Lue keskustelun säännöt.
Loppuuko suru rikkoutuneesta lapsuudesta koskaan? Alkoholismi.
05.02.2025 |
En kaipaa sääliä enkä suuremmin nyt ala vuodattamaan mutta pointti on se, että loppuuko se suru koskaan? Huomaan, että minussa on se puoli, lapsellinen puoli, joka kaipaisi kovasti vastauksia ja kokee hätää edelleen.
Olen kai todella herkkä ja tämä asia tulee pintaan tasaisin väliajoin. Joskus suren todella paljon jos esimerkiksi katson ns normaaleja perheitä. Kaipuu sellaiseen tulee väistämättä. Itsellä suhteiden kanssa paljon ongelmaa, epävarmuutta ja sellaista. Elän kahta maailmaa, toinen on ihan normaali ja toinen on se ainainen masennus, pelot, vallitseva huoli ja suru jota käyn läpi.
Kun molemmat vanhemmat joivat, kuten myöskin heidän kumppanit. En esimerkiksi ole toista vanhempaa koskaan nähnyt kuin muutaman tunnin välillä selvinpäin, kuoli sitten kun sisäelimet ei enää jaksanut. Toinen elää vielä mutta ei yhtään ole valmis omaa juomistaan lopettamaan eikä suostu edes puhumaan siitä kovin rakentavasti. Se on hänen päätöksensä.
Tuntuu, etten edes tunne kuka olen ja energiaa on kulunut tosi paljon siihen elämässäni, että on ollut huolissaan ja irtaantunut olotila.
Haluaisin jo haudata tämän asian koska niin se on mennyt ja se siitä mutta silti kärsin siitä ja huomaan surevani vuodesta toiseen tätä asiaa.
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Olin 16v, kun elämääni tuli välittävä aikuinen ja hän muutti koko elämäni suunnan. Itse jatkoin hänen jalanjäljissä. Kun peilin sijaan katseleekin ympärilleen voi jopa parantua.
- kokemusasiantuntija
Kun suuntaa ajatuksensa muihin ihmisiin ja pyrkii esimerkiksi auttamaan muita, asettuvat ajatukset itsestä myös helpommin mittasuhteisiin. Ihminen saattaa tätä kautta palauttaa itselleen tunteen, että pystyy vaikuttamaan asioiden kulkuun ja olemaan aktiivinen toimija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rikkonainen lapsuus. Perheessä oli päihdeongelmien lisäksi paljon muitakin ongelmia ja pahoja asioita tapahtui. Kaikki tuo vaikuttaa minuun vieläkin, vaikka olen yrittänyt tehdä rauhan asioiden kanssa.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ne asiat eivät koskaan lakkaa jollain tavalla vaikuttamasta, vaan niiden kanssa enemmänkin opitaan elämään.
Juu, ymmärrän. Kaikkea oli myös jotka johtuivat alkoholista. Tosi sairasta menoa mutta tässä eniten ehkä itseä vaivaa se, että minun on esimerkiksi tosi vaikeaa muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Jännitän paljon ja sisimissä on sellainen ainainen tunne etten riitä/kelpaa minussa on jotain vikana. On tosi vaikeaa rakentaa elämäänsä ja usein tipun masennukseen. Paljon olen yrittänyt työstää asioita ja joissakin asioissa kehittynyt mutta olen jo kolmekymppinen enkä silti ole osannut rakentaa oman nä
Olen elänyt ja elän edelleen näiden samojen asioiden kanssa. Oma elämäni oli pitkään sellaista ajelehtimista ja ihmissuhteet olivat minulle haastavia.
Olen nyt 36-vuotias ja tuntuu, että hiljalleen olen kiinni omassa elämässäni. Kaikki muuttui kun tapasin seitsemän vuotta sitten nykyisen naisystäväni ja pystyin muodostamaan ensimmäistä kertaa terveen ihmissuhteen. Toki se vaati paljon ja vaatii edelleen. Vieläkin välillä pyöritän noita ihan samoja ajatuksia, että minulle ei kuulu perhe ja hyvä elämä. Onneksi naisystävälläni on pitkä pinna ja nykyään asiat ovat ihan hyvin. Tosin, asioiden muuttuminen parempaan suuntaan on jännästi aiheuttanut sen, että saatan muistaa yhtäkkiä asioita lapsuudestani, jotka olin sulkenut mielestäni ja ne sitten aiheuttavat taas uutta vaiheilua oman itseni kanssa.
Ehkäpä meidänkaltaisten vaan pitäisi olla armollisia itsellemme, että asiat menevät vähän eri tahtia ja monet asiat jäävät saavuttamatta, kun sitä vielä kolmikymppisenä muodostaa omaa identiteettiään ja opetttelee olemaan itsensä kanssa.
Vastauksien etsiminen on loputon etsintä. Armollisempaa itselle on hyväksyä että ei tule koskaan tietämään. Etsinnän mielettömyys paljastuisi heti jos saa menneisyydestä kiinni: emme voi muuttaa tai takaisintietää mitään itsestämmekään, miten sitten toiset tietäisivät itsekään itsestään mitään paremmin. Palaaminen nykyhetkeen on takuuvarma lääke. Ajattelu ei lopu ajattelemalla mutta ajatukset laantuvat kun kokee ajatuksien alla olevat tunteet nykyhetkessä. Ajattelu on turha operaatio ja haitallinen, tietämistä ei tarvita vaan tieto lisää tuskaa. Echart Tollen läsnäolon voiman lukeminen vähentää tuskaa :)
Vierailija kirjoitti:
Olen kai ottanut aika henkilökohtaisesti tuon sairauden ja sairastunut itsekin. Olen itsekin addiktoituva ihminen ja sen myötä ymmärrän paljon. Kuitenkin koen olevani epäonnistunut ihmisenä ja kieroon kasvanut. Olen koko ajan irrallaan tästä oikeasta elämästä ja tämä on kuin pallo jalassa kulkisi vaikka järjellä yrittäisin olla välittämättä ja mennä vain eteenpäin. Tämä kuitenkin kulkee mukanani enkä vain käsitä miten saan tämän ns aisoihin, ettei vaikuttaisi elämääni niin paljon.
-ap
Kaikki me ihmiset ollaan jollain tavalla kieroon kasvaneita. Joillain se näkyy päihdeongelmina ja sellaisina mielenterveysongelmina jotka mahdollisesti vaikeuttavat elämistä sellaisella tavalla, jota nykyinen kulttuuri meille markkinoi, eli jos ura, perhe ja tuttavapiiri ei olekaan yhtä nousujohteista menestystarinaa eikä naistenlehdet halua tehdä harrasteista tai kodista monen aukeaman juttua on epäonnistuja.
Toisaalta monella elämän potkimalla on enemmän empatiakykyä muita kohtaan, sekä kykyä ymmärtää ettei ne elämän vaikeudet ole aina välttämättä yksinomaan ihmisen omaa syytä, eikä vastaavasti menestys aina johdu henkilön omasta erinomaisuudesta ja ahkeruudesta, kuin suurimmalla osalla elämässään ns. menestyneistä ihmisistä.
Itse pidän pohjatonta itsekkyyttä, ahneutta, heikompien hyväksikäyttöä ja potkimista pahempana sielullisena vauriona, kuin niitä vaurioita, jotka enemmänkin vaikeuttavat ihmisen omaa suoriutumista elämän myrskyissä.
Valitettavasti meidän nykykulttuuri syöttää meille taukoamatta yksilökeskeistä ja muista piittaamatonta omien halujen tyydyttämistä ihmiselämän tärkeimpänä sisältönä ja päämääränä. Esikuviksi nostetaan täysin toisenlaista ihmistyyppiä kuin mitä aiemmat sukupolvet ovat suosineet. Ihmisyyden irvikuvia loputtomassa vaurauden ja menestyksen jahdissa, sääli on päälimmäinen tunne mikä nousee pintaan heitä katsellessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loppuu
- päihde- väkivalta- ja mielenterveysongelmaperheessä kasvanut
Miten pääsit sujuiksi asioiden kanssa? Itsellä myös noita asioita ollut.
-ap
Kun tajusin, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut.
Viha ei kohdistu niihin kohteisiin, jotka ovat syynä ihmisen huonoon tilanteeseen, vaan ihmiseen itseensä. Kärsivän ihmisen käsitys omasta itsestään on vääristynyt. Hän ei koe itseään kykeneväiseksi toimijaksi omassa elämässään. Hän näkee itsensä passiivisena kohteena, jolle vain tapahtuu koko ajan ikäviä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siskoni ei päässyt koskaan yli lapsuudestaan, jatkaa samaa päihdehuuruista elämää. Syyttää vanhempia, ei ota vastuuta omasta elämästään. Minulle paasaa kuinka isä sitä ja isä tätä. Kyllä, kyllä minä tiedän olen myös kasvanut siinä helvetissä. Älysin vaan lähteä ajoissa, siskoni ei. Joskus tuntuu että ajattelee vaan omalta kantiltaan asioita, omassa kuplassa, tosi itsekästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rikkonainen lapsuus. Perheessä oli päihdeongelmien lisäksi paljon muitakin ongelmia ja pahoja asioita tapahtui. Kaikki tuo vaikuttaa minuun vieläkin, vaikka olen yrittänyt tehdä rauhan asioiden kanssa.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ne asiat eivät koskaan lakkaa jollain tavalla vaikuttamasta, vaan niiden kanssa enemmänkin opitaan elämään.
Juu, ymmärrän. Kaikkea oli myös jotka johtuivat alkoholista. Tosi sairasta menoa mutta tässä eniten ehkä itseä vaivaa se, että minun on esimerkiksi tosi vaikeaa muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Jännitän paljon ja sisimissä on sellainen ainainen tunne etten riitä/kelpaa minussa on jotain vikana. On tosi vaikeaa rakentaa elämäänsä ja usein tipun masennukseen. Paljon olen yrittänyt työstää asioita ja joissakin asioissa kehittynyt mutta olen jo kolm
Olipa kaunis viesti ja olen tunnen onnea puolestasi, että olet löytänyt elämääsi ihmisen, jonka kanssa olet saanut elämääsi rakkautta toisin ja puolin.
Tuo hyväksyminen on yksi merkittävä asia varmasti näiden kokemuksien kanssa. Pitäisi hyväksyä itsensä tällaisenaan, olen varmaan pahentanut vain tilannetta olemalla itselle niin armoton ja ns h***nut päätä seinään. Minulle on ollut suuri asia oppia rakastamaan itseäni ja tuntea vihaa ulospäin, ei sisään päin. Sellaista tervettä vihaa ja sitä myöten saanut rajojani rakennettua. Tietyllä tapaa on tämä mielenkiintoinenkin matka itseen ja pitäisi muistaa, että vertaaminen muiden elämään ei auta mitään. Tiedän myös, että monet ihmiset kärsivät, niin se on ja sekin on tuonut syyllisyyttä, että kun ihmiset tuntuvat jaksavan niin paljon, miksi itse en. Viime aikoina tullut kuitenkin sellaista myötätuntoa, että olen jaksanut paljonkin ja voin monesta asiasta halata itseäni. Tosi moninaista tämä eheytyminen ihmisenä.
Kaikkea hyvää sinulle.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet sinä. Voit olla ihan millainen haluat. Menneisyys meni jo.
Toki meni ja pysyy mukana aina. Pitää ymmärtää missä kohtaa omat rajat on ylitetty ja lapsi on suojannut itseään vaistomaisesti jäädäkseen henkiin.
Koska siitä on ollut kyse. Henkiin jäämisestä.
Ihminen ei ole onnellisuuskone. Ihminen on hengissäselviämiskone. Ehkä meidän olisi jo aika päästää keskiaikainen ritari ratsastamaan kohti auringonlaskua ja päivittää käsitys elämästä realistisemmaksi.
Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kai ottanut aika henkilökohtaisesti tuon sairauden ja sairastunut itsekin. Olen itsekin addiktoituva ihminen ja sen myötä ymmärrän paljon. Kuitenkin koen olevani epäonnistunut ihmisenä ja kieroon kasvanut. Olen koko ajan irrallaan tästä oikeasta elämästä ja tämä on kuin pallo jalassa kulkisi vaikka järjellä yrittäisin olla välittämättä ja mennä vain eteenpäin. Tämä kuitenkin kulkee mukanani enkä vain käsitä miten saan tämän ns aisoihin, ettei vaikuttaisi elämääni niin paljon.
-ap
Kaikki me ihmiset ollaan jollain tavalla kieroon kasvaneita. Joillain se näkyy päihdeongelmina ja sellaisina mielenterveysongelmina jotka mahdollisesti vaikeuttavat elämistä sellaisella tavalla, jota nykyinen kulttuuri meille markkinoi, eli jos ura, perhe ja tuttavapiiri ei olekaan yhtä nousujohteista menestystarinaa eikä naistenlehdet halua tehdä harrasteista tai kodista
Tämä oli hieno viesti. Ajattelen hyvin pitkälle samalla tavalla. Empatia on kyllä yksi hieno asia, minusta siitä saa paljon enemmän voimaa kuin kielteisistä tunteista. En myöskään voi ymmärtää sellaista järkyttävää haukkumista kuten somessa on, se saa ihan päänsäryn ja absurdin tunteen aikaiseksi. Minulla on luontainen halu auttaa ja olla ihmisille hyvä, olen siitä kiitollinen mutta rajoja on toki pitänyt opetella.
Taidan lukea viestisi uudelleen, kauniisti sanoitettu.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sinun virheesi on se, että vellot menneisyydessä.
Minäkin olen väkivaltaisesta, matalasti koulutetusta alkoholistokodista kotoisin. Minua on käytetty seksueelisesti hyväksi 7-vuotiaana. Olen elänyt koko lapsuuteni pelossa, aina siihen päivään asti kun kasvoin niin isäksi, että sain (yden ainoan kerran) lyötyä isää takaisin.
Päätin jo lapsena, että sitten kun minä olen iso, teen asiat eri tavalla. Käytin vanhempiani kompasseina siihen miten asioita ei ainakaan tehdä, vaan juuri päin vastoin. Avioliitoissani en valitettavasti onnistunut, mutta muuten olen pärjännyt aika hyvin: en ole alkoholisti, käytän paljon aikaa lapsiini, minulla on ystäviä, minulla on korkeakoulutus ja työpaikka, minulla on aivan riittävästi rahaa, minulla on kaikkea mitä tarvitsen ja tuotan mielestäni maailmaan selvästi enemmän iloa kuin murhetta.
Laske irti menneisyydestäsi. Sitä kun et voi muuttaa, mutta tulevaisuuden voit.
Jos vielä kaipaat inspiraatiota siihen, miten maailmassa jatketaan eteenpäin, katso vaikka ensimmäinen vartti Youtube-videosta, jonka otsikko on J. Michael Straczynski, "Becoming Superman". Täältä ei enää voi linkata Yt:hen, siksi vain otsikko, mutta löydät videon kyllä.
Terveisin ja hyvää jatkoa,
Kahden lapsen yksinhuoltajaisä
Haluaisin jo haudata tämän asian koska niin se on mennyt ja se siitä mutta silti kärsin siitä ja huomaan surevani vuodesta toiseen tätä asiaa.
(Äskeinen yksinhuoltajaisä vielä)
Hautaa se sitten. Märehtimisellä et voita yhtään mitään. Jos et osaa laskea irti, huomaat vatvovasi asioita vielä kuolinvuoteellasikin, ja aivan turhaan. Menneisyys ei muutu itkemisellä eikä suremisella. Tulevaisuus taas muuttuu tekemisellä. Ole tekijä, älä vatvoja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siskoni ei päässyt koskaan yli lapsuudestaan, jatkaa samaa päihdehuuruista elämää. Syyttää vanhempia, ei ota vastuuta omasta elämästään. Minulle paasaa kuinka isä sitä ja isä tätä. Kyllä, kyllä minä tiedän olen myös kasvanut siinä helvetissä. Älysin vaan lähteä ajoissa, siskoni ei. Joskus tuntuu että ajattelee vaan omalta kantiltaan asioita, omassa kuplassa, tosi itsekästä.
On tätäkin paljon käsitelty. Ei mene lineaarisesti sekään vaikka on syntynyt samassa perheessä, niin luonteenpiirteet ja jokaisen oma yksilöllinen kokemus vaikuttaa hyvin paljon miten trauman kantaa. Ole onnellinen, että pystyit menemään eteenpäin ja tekemään harkittuja päätöksiä omassa elämässäsi. Siskosi ehkä vielä löytää tien ja paremman elämän, toivon niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kai ottanut aika henkilökohtaisesti tuon sairauden ja sairastunut itsekin. Olen itsekin addiktoituva ihminen ja sen myötä ymmärrän paljon. Kuitenkin koen olevani epäonnistunut ihmisenä ja kieroon kasvanut. Olen koko ajan irrallaan tästä oikeasta elämästä ja tämä on kuin pallo jalassa kulkisi vaikka järjellä yrittäisin olla välittämättä ja mennä vain eteenpäin. Tämä kuitenkin kulkee mukanani enkä vain käsitä miten saan tämän ns aisoihin, ettei vaikuttaisi elämääni niin paljon.
-ap
Kaikki me ihmiset ollaan jollain tavalla kieroon kasvaneita. Joillain se näkyy päihdeongelmina ja sellaisina mielenterveysongelmina jotka mahdollisesti vaikeuttavat elämistä sellaisella tavalla, jota nykyinen kulttuuri meille markkinoi, eli jos ura, perhe ja tuttavapiiri ei olekaan yhtä nousujohteista menestystarinaa eikä
Tämä oli hieno viesti. Ajattelen hyvin pitkälle samalla tavalla. Empatia on kyllä yksi hieno asia, minusta siitä saa paljon enemmän voimaa kuin kielteisistä tunteista. En myöskään voi ymmärtää sellaista järkyttävää haukkumista kuten somessa on, se saa ihan päänsäryn ja absurdin tunteen aikaiseksi. Minulla on luontainen halu auttaa ja olla ihmisille hyvä, olen siitä kiitollinen mutta rajoja on toki pitänyt opetella.
Taidan lukea viestisi uudelleen, kauniisti sanoitettu.
-ap
Tutustu myös piilonarsismiin. Heillä on vaikea ja joissakin tilanteissa jopa mahdotonta sanoa ei, sillä hän pelkää, että jos hän kieltäytyy ja paljastaa omia mielipiteitään, hänet hylätään. Siksi hän voi joutua usein alistetuksi ja jopa hyväksikäytetyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 16v, kun elämääni tuli välittävä aikuinen ja hän muutti koko elämäni suunnan. Itse jatkoin hänen jalanjäljissä. Kun peilin sijaan katseleekin ympärilleen voi jopa parantua.
- kokemusasiantuntijaKun suuntaa ajatuksensa muihin ihmisiin ja pyrkii esimerkiksi auttamaan muita, asettuvat ajatukset itsestä myös helpommin mittasuhteisiin. Ihminen saattaa tätä kautta palauttaa itselleen tunteen, että pystyy vaikuttamaan asioiden kulkuun ja olemaan aktiivinen toimija.
Tuo on totta, mutta muiden auttaminen ilman käsitystä omista rajoista voi sisältää riskin uupumiseen. Kun on oppinut olemaan huomioimatta oman kehon ja tunteiden merkkejä, eivät ne ole apuna oman jaksamisen tarkkailussa kuten pitäisi. Itse tunsin jopa iloa pärjäämisestä hyvin raskaissa tilanteissa, koska kestin niitä merkillisen hyvin. Tietenkin ne kuluttivat kuten muitakin, en vain huomioinut ja kohdannut sitä. Huijasin itseänikin pitkään. Lopputulos, lisää kuormaa joka oli kohdattava aikanaan. Ihanaa saada auttaa muita, kunpa oppisi saman itseään kohtaan jotta jaksaa taapertaa.
Eli sama empatia itselle kuin muillekin, ei ylä- eikä alapuolella.
On enkunkielinen sanonta, IT happened to you, not For you. En osaa suomentaa tuota oikein.
Mutta olen pahoillani,että olet kokenut todella kauhean lapsuuden.
Ei kai siinä auta,kun päättää että et anna valtaa menneisyydelle vaan keskityt rakentamaan paremman tulevaisuuden.
Käytännössä jokaisella jollain tapaa rikkinäisessä perheessä kasvaneella on kehityksellistä traumaa kannettavanaan. Näkyy turvattomuuden tunteena ja ainakin ajoittain heikkona itsetuntona, erityisesti korostuen n. 40 v naisilla (joilla omia lapsia).
Toisaalta siitä voi löytää myös voimavaroja, jos sen taakan alle ei jää musertumaan.
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet sinä. Voit olla ihan millainen haluat. Menneisyys meni jo.
Tälle sitten annettiin kauheasti alapeukkuja.
Ei olisi kannattanut.
Elämä alkaa siitä hetkestä, kun ottaa siitä itse vastuun eikä sälytä omaa nykyistä olemistaan edellisille sukupolville. Sukurasitetta ei ole pakko jatkaa, eikä siitä ole mitään hyötyä että surkuttelee olevansa olosuhteiden uhri. Se on vastuun pakoilua.
Lakkaa odottamasta että ne vanhemmat tai lapsuus muuttuisi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet sinä. Voit olla ihan millainen haluat. Menneisyys meni jo.
Toki meni ja pysyy mukana aina. Pitää ymmärtää missä kohtaa omat rajat on ylitetty ja lapsi on suojannut itseään vaistomaisesti jäädäkseen henkiin.
Koska siitä on ollut kyse. Henkiin jäämisestä.
Niin?
Se on silti mennyttä, eikä sitä voi muuttaa.
Toivottomuuden ei tarvitse elää menneisyydessä, mutta toivo elää tulevaisuudessa. Ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa itse.
Kukaan ei ole sitä meille velkaa.