Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Loppuuko suru rikkoutuneesta lapsuudesta koskaan? Alkoholismi.
05.02.2025 |
En kaipaa sääliä enkä suuremmin nyt ala vuodattamaan mutta pointti on se, että loppuuko se suru koskaan? Huomaan, että minussa on se puoli, lapsellinen puoli, joka kaipaisi kovasti vastauksia ja kokee hätää edelleen.
Olen kai todella herkkä ja tämä asia tulee pintaan tasaisin väliajoin. Joskus suren todella paljon jos esimerkiksi katson ns normaaleja perheitä. Kaipuu sellaiseen tulee väistämättä. Itsellä suhteiden kanssa paljon ongelmaa, epävarmuutta ja sellaista. Elän kahta maailmaa, toinen on ihan normaali ja toinen on se ainainen masennus, pelot, vallitseva huoli ja suru jota käyn läpi.
Kun molemmat vanhemmat joivat, kuten myöskin heidän kumppanit. En esimerkiksi ole toista vanhempaa koskaan nähnyt kuin muutaman tunnin välillä selvinpäin, kuoli sitten kun sisäelimet ei enää jaksanut. Toinen elää vielä mutta ei yhtään ole valmis omaa juomistaan lopettamaan eikä suostu edes puhumaan siitä kovin rakentavasti. Se on hänen päätöksensä.
Tuntuu, etten edes tunne kuka olen ja energiaa on kulunut tosi paljon siihen elämässäni, että on ollut huolissaan ja irtaantunut olotila.
Haluaisin jo haudata tämän asian koska niin se on mennyt ja se siitä mutta silti kärsin siitä ja huomaan surevani vuodesta toiseen tätä asiaa.
Kommentit (84)
Kyllä siitä selviää. Katkasen välit juoviin. Ole tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat selvinpäin. Mene juttelemaan ammatti ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikuisesti olen katkera. Lapsuus ja nuoruus meni pilalle. Myös aikuisiällä jatkuvan epävarmuuden kanssa olen elänyt, edes se että mies aikoo viedä mut vihille ei tee onnelliseksi. En voi uskoa sitä todeksi. En voi luottaa oikein keneenkään. Koko ajan tuntuu vain että mussa on jotain vikaa ja pelkään hylätyksi tulemista. En aio mennä isän kuolinvuoteen ääreen, niin syvällä on katkeruus.
Vierailija kirjoitti:
En usko, että loppuu. Alkoholistiperheessä eläminen jättää aina omat jälkensä. Erityisherkkyys voimistuu, koska joutuu lapsuutensa olemaan kokoajan ns. valmiustilassa, tuntosarvet pystyssä, hermosto ylivirittäytyneenä. Se jää päälle loppuiäksi. Mulla on ainakin jäänyt, vaikka en edes pahimmasta päästä alkoholistiperheessä kasvanut. Vain isä ryyppäsi.
Myös minä olisin voinut kirjoittaa tuon yllä olevan tekstin. Olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa ja mulle on käynyt juuri noin ja samat lapsuudenkuviot kuin kirjoittajalla.
No mulla ei ole vielä loppunut. Täytän piakkoin 40. Jatkuvasti puskee uutta muistoa/traumaa pintaan ja tuntuu, että olen surrut suremasta päästyäni. En tiedä milloin tulee se valo sinne tunnelin päähän. Yhden asian kun saa käsiteltyä, niin uusi suru puskee pintaan.
Koen myös sellaista jatkuvaa vaille jäämisen tunnetta. Kotoa ei saanut mitään, ei yhtään mitään. Tunnetaidot jäi varmasti mullakin siinä kehittymäyttä. Kaipaan kipeästi yhteyttä ja sellaista tunnetta, että joku välittää musta, mutta en osaa luoda pysyviä ihmissuhteita. En ole myöskään hyvä tunnistamaan saati sitten näyttämään omia tunteitani tai tarpeitani.
Lapsena piti olla näkymätön tai saattoi tulla selkään. Sellainen sitten olen vieläkin, kun en muuta osaa. En myöskään koe, että tietäisin kuka tai millainen oikeasti olen. Piti olla kameleontti ja ennakoida sekä miellyttää, tasata vanhempien alati muuttuvia ailahtelevia mielialoja, että selvisi jotenkin hengissä. Siinä jäi ehkä oman persoonan kehitys sitten tapahtumatta.
Menisin terapiaan, jos olisi varaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että loppuu. Alkoholistiperheessä eläminen jättää aina omat jälkensä. Erityisherkkyys voimistuu, koska joutuu lapsuutensa olemaan kokoajan ns. valmiustilassa, tuntosarvet pystyssä, hermosto ylivirittäytyneenä. Se jää päälle loppuiäksi. Mulla on ainakin jäänyt, vaikka en edes pahimmasta päästä alkoholistiperheessä kasvanut. Vain isä ryyppäsi.
Myös minä olisin voinut kirjoittaa tuon yllä olevan tekstin. Olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa ja mulle on käynyt juuri noin ja samat lapsuudenkuviot kuin kirjoittajalla.
Aamen. Näin on itselläkin. Kaksi burnista näistä mainituista syistä ja elämänmittainen yleistynyt ahdistuneisuus sekä ajoittaisia pahoja paniikkihäiriökohtauksia. Mikään meditointi ei minulla auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useimmilla on ollut kannustavat ja huolehtivat vanhemmat, toiset taas on saaneet selviytyä miten kuten ovat osanneet. Onhan se epäreilu lähtökohta. Mutta ihmisen sisin on tärkein, jos olet kaunis sisältä, elämäsi tulee myös olemaan kaunis, kaikesta huolimatta.
Tavallaan joo, suren sitä pikkutyttöä, joka joutui elämään pelossa ja epävarmuudessa. Katkaisin omalta osaltani alkoholismin kierteen ja omat lapseni saivat täysin toisenlaisen lapsuuden. Yritän ammentaa onnea ja lohtua siitä, että näen omat lapseni onnellisina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo yli 50v ja käynyt terapiassa lapsuuteni takia. Vanhemmat kuolleet, joten tekemisissä ei voisikaan enää olla.
Minulla oli todella lasinen lapsuus. Selvisin siitä yhteiskuntakelpoiseksi jopa perheenkin perustin.
Ei noi demonit varmaan koskaan täysin rauhaan jätä. Olen sen hyväksynyt ja itseni hyväksynyt. Minulla on oma maailma, jonne menen kun väsyttää ja ahdistaa. Se on sama maailma, jonka loin lapsena. Se on täynnä ajatuksia, muistoja, mielikuvitusta, se ei ahdista vaan on turvapaikka. Ehkä se on tuollainen irrallaan oleva tila.
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan joo, suren sitä pikkutyttöä, joka joutui elämään pelossa ja epävarmuudessa. Katkaisin omalta osaltani alkoholismin kierteen ja omat lapseni saivat täysin toisenlaisen lapsuuden. Yritän ammentaa onnea ja lohtua siitä, että näen omat lapseni onnellisina.
Mä en osaa ajatella noin. Että surisin jotain pikkutyttöä joka olen mä itse, koska koen sen surun henkilökohtaisesti omanani koska ne kokemuksetkin on mun. Ja lisäksi kääntää veistä haavassa kaikki menneisyyden aiheuttamat seuraukset nykyisyydessä.
Mulla ei ole lapsia (iän puolesta niitä olis vielä mahdollista tehdä). Mietin etten varmaan halua niitä tehdäkään, kun pelkään, että nekin aiheuttavat lisäsurua ja takaumia, kun pitää nähdä ja tarjota kaikenlaista mitä ei saanut itse. Tuntuu ettei tästä tilanteesta ole mitään ulospääsyä. Tai ei kai tästä oikeasti olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on rikkonainen lapsuus. Perheessä oli päihdeongelmien lisäksi paljon muitakin ongelmia ja pahoja asioita tapahtui. Kaikki tuo vaikuttaa minuun vieläkin, vaikka olen yrittänyt tehdä rauhan asioiden kanssa.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ne asiat eivät koskaan lakkaa jollain tavalla vaikuttamasta, vaan niiden kanssa enemmänkin opitaan elämään.
Juu, ymmärrän. Kaikkea oli myös jotka johtuivat alkoholista. Tosi sairasta menoa mutta tässä eniten ehkä itseä vaivaa se, että minun on esimerkiksi tosi vaikeaa muodostaa läheisiä ihmissuhteita. Jännitän paljon ja sisimissä on sellainen ainainen tunne etten riitä/kelpaa minussa on jotain vikana. On tosi vaikeaa rakentaa elämäänsä ja usein tipun masennukseen. Paljon olen yrittänyt työstää asioita ja joissakin asioissa kehittynyt mutta olen jo kolm
Tätä on ollut todella vaikea hyväksyä. Tuntuu todella epäreilulta, että joutuu lähteä kisaan sadan metrin takamatkalta. Aina 10-15 vuotta muista jäljessä ja surutyö ei vain tunnu loppuvan ollenkaan, vaikka edistystä onkin tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan joo, suren sitä pikkutyttöä, joka joutui elämään pelossa ja epävarmuudessa. Katkaisin omalta osaltani alkoholismin kierteen ja omat lapseni saivat täysin toisenlaisen lapsuuden. Yritän ammentaa onnea ja lohtua siitä, että näen omat lapseni onnellisina.
Mä en osaa ajatella noin. Että surisin jotain pikkutyttöä joka olen mä itse, koska koen sen surun henkilökohtaisesti omanani koska ne kokemuksetkin on mun. Ja lisäksi kääntää veistä haavassa kaikki menneisyyden aiheuttamat seuraukset nykyisyydessä.
Mulla ei ole lapsia (iän puolesta niitä olis vielä mahdollista tehdä). Mietin etten varmaan halua niitä tehdäkään, kun pelkään, että nekin aiheuttavat lisäsurua ja takaumia, kun pitää nähdä ja tarjota kaikenlaista mitä ei saanut itse. Tuntuu ettei tästä tilanteesta ole mitään ulospääsyä. Tai ei kai tästä oikeasti olekaan.
Mulla on sama pelko. Että tulisin entistä surullisemmaksi, kun lapset muistuttaisivat mua koko ajan siitä, että mä en saanut lapsena mitään. Tuostakin jäin paitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkän tien olen joutunut kulkemaan, mutta tänä päivänä voin olla tyytyväinen jo elämääni. Matkalla sairastuin itsekin alkoholismiin. Mutta koska lapsuus oli niin ksmala, tajusin että mun pitää tehdä jotain ja katkaista kierre. N53
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loppuu
- päihde- väkivalta- ja mielenterveysongelmaperheessä kasvanut
Miten pääsit sujuiksi asioiden kanssa? Itsellä myös noita asioita ollut.
-ap
Olen eri, mutta vastaan silti. Perehdyin sukuni saloihin ja opin ymmärtämään paremmin vanhempiani ja samalla opin paljon myös itsestäni. Annoin anteeksi lapsuuteni.
Minä en. Enkä aio antaakaan anteeksi. Se, että itsellä oli huono lapsuus ei oikeuta sitä, että saa kohdella omia lapsiaan huonosti. Oma äitikin on monesti kertonut, kuinka kamalaa hänellä oli lapsena. Silti antoi omille lapsilleen yhtä huonon lapsuuden. Normaalilla järjellä varustettu ihminen olisi ajatellut, että ei halua omille lapsilleen niitä kamalia kokemuksia, mitä itsellä oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan joo, suren sitä pikkutyttöä, joka joutui elämään pelossa ja epävarmuudessa. Katkaisin omalta osaltani alkoholismin kierteen ja omat lapseni saivat täysin toisenlaisen lapsuuden. Yritän ammentaa onnea ja lohtua siitä, että näen omat lapseni onnellisina.
Mä en osaa ajatella noin. Että surisin jotain pikkutyttöä joka olen mä itse, koska koen sen surun henkilökohtaisesti omanani koska ne kokemuksetkin on mun. Ja lisäksi kääntää veistä haavassa kaikki menneisyyden aiheuttamat seuraukset nykyisyydessä.
Mulla ei ole lapsia (iän puolesta niitä olis vielä mahdollista tehdä). Mietin etten varmaan halua niitä tehdäkään, kun pelkään, että nekin aiheuttavat lisäsurua ja takaumia, kun pitää nähdä ja tarjota kaikenlaista mitä ei saanut itse. Tuntuu ettei tästä tilanteesta ole mitään ulospääsyä. Tai ei k
Mutta etkö tunne iloa siitä, että olet omin voimin päässyt tähän asti? Ja ymmärrät elämää paremmin kuin moni muu. Kun toiset valittaa ja stressaa pienen pienemmistä asioistaan, voit vain ottaa rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Olin 16v, kun elämääni tuli välittävä aikuinen ja hän muutti koko elämäni suunnan. Itse jatkoin hänen jalanjäljissä. Kun peilin sijaan katseleekin ympärilleen voi jopa parantua.
- kokemusasiantuntija
Entäs jos ei ole koskaan saanut kokea välittämistä? Mulla ei ole ollut ikinä välittävää aikuista elämässä. En osaa edes kuvitella, miltä sellainen huolenpito voisi tuntua.
Kyllä minä olen selvinnyt todella rankasta lapsuudesta. Läksin kotoa jo 15-vuotiaana. Opiskelin, tein töitä, menin naimisiin nuorena. Lapsiakin onneksi. Terapiassa käynyt useampia. Olen korkeasti kouluttautunut ja tehnyt myös taidealan töitä. Vertaisryhmissäkin kävin jonkin aikaa. Parasta elämässäni on ollut omat lapset, ystävät, sisarukset, opiskelu ja liikunta. Niin, ja koin hengellisen heräämisen päälle kaksikymppisenä ja se on tuonut myös rauhaa ja vakautta.
Vierailija kirjoitti:
No mulla ei ole vielä loppunut. Täytän piakkoin 40. Jatkuvasti puskee uutta muistoa/traumaa pintaan ja tuntuu, että olen surrut suremasta päästyäni. En tiedä milloin tulee se valo sinne tunnelin päähän. Yhden asian kun saa käsiteltyä, niin uusi suru puskee pintaan.
Koen myös sellaista jatkuvaa vaille jäämisen tunnetta. Kotoa ei saanut mitään, ei yhtään mitään. Tunnetaidot jäi varmasti mullakin siinä kehittymäyttä. Kaipaan kipeästi yhteyttä ja sellaista tunnetta, että joku välittää musta, mutta en osaa luoda pysyviä ihmissuhteita. En ole myöskään hyvä tunnistamaan saati sitten näyttämään omia tunteitani tai tarpeitani.
Lapsena piti olla näkymätön tai saattoi tulla selkään. Sellainen sitten olen vieläkin, kun en muuta osaa. En myöskään koe, että tietäisin kuka tai millainen oikeasti olen. Piti olla kameleontti ja ennakoida sekä miellyttää, tasata vanhempien alati muuttuvia ailahtelevia mielialoja, että selvisi
Hyvin sanoitettu. Joitakin alkaa ahdistamaan, jos joku todella välittää, sitä ei kestä. Ja totta on, että ei kykene ilmaisemaan muille omia tarpeitaan. Näin jää aina vaille.
"Menisin terapiaan, jos olisi varaa."
Kirkon perheasian neuvottelukeskuksessa on maksuton terapiapalvelu. Suosittelen.
Vierailija kirjoitti:
Useimmilla on ollut kannustavat ja huolehtivat vanhemmat, toiset taas on saaneet selviytyä miten kuten ovat osanneet. Onhan se epäreilu lähtökohta. Mutta ihmisen sisin on tärkein, jos olet kaunis sisältä, elämäsi tulee myös olemaan kaunis, kaikesta huolimatta.
Vaikeuksia kokeneet ihmiset usein syvällisiä ja kehittäneet ajattelun keinoja, jotka auttavat selviytymään kiperistä tilanteista
Alue: Aihe vapaa
Hyvin sanottu. Mullakin koko ajan valmiustila päällä ja rentoutuminen vaikeaa. Skannaan myös ihmisiä ja olen epäluuloinen. Ajattelen, että ihminen on epäilyttävä, kunnes toisin todistetaan. Raskasta on elämä. Ja yksinäistä.