Lue keskustelun säännöt.
Istun vain kotona päivästä toiseen enkä pysty lähtemään ihmisten ilmoille.
04.02.2025 |
Tämä on tosi ankeaa siinä mielessä, että sitä tottakai haluaisi yhteyttä ja kokea elämää mutta en saa itseäni toimimaan. Nytkin kaunis päivä.
On sellainen irrallinen olo kaikesta ja pitäisi olla rohkea, taas oppia kohtaamaan ihmisiä ja päästää elämään mutta en uskalla ja väsyn todella helposti.
Odotan jos pääsisin yhteen työhön, se muuttaisi kaiken mutta omaa elämää ei ole. En edes harrasta mitään koska en uskalla.
Kommentit (83)
Vierailija kirjoitti:
Tissuttele kotonasi,menee päivät mukavasti
Tissuttelu ei auta ja alkoholista tulee krapula. Jos päihteillä haluaa helpotusta niin itse ottaisin vähiten haitallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Töihin vaan, laiskottelu ei ole sulle hyödyksi.
Töihin? Minne?
Vierailija kirjoitti:
Tissuttele kotonasi,menee päivät mukavasti
Onko tyhmempää hommaa kuin tissuttelu? Selvinpäinkin on mennyt päivät ihan mukavasti koko elämän ajan.
Kotosalla on mukavaa! Ulkona on kylmä tuuli ja liukasta. Ihmisistä enemmistö on pällejä.
Olen jo vanha. Koti on paras paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siel ulkona mitään oo, kotona on tietokone ja tekemistä. Turhanpäiväset tuttavat ei kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän sama ja kaupassa käyntikin on aina samanlainen henkinen tappelu. En oikein tunne kuuluvani ihmiskuntaan ja vältän tekemisissä olemista kaikin tavoin, yksin kotona on paras olo. En usko että pystyn enää mihinkään töihinkään kun entisessäkin työpaikassa ajan mittaan se "kasa" päässä vain suureni enkä vaan jaksanut enää ketään vaikka mukavia periaatteessa olivatkin. Jotenkin en vaan koskaan kuitenkaan tuntenut itseäni yhdeksi heistä.
Minulla aika sama.
Kaupassa käynti vaatii paljon kamppailua itsensä kanssa ja joudun paljon johdattelemaan itseäni, että saan ensinnäkin puettua itseni ja lähdettyä kauppaan. Sellainen päivän mittainen kamppailu, tiedän miltä se kuulostaa, tiedän järjellä että pitäisi mennä liikoja ajattelematta.
En myöskään tunne kuuluvani tänne. Mietin miten ihmiset jaksavat, mikä heitä ohjaa
Kahvitauko töissä kestää vain n. 15 minuuttia ja sen aikana joku jo masentuu vallan vietävästi, jos siellä keskustellaan "negatiivisesti." En kyllä jaksa ymmärtää. Kun tässä elämässä on joutunut lapsesta asti selviytymään niin yhdestä jos toisestakin negatiivisesta tekijästä, niin en kyllä käsitä. Onko niin, että ihminen säilyttää järkensä ja pystyy selviytymään vain silloin, kun se on pakko? Pitäisikö näille tämän päivän lumihiutaleillekin pistää se pakko eteen? Siis ei mitään vaihtoehtoja. Ehkä se ei niin kivaa ole eikä helppoa, mutta ennen pitkää se tuottaa tulosta. Nykyäänkö halutaan se tulos ilman omia voimia?
Kuka yhteiskuntaa pyörittää, jos kaikki potevat masennusta ja voimattomuutta ja haluttomuutta? Onko maailma liian valmis ja ihmiset liian hyville päiville opetettu? Kaupassa käyminenkin on raskasta? No varmasti oli raskasta ennenkin, kun kauppaan piti tarpoa kymmenen kilometriä kävellen tuulessa ja tuiskussa, joskus ankarassa pakkasessa, yhden reikäleivän takia, kun enempään ei ollut rahaa. Vai seko sen mielekkyyden elämään toikin? Kun oli saanut sen matkan edestakaisin tehdyksi ja ilta jo pimeni, niin oli sentään jotain syötävää kun oli se reikäleipä. Siitäkö tuli se onnistumisen tunne, joka kantoi eteenpäin?
Epäilen vahvasti, että näin oli. Tämmöiset tunteet puuttuvat tämän päivän nuorilta ja aikuisilta, ja siksi elämässä ei ole mitään mieltä. Masennus jäytää ja luo lisää masennusta, jota ei voi voittaa, koska ei ole tavoitteita. Toivottavasti tämä on vain välivaihe ihmiskunnna historiassa. Jotain trossausta tarvitaan, vähän nälkää, vähän kylmää, sairautta ja paljon puutetta ja menetyksiä. Sitten voi taas alkaa toivo herätä, että minäpä alankin tehdä jotain itseni ja läheisteni hyväksi, kenties koko yhteiskunnan.
Muuten tämä tilanne ei korjaannu. Liikaa ihmisiä, jotka ei pysty mihinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä käyn töissä mutta elämä on silti samanlaista. En koe yhteyttä enkä elämää ja vapaa-aika kuluu kotona kun en keksi minne ja miksi lähteä. En tunne kuuluvani minnekään, ei ole ystäviä eikä kumppania. Ihmisiin on vaikea tutustua ja kaikki jäävät hyvän päivän tutuiksi niin mahdollisuus tavata ihmisiä ei kannusta lähtemään minnekään. On myös vaikea keksiä kodin ulkopuolella tekemistä johon ei tarvitsisi kuluttaa rahaa (olen pienituloinen). Masentaa että tämmöistä tämä nyt sitten on, elämä.
Siihen ei auta kun ulos lähteminen. Käyt vaikka kaupassa.
On mullakin joskus kynnys lähteä, mutta siten uun se ensi askelo on otettu, niin ei haittaa yhtään ja homma hoituu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä katselen ikkunasta ulos. Vois lähtee lenkille, se on ilmaista. Muuta en voi tehdä koska tilillä 269€ rahaa loppukuuksi. Lapsilla talvilomakin tulossa. Mietin juuri vietämmekö sen olohuoneessa vai keittiöss vai jopa yläkerrassa.
Mulla 15€ loppukuuksi, että revi siitä.
Tää ei oo mikään kilpailu kellä vähemmän rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Tissuttele kotonasi,menee päivät mukavasti
Juominen on itsensä kusettamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sulla on mielenterveysgelma. Mitä aiemmin siihen puuttuu, sen parempi. Hakeudu hoitoon nyt, kun vielä jotenkin pääset ovesta ulos ja sängystä ylös.
Lääkärini on kertonut hoitaneensa ihmisiä, jotka eivät ole aikoihin pystyneet lähtemään kotoaan. Se on siinä vaiheessa jo paljon vaikeampaa.
Lääkitys auttaa, jos vain löytyy oikea. Sitten siinä vaiheessa on sinun tehtäväsi toimia sen lääkkeen antaman toimintakyvyn mukaisesti. Itselleni auttoi Voxra, jollekin toiselle SSRI:t.
Toivon sinulle voimia ja toivoa toipumiseen <3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän sama ja kaupassa käyntikin on aina samanlainen henkinen tappelu. En oikein tunne kuuluvani ihmiskuntaan ja vältän tekemisissä olemista kaikin tavoin, yksin kotona on paras olo. En usko että pystyn enää mihinkään töihinkään kun entisessäkin työpaikassa ajan mittaan se "kasa" päässä vain suureni enkä vaan jaksanut enää ketään vaikka mukavia periaatteessa olivatkin. Jotenkin en vaan koskaan kuitenkaan tuntenut itseäni yhdeksi heistä.
Minulla aika sama.
Kaupassa käynti vaatii paljon kamppailua itsensä kanssa ja joudun paljon johdattelemaan itseäni, että saan ensinnäkin puettua itseni ja lähdettyä kauppaan. Sellainen päivän mittainen kamppailu, tiedän miltä se kuulostaa, tiedän järjellä että pitäisi mennä liikoja ajattelematta.
En myöskään tunne kuuluvani tänne
Kahvitauko töissä kestää vain n. 15 minuuttia ja sen aikana joku jo masentuu vallan vietävästi, jos siellä keskustellaan "negatiivisesti." En kyllä jaksa ymmärtää. Kun tässä elämässä on joutunut lapsesta asti selviytymään niin yhdestä jos toisestakin negatiivisesta tekijästä, niin en kyllä käsitä. Onko niin, että ihminen säilyttää järkensä ja pystyy selviytymään vain silloin, kun se on pakko? Pitäisikö näille tämän päivän lumihiutaleillekin pistää se pakko eteen? Siis ei mitään vaihtoehtoja. Ehkä se ei niin kivaa ole eikä helppoa, mutta ennen pitkää se tuottaa tulosta. Nykyäänkö halutaan se tulos ilman omia voimia?
Sinä et ole yhtään niin turvassa kuin kuvittelet olevasi.
En ollut noin negatiivinen kuin sinä vaan ympäripositiivinen, täysin traumatisoitunut, mutta totaalisen irti siitä. Kuvittelin selvinneeni menneistä vallan mainiosti ja niin luulivat kaikki ympärillänikin.
Sitten tuli se päivä, kun kaikki romahti. Se kivireki, jota olin kuvitellut vetäväni niin ongelmitta, etten edes tajunnut sen olemassaoloa, sai sen viimeisen kiven, joka pysäytti reen. Työkyky loppui seinään.
Nyt on useampaa eri terapiaa takana pari vuotta ja paljon olen viisastunut. Sinun tekstisi suorastaan huutaa käsittelemättömiä traumojasi ja miten et ole kosketuksissa niiden kanssa. Se toimii niin pitkään kun toimii, mutta hyvinvoiva et ole, vaikka kuinka itsellesi uskottelet. Tasapainoinen ihminen ei suhtaudu elämään ja toisiin ihmisiin noin.
Joillain se romahdus tulee keski-iässä, joillain eläkkeellä. Joku jatkaa esim. Alkoholistina hautaan asti. Tuo dissosiaatiosi toimii niin kauan kuin se toimii, ei yhtään pidemmälle. Ja jos et ole sitä ennen hoitanut itseäsi kuntoon, kuten yleensä ihmiset eivät ole, putoat tyhjän päälle. Toivon kaikille parempaa, sinullekin.
Terveiset kuntoutustuelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En päässyt kauppaan eilen. Tänään yritän mennä.
Aamu alkoi taas niin, että mietin mitä minä täällä teen. Pitäisi muuttaa ajatuksiaan, positiivisesti aloittaa päivänsä. Tänään soimasin siitäkin taas itseäni ja huusin mielessäni, että ryhdistäydy nyt jumalauta ja mielessäni ravistelin itseäni. Pitäisi toimia!!
Sisällä tyhjyyttä sitten kuitenkin, ihan kuin polttoaine joka saa elämässä toimimaan olisi vain tosi vähissä.
Sain käytyä suihkussa, tiskasin astiat. Kuuntelen äänikirjaa. Mietin mitä tekisin, minne menisin. Odotan että minulle soitettaisiin työpaikasta johon hain, että sain töitä mutta sen sijaan soittavat oudot numerot, kaupistelijat tai muut.
Olen aloittanut mielialalääkityksen, voxran toimintakykyä kohentamaan jospa se alkaisi tepsimään. Viikko sitten aloitettu.
Kiva lukea kommentteja, kun ihmiset jotka ymmärtävät, niin todella ymmärtävät. Tsemppiä teidänkin päivään.
Ap
Heh, mä en edes halua lähteä kodistani! Viihdyn hyvin.
No kiitos kannanotostasi ja paremman toivotuksesta. Minäkin toivotan sinulle hyvää!
Ihan en päässyt kumminkaan jyvälle siitä, miksi pidät minua negatiivisena. Siksikö, kun ihmettelen sitä, miten ihmiset ei nykyään tunnu kestävän mitään? Moni muukin minun ikäiseni sitä ihmettelee, olen nimittäin jo yli 70.
En mielestäsi ole käsitellyt traumojani. Olen aika tavalla eri mieltä, ajattelen jopa niin, ettei minulle ole suuremmin traumoja kertynytkään. Asioista on vain menty yli, kun se on ollut pakko. Tai sitten elämäni on ollut koko aikaista traumojen käsittelyä, koska kyllä minä syyt ja seuraukset pystyn näkemään.
Ennen sanottiin, että vaikeuksista voittoon ja että ne pitää vain kestää ja siitä vahvistuu. Kai sen sitten vain sisäisti, että jos minä en jaksa, niin asiat menee vielä huonommaksi, kukas sitten niistä huolen pitää. "Ymmärretäänkö" nykyään jo liikaa, kun ihmisen sallitaan olla jaksamaton ja pystymätön. Ennen ei ollut terapeutteja, nyt niitä tarjotaan joka lähtöön.
Tiedän, että tämä kuulostaa kovalta, mutta ihmisen oli vain kovetettava itsensä. Se voima löytyy, jos on pakkotilanne. Nykyään pakkotilanteita ei ilmeisesti ole. Aina voidaan mennä sen henkisen jaksamattomuuden taakse. En tarkoita tällä kaikkia ihmisiä, mutta varsinkin nuorissa tuntuu olevan jo paljon niitä, jotka ottaa yhdestä sanasta jo niin itseensä, että ei voi mitään enää, ei pysty ei jaksa.
Katselin silloin vuosia sitten sitä Sukulan ohjelmaa, missä hän yritti toden teolla saada joillekin syrjäytymisvaarassa olleille nuorille ammattitaitoa ja tulevaisuuden uskoa. Se meni ihan pieleen. Muistaakseni koko joukosta vain kaksi taisi jotenkin päästä siinä pitemmälle. Kaikki lopetti kesken, kun ei nyt vaan voinut, ei huvittanut, ei pystynyt. Yhdeltä hyvinkin hyvin eteenpäin menneeltä tytöltä kuoli ystävä ja se oli sitten syy heittää kaikki lekkeriksi. Siihen se loppui hyvin alkanut mahdollisuus.
Minultakin kuoli ystävä, kun olimme 25-vuotiaita. Surin ja itkin, mutta ei tullut mieleenkään lopettaa opiskelemista siihen.
Jos minulle nyt vielä joku romahdus tulee, niin johan tuo joutaa tullakin. Ei minulla mitään isompia tavoitteita tässä elämässä enää olekaan. Olen kiitollinen, että olen loppujen lopuksi selvinnyt oikein hyvin. Ajattelin ottaa koiranpennun, sen kanssa voisi olla kivaa viettää näitä loppuvuosiaan. Jos minä sitten tavalla tai toisella "romahdan," niin lapsenlapsi jatkaa sen kanssa.
Kaikkea hyvää ja iloisia päiviä sinulle!
Vierailija kirjoitti:
Häpeän itseäni :(
Kissatkin häpee sua!!!!!!!!
Mulla 15€ loppukuuksi, että revi siitä.