Muistatteko te, että vanhempanne olisivat halanneet tai pitäneet sylissä?

Ei pidetty.  Ainoastaan joskus istuttiin vierekkäin kun harvoin luettiin. Ja sekin jäi varhain , kun opin itse lukemaan. 

Fyysistä ja henkistä väkivaltaa oli nk. Kodissani paljon. Ikävät muistot.

En muista, että olisin ollut sylissä, muutama kuva löytyy kyllä, missä olen isän sylissä 2-3 vuotiaana.

Halailtukaan ei muulloin, kun pyydettiin jotakin anteeksi tai kun oli jotkut isommat juhlat, esim oma naimisiin meno.

Koin sen jotenkin puutteena. Omia lapsia olen pitänyt sylissä niinpitkään kun ovat itse halunnut tulla. Halailuakin tapahtuu ihan arjessa, yritän ottaa aina sen vastaan ja halata takaisin, vaikka ei aina ole se fiilis.

Osa lapsista opiskelee eri paikkakunnalla, kun tulevat kotiin vkl, ihana halata heitä. Yks heistä ei halua, harmittaa itseä, mutta en pakolla halaa.

Lapset 12-22 v.

N 52v.

En muista. Vielä yli viisikymppisenäkin on vaikea ottaa vastaan ja kokea läheisyyttä.

Tottakai muistan! Ja omia lapsia 7-12 vuotiaita halaan joka päivä ja ovat usein sylissä. Iskä x 3 

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ja enimmäkseen surullinen ketju. Minulla ei ole vielä lapsia, mutta kun niitä saan, tulen olemaan heille läheinen ja halaamaan paljon. Tekisin niin muutenkin, koska sellainen olen, mutta ketjun lukeminen muistuttaa tämän tärkeydestä entistä enemmän. 

Kun aikoinani kävin terapiassa, terapeuttini sanoi kerran, ettei kukaan muista lapsena istuneensa vanhempansa sylissä (jotain persoonallisuuden eriytymisestä eli ettei pieni lapsi vielä ole sillä lailla eriytynyt tms), ja omalta osaltani uskon sen, koska meillä oli ihan tavallinen hyvä perhe, ja aikuisena aina tavatessa halataan. En kiistä muiden muistoja, tässä ketjussahan osa sanoo muistavansa, mutta siis ei kannata olettaa ettei ole saanut koskaan istua sylissä vaikkei sitä muistakaan.

Monetkin lapset kyllä rimpuili pois sitten sylistä.

Upp

Nosto

Vierailija kirjoitti:

En muista. Vielä yli viisikymppisenäkin on vaikea ottaa vastaan ja kokea läheisyyttä.

Halattiin tai syliteltiin korkeintaan vuoden ikäiseksi asti. Sitten syntyi veljeni, ja häntä kyllä hellittiin paljon ainakin valokuvien mukaan. Yksin oli pärjättävä. Joskus isompana peloissani yritin äitini läheisyyteen, ja siitä tämä vaivaantui ja pilkkasi. Ennemminkin tavallisesti kuritti, ja siksi kavahdan vieläkin kaikkea kosketusta. 

Vierailija kirjoitti:

70-luvulla oli yleistä ettei lapsia paljon sylitelty, eli hemmoteltu. Helkkarin sairasta.

Kyllä meidän piireissä ainakin. Asuin Helsingissä. Hyvin on mua pidetty sylissä lapsena, synnyin 70-luvun puolivälissä. 

Jos loukataan ja lyödään niin kohde ei enää halua lohelle ei myöskään jos kovakouraisesti halaa ettei saa hengitettyä. 

Sisaruksia halataan sitä mukaan kuin niitä syntyy. Vanhemmat sisarukset hoitaa pienempiä näin se menee. Ei moni muista itsekään halunneensa ketään sisarustaan tai vanhempiaan. Niin sitä kasvetaan isoksi. Isovanhemmat on monelle läheisempiä koska vanhemmat on töissä. Noin sitä on eletty aina. Päiväkodit hoitaa osan osan isovanhemmat osan lastenhoitajat kodissa ja osan sisarukset. Useimmat käy työssä myös naiset. Sitten koulut ja aamulla kouluun töihin. Ei siinä ehdi miettiä kuin pukemista kiireessä. Vanhemmat kuskaa lapsia päiväkotiin tarhaan kouluun sitten menee itse töihin ja osa tulee yötyöstä aamulla vasta nukkuu päivällä. Halaatte nyt vaan niitä puolisoita. Tai puita tai lemmikkejä. Vaipan vaihto ja potta kierrokset kuin pesut ja vaatteiden kanssa tappelut kuin oikean kokoisten kenkien etsiminen on halaamista. Aamupalat,  koulutehtävät jos niihin sekaantuu mies niillä ei ole kärsivällisyyttä . Lapset opetetaan ajamaan pyörää ja uimaan kuin itse solmimaan kengän nauhat sehän on halaamista ja rakkautta. Ruokaa tuodaan nenän eteen. Vanhempiaan voi halata ja maksaa heille velkansa kun ovat vanhuksia. Käytte kiittämään . 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En muista. Vielä yli viisikymppisenäkin on vaikea ottaa vastaan ja kokea läheisyyttä.

Halattiin tai syliteltiin korkeintaan vuoden ikäiseksi asti. Sitten syntyi veljeni, ja häntä kyllä hellittiin paljon ainakin valokuvien mukaan. Yksin oli pärjättävä. Joskus isompana peloissani yritin äitini läheisyyteen, ja siitä tämä vaivaantui ja pilkkasi. Ennemminkin tavallisesti kuritti, ja siksi kavahdan vieläkin kaikkea kosketusta. 

Sen voi ajatella myös voimavarana jos on pitänyt pärjätä yksin.  

Joidenkin aikuisten on pakko olla koko ajan jonkun kanssa/parisuhteessa, he ahdistuvat yksin olemisesta ja kosketuksen puutteesta. 

Ei. 70 luvun lapsi.

Sitten se ettei saa halatessa puristaa liikaa se sattuu. Ja väkisin. Teini iässä taas ollaan kasvamassa kohti aikuisuutta ja halutaan elää itsenäisesti. Kaverit määrää miten. Raiskarit tekee pahaa jälkeä teini iän allekin näissä. Elämän ilo ja halu katoaa. On hyvä selvittää asiat myös lääkärissä. Ja raiskarit korvaa vahingot. Koko perheelle. On hyvä näyttää että teko on pahuutta myös raiskareille. Jokainen vauva on yksilö ja omanlainen joten olemme samanlaisia erilaisia. Pieni lyhyt elämä ja ihmisarvo. 

Vierailija kirjoitti:

Sitten se ettei saa halatessa puristaa liikaa se sattuu. Ja väkisin. Teini iässä taas ollaan kasvamassa kohti aikuisuutta ja halutaan elää itsenäisesti. Kaverit määrää miten. Raiskarit tekee pahaa jälkeä teini iän allekin näissä. Elämän ilo ja halu katoaa. On hyvä selvittää asiat myös lääkärissä. Ja raiskarit korvaa vahingot. Koko perheelle. On hyvä näyttää että teko on pahuutta myös raiskareille. Jokainen vauva on yksilö ja omanlainen joten olemme samanlaisia erilaisia. Pieni lyhyt elämä ja ihmisarvo. 

Erikoinen aasinsilta halauksesta raiskaukseen.

Muistan.Varsinkin isä sylissä istuin usein.Äiti oli liian kiireinen.Valitettavasti isäni kuoli kun olin 14 vuotias.

Isän syliin nukahdin iltaisin. Äiti ei töiltään ehtinyt pitää sylissä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 70-luvun lapsi.

Isä leikitti fyysisesti, muistan körökörökirkkoon ja miten pääsi reppuselkään. Isä myös jaksoi rapsuttaa kun köllötin vieressä kun hän luki kirjaa.

Meilläkin oli näin, olen 1987 syntynyt. Isä ihan harjasi mun hiuksetkin, peitteli nukkumaan ja tuommoista perushoivaa sai vaan siltä. Vei meitä lapsia metsäretkelle, uimahalliin, otti pihahommiin mukaan. Äiti oli aina kireä ja etäinen, semmoinen ankeuttajamarttyyri. Isässä on omat vikansa, vähän semmoinen perfektionisti mutta kyllä siitä niin terveen miehen mallin sai etten ikinä ole päätynyt mihinkään väkivaltaisiin suhteisiin tai sietänyt minkäänlaista törppöä käytöstä miehiltä. Tai ainakin luulen että siitä johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En muista. Vielä yli viisikymppisenäkin on vaikea ottaa vastaan ja kokea läheisyyttä.

Halattiin tai syliteltiin korkeintaan vuoden ikäiseksi asti. Sitten syntyi veljeni, ja häntä kyllä hellittiin paljon ainakin valokuvien mukaan. Yksin oli pärjättävä. Joskus isompana peloissani yritin äitini läheisyyteen, ja siitä tämä vaivaantui ja pilkkasi. Ennemminkin tavallisesti kuritti, ja siksi kavahdan vieläkin kaikkea kosketusta. 

Sen voi ajatella myös voimavarana jos on pitänyt pärjätä yksin.  

Joidenkin aikuisten on pakko olla koko ajan jonkun kanssa/parisuhteessa, he ahdistuvat yksin olemisesta ja kosketuksen puutteesta. 

Oon eri. Se, että pärjää yksin, on omalla kohdallani voimavaran lisäksi myös kirous. Kun on tottunut siihen, että pitää pärjätä yksin, koska muuten on saanut vaikka ivaa ja naurut vanhemmiltaan, niin kyllä sitä kummasti alkaa pärjätäkin yksin. Kaupan päälle esim. menettää luottamuksen ihmisiin.

Aloittajan kysymykseen vastatakseni, en muista että mua ois pidetty sylissä. Ainakin äitini on joskus halannut, isän en ainakaan muista niin tehneen. En oo läheinen kummankaan kanssa, etenkin isääni välit hyvin etäiset. En kyllä edes kaipaa halauksia tai läheisyyttä kummankaan kanssa. Pääasiassa henkinen väkivalta jota harjoittivat teki sen. Muuten kyllä kovasti kaipaisin läheisyyttä ja halauksia, mutta niitä on vähän hankala tässä tilanteessa saada. Eivät ehkä ymmärtäneet, minkälaiset seuraukset mulle aiheuttavat, enkä ikinä aio kertoakaan, muuten saisivat nauraa mulle vielä siitäkin.