Todella tyhjä olo lemmikin kuoleman jälkeen

Vierailija kirjoitti:

Minä halasin omaa rakasta lemmikkiäni viimeisen kerran tasan viikko sitten.

Suru on suuri.

Vielä on onneksi tuo toinen hoidettavana niin saa muuta ajateltavaa.

Helpottava ajatus on, että kärsimys on nyt poissa. Sen tietää kyllä milloin on oikea hetki päästää pois.

Joko teillä kuten meillä pohditaan kaveria sille toiselle?

Minä yritin itsemurhaa kun kissani kuoli. Ei minulla ollut mitään yhtään tärkeää. Eikä ole vieläkään, mutta lääkitys on.

Hei AP, otan osaa suruusi. Saman kokeneena ja koiran menetyksestä musertuneena, en sanoisi että ilo on löydettävä jostain heti. Minusta surutyöhön on tärkeää suhtautua rauhassa ja lempeydellä, eikä kukaan ulkopuolelta voi tulla kertomaan kuinka paljon tai kauan on kenenkin sallittua surra. Se että kaipaat lemmikkiä, kertoo vain siitä kuinka rakas se on sinulle ollut, mikä on lopulta hyvin kaunis asia. Suru kyllä väistyy aikanaan sitten, kun sen kanssa on tehnyt tarpeeksi pitkään sopua. Itse surin aktiivisesti koirani kuolemaa melkein pari vuotta, mikä voi kuulostaa jonkun korvaan oudolta. Huomasin siinä kuitenkin että suru toden totta muuttaa ajan kuluessa muotoaan ja alitajunnalla kestää täysin oma aikansa tottua siihen, että lemmikki on olemassa nyt jossain toisessa muodossa. Sain kamalasti lohtua siitä ajatuksesta, ettei koirani välttämättä kadonnut luotani kokonaan, vaikka en näekään häntä enää. Edelleen itkettää, kun puhun koirasta tai ajattelen asiaa liikaa, mutta se ei ole enää sellaista musertavaa, toivotonta surua vaan haikeaa kaipausta, joka kumpuaa kiitollisuudesta ja hyväksynnästä. Olen kiitollinen siitä, että sain kokea niin syvää rakkautta lemmikkiä kohtaan ja uskon että kohtaamme vielä ennen pitkää siellä jossain uudestaan. Jollain tapaa tuo ajatus on auttanut myös omaan kuolemanpelkoon, kun ajattelen että siellä on vastassa rakas ystävä.

Mitä tulee uuteen lemmikkiin, se voi olla joillekin toimiva neuvo mutta tuossa kannattaa pysähtyä ja kuunnella itseään. Itselleni uusi koira olisi ollut vain laastari ja harhautus, eikä olisi poistanut tarvittua surutyötä mitenkään. Se ei olisi auttanut siihen ikävään, jota koin juuri sitä minun ystävääni kohtaan koska ikäväni ei kohdistunut vain siihen, että kaipaan mitä tahansa koiraa kotiini, vaan siihen että ikävöin oman koiran persoonaa. Toki jos olet eläinrakas ja koet että se auttaa eteenpäin, voi uusi lemmikki olla ennen pitkää oikeasti hyväkin juttu ja auttaa hyväksymään sen että elämä jatkuu. Mutta älä kiirehdi liikaa sen kanssa, sillä tämäkin surullinen puoli elämästä voi opettaa paljon jos siihen suhtautuu niin. Ainakin minua se on muistuttanut arvostamaan lemmikkien suhteellisen lyhyttä elämää. Pidetään heistä hyvä huoli ja arvostetaan sitä aikaa, sillä se ei kestä valitettavasti ikuisesti. Tehdään kaikki se hyvä mitä voidaan ja opitaan siitä rakkaudesta.

Syvä osanottoni. 

Tämä on vaikeaa aikaa. Suru ei ole suora viiva A:sta B:hen, voi tulla yhtäkkiä pitkän ajan jälkeen hyökyaaltona. 

Lemmikki voi olla se kaikkein rakkain perheenjäsen. Lapselle myös läheisin ystävä. 

Mikä on pahinta on puhumattomuus. Puhukaa, muistellaan, itkekää yhdessä. Laittakaa kuva raameihin. Ajankulu auttaa surussa. 

Vierailija kirjoitti:

Minulta kuoli 10v koira todella yllättäen vajaa 2v sitten. Oli vähän väsynyt muutaman päivän ajan ja sitten vointi romahti, minulla oli vain pari tuntia aikaa käsitellä koirasta luopuminen ja valmistautua lopetuspiikkiin. Asun yksin, yli 30v sinkku, työtön, ei lapsia, ei kavereita, ei perhettä. Koira oli minulle kämppis, paras kaveri ja koko perheeni joten siinä oli sopeutumista tyhjään ja hiljaiseen taloon ja rutiinien katoamiseen. Koiran kuoleman jälkeen en ole asunnostani poistunut kuin kauppaan 1-2 viikon välein.

Siivosin heti pois silmistä kaikki koiran tavarat mutta vielä tänäkin päivänä sytytän sille kynttilän useamman kerran viikossa ja välillä juttelenkin sille. Koiran muistelu ei tunnu pahalta, mutta tuon lopetuspäivän miettiminen kyllä laittaa aina itkemään.

Osanotot menetyksestä.

Aivan kauheaa ja tuossa voi miettiä ne kellä on läheisiä ja tukiverkosto ympärillä kun joku kauhea tapahtuma tulee elämään läheisen kuolema tai lemmikin. Miettikää sitä kun jollekkin yksinäiselle se lemmikki on ainut perhe ja seura ja ystävä. Sellaiset päättää helposti omat päivänsä perässä ja saa etsiä sitä iloa elää enää kun ei ole sitä päivien pientä iloa ja rutiinintuojaa joka helpottaa pahaa oloa täällä ihmisten julmassa maailmassa. Kauheita kommentteja on jollakin tämänkin keskustelun kommenteissa. Toivon noille eläinvihaajille tuskaista viimeistä aikaa ennen kuin oma kuolema tulee kohdalle. Eläimet on ihmisiin verrattuna niin aitoja ja vilpittömiä

Eilen jouduimme saattelemaan rakkaan koiramme ikiuneen äkillisen kunnon romahtamisen vuoksi. Vaikka hän olikin jo iäkäs ja tiesimme, ettei yhteistä aikaa ollut enää vuosiksi, tuli tilanne silti odottamattoman nopeasti vastaan. Tapaus on vielä niin tuore, ettei sitä ole vielä pystynyt täysin ymmärtämään ja koko ajan odotan näkeväni sen jossain huoneen nurkassa nukkumassa. En saa nyt mistään otetta, kun jopa pelkkä oleminen sattuu sydämeen. Tiedän, että vain aika tulee auttamaan, mutta juuri nyt sekään ei lohduta. Tiesin, että lemmikin menettäminen olisi vaikeaa, mutta silti yllätyin, kuinka valtavan tyhjiön se jätti. Pääseekö tästä yli?

Osanottoni aplle ja sinulle nro 46. Minun koiravanhus 12v jouduttiin myös lopettamaan 6 viikkoa sitten. Hän oli sairastellut kauan ja pahenevasti. Eläinlääkäri puhui pois päästämisestä jo 1,5v ennen, mutta sitten koiran vointi parantui ja saatiin hänet kivuttomaksi. Olin kuitenkin tehnyt surutyötä jo pitkään ja surin myös toisen koiramme puolesta. Lopulta kun piikki annettiin, koin jopa helpotusta, että rakkaan koiran kivut oli vihdoin ohi ja hän saa levätä. Minua helpotti myös se, että toinen koiramme ei reagoinutkaan kaverin menetykseen. Hän oli mukana kaikessa ja näki kaverinsa lähdön. Se tuntui olevan vain osa elämää ja tosi luonnollista tälle toiselle. Nyt meillä on pieni uurna lipaston päällä ja katson sitä aina välillä ja muistelen ystävääni.