Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joille yksikään ihminen ei ole koskaan sanonut rakastavansa sinua?
15.01.2025 |
Miten se on vaikuttanut elämäänne, vai onko vaikuttanut mitenkään?
Itse en ole noita sanoja kuullut ikinä keneltäkään, ja pakko myöntää, että se saa välillä minut tuntemaan itseni aika merkityksettömäksi ja näkymättömäksi.
Olen ollut parisuhteissa elämäni aikana, ja minulla on myös suhteellisen läheinen suhde vanhempiini. Jostain syystä kukaan ei ole kuitenkaan ikinä sanonut rakastavansa minua tai kertonut minun olevan millään tavoin tärkeä. En tiedä johtuuko tämä pienestä talven aiheuttamasta alakulosta, mutta jostain syystä asia on nyt pyörinyt hieman enemmän päässä viime aikoina.
Kommentit (63)
Minulle on yksi miesystävä sanonut noin, mutta hän myös valehteli ja petti, joten on exä. Joskus sanat on vain sanoja.
Olisi silti ihanaa kuulla nuo sanat vielä joskus, ja etenkin tuntea itsensä rakastetuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yksi naimisissa 37 vuotta ollut. Mies ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua paitsi papin edessä sanonut tahdon. Itse sen olen hänelle aikoinaan sanonut. En enää vuosiin. Vanhempani olivat sota-ajan kokeneita niin eivät hekään koskaan.
Tämä saattaa tosiaan olla yleisempää vanhemmassa juuri sota-ajan kokeneiden ihmisten sukupolvella. Olen pahoillani, että miehesi ei kyennyt sanoin osoittamaan sitä. Toivottavasti teoin sitten kuitenkin.
Todellisuus on se, ettei suomessa ole tehty lapsia rakkaudesta vaa velvollisuudesta ja himosta. Avioliitto on ollut sosiaalinen normi, johon on kuulunut mm. väkivallan sietämistä ja siltä suojautumista. Olosuhteissa, joissa joutuu pelkäämään henkensä ja hyvinvointinsa puolesta, ei ole sijaa rakkaudelle. Se on selviytymistä
Ihmisten kannattaisi myös luopua tästä fiksaatiosta rakkauteen. Itseään voi kohdella rakastavasti ja rakastaa, antaa itselleen sen kaiken mistä on kokenut jäävänsä paitsi. Tästä lähtökohdasta on sitten helpompi antaa rakkautta muillekin, sen sijaan että yrittää nyhjästä rakkautta kirjaimellisesti sieltä, missä sitä ei ole. Se pitää luoda. Olkaa itsellenne hyviä ja sen jälkeen voitte alkaa olemaan muille hyviä
Hyvä olisi myös ymmärtää se, että nautinto ei ole yhtä kuin rakkaus. Esimerkiksi pornorunkkaaminen, päihteet, ym. eivät ole hyväksi ja rakkautta itseä kohtaan, vaikka ne nautintoa tuottavatkin. Rakastaminen on hyvinvoinnin tuottamista. Hyvinvointi on pitkälti terveellisiä, luonnonläheisiä, holistisia elintapoja (mukaanlukien sosiaalinen holistisuus, esim. naisystävä pornon sijaan). Jatkuvassa siittämisessä ei ole mitään holistista, vaan se tuhoaa sielun ja sen myötä lopulta kehonkin. Yhtä lailla kuin huumeetkin. Sen sijaan terveelliset elintavat laadukkaasta ravinnosta urheiluun, siisteyteen, yhteisöihin osallistumiseen, henkiseen kasvuun, jne. edistävät kaikki hyvinvointia. Näiden kultivointi on rakkautta
Mä. Olen viisikymppinen nainen. Lapsuudenperheessä ei tunteista puhuttu. Tiesin kyllä, että vanhemmat rakasti mua siitä, että he huolehtivat, olivat huolissaan jos mulla oli joku hätä olin vaikka kipeänä, jne. Rakkaus osoitettiin käytännön teoin, ei sanoin, eikä halauksin tms. Eli kotona rakastamisista ei puhuttu. Olin aina ruma tyttö nuoresta asti, joten poikakavereita ei löytynyt, pilkkaa ja ivaa sain vain pojilta. Ei tullut romansseja eikä seurusteluja. En ole koskaan seurustellut miehen kanssa.
Eipä ole kukaan sanonut rakastavansa. En kyllä semmoista kaipaakaan, ei mun elämä siitä mitenkään paremmaksi muuttuisi sanoisiko. Mä rakastan itseäni ja elämää, se riittää.
Vaimo joskus, mutta en oikein osaa ottaa sitä vastaan. Olen enemmänkin tekojen mies.
Raamattua lainaten: "Rakastakaa, ei sanoin ja kielin, vaan teossa ja totuudessa".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä meitä kaikkia rakastetaan.
Olisi hienoa, jos pystyisin uskomaan jumalan olemassaoloon. Valitettavasti en vain pysty.
Ehkä jonain päivänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä. Olen viisikymppinen nainen. Lapsuudenperheessä ei tunteista puhuttu. Tiesin kyllä, että vanhemmat rakasti mua siitä, että he huolehtivat, olivat huolissaan jos mulla oli joku hätä olin vaikka kipeänä, jne. Rakkaus osoitettiin käytännön teoin, ei sanoin, eikä halauksin tms. Eli kotona rakastamisista ei puhuttu. Olin aina ruma tyttö nuoresta asti, joten poikakavereita ei löytynyt, pilkkaa ja ivaa sain vain pojilta. Ei tullut romansseja eikä seurusteluja. En ole koskaan seurustellut miehen kanssa.
Eipä ole kukaan sanonut rakastavansa. En kyllä semmoista kaipaakaan, ei mun elämä siitä mitenkään paremmaksi muuttuisi sanoisiko. Mä rakastan itseäni ja elämää, se riittää.
Minua ei ole edes halattu tai pidetty juurikaan sylissä pienenä. Vanhempani olivat ilmeisesti aikoinaan saaneet sellaiset ohjeet neuvolasta, että itkevää lasta ei ole syytä lohduttaa ottamalla syliin. Muistan hiippailleeni aina öisin salaa nukkumaan lattialle vanhempieni sängyn viereen, koska tunsin niin suurta ahdistusta ja pelkoa. En ole vieläkään päässyt näistä tunteista täysin eroon, vaikka ikää on jo kertynyt yli 40-vuotta. Ja kukaan ei ole myöskään koskaan sanonut rakastavansa minua.
Ei ikinä ja ikääkin alkaa olemaan lähempänä kuuttakymppiä. Tuskin enää ketään rakasta tapaankaan mutta ehkä seuraavassa elämässä sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä. Olen viisikymppinen nainen. Lapsuudenperheessä ei tunteista puhuttu. Tiesin kyllä, että vanhemmat rakasti mua siitä, että he huolehtivat, olivat huolissaan jos mulla oli joku hätä olin vaikka kipeänä, jne. Rakkaus osoitettiin käytännön teoin, ei sanoin, eikä halauksin tms. Eli kotona rakastamisista ei puhuttu. Olin aina ruma tyttö nuoresta asti, joten poikakavereita ei löytynyt, pilkkaa ja ivaa sain vain pojilta. Ei tullut romansseja eikä seurusteluja. En ole koskaan seurustellut miehen kanssa.
Eipä ole kukaan sanonut rakastavansa. En kyllä semmoista kaipaakaan, ei mun elämä siitä mitenkään paremmaksi muuttuisi sanoisiko. Mä rakastan itseäni ja elämää, se riittää.
Minua ei ole edes halattu tai pidetty juurikaan sylissä pienenä. Vanhempani olivat ilmeisesti aikoinaan saaneet sellaiset ohjeet neuvolasta, että itkevää lasta ei ole syytä lohduttaa ottamalla syl
Joo ei meilläkään halattu tai sylitelty, ei se ollut tapana siihen aikaan. Imetyksetkin meni kellon mukaan, eikä rääkyvää lasta saanut ottaa neuvolan mukaan imetettäväksi tai syliin jos 4 tuntia edellisestä ei ollut kulunut, koska muuten se oppii huonoja tapoja kun saa aina tahtonsa läpi. Ja aika pian ihan vauvaiän jälkeen piti olla itsenäinen eikä kuulunut enää kaivata syliä tai läheisyyttä. Pelot piti itse kohdata ja kestää. Jostain syystä mun psyyke ja persoonallisuus oli sellaisia, että nämä sopi mulle ilmeisesti aika hyvin, koska mitään ihmeempiä pysyviä ongelmia siitä ei mulle tullut. Päinvastoin, tuntui että vahvistuin kun täytyi vaan mennä läpi vaikeista tunteista itse. Ja tosiaan, silti vaikkei sitä noin kehollisesti tai sanallisesti sitä välittämistä näytetty, tiesin, että jos esim. kuolisin, vanhemmat surisivat aivan valtavasti, ja siitä tiesin että ne rakastaa mua. Ja sitä varten ne teki raskaita töitä, rakensi talon jne että lapsilla olisi hyvä olla, eli täytyihän niiden rakastaa paljon, 3-4-vuotias minä päätteli.
En siis sano että tuollainen kasvatus on hyvää mitenkään, mutta minä satuin selviämään siitä ilman ihmeempiä vaurioita, itsetunnoltani hyvin vahvana ja itse jo pienenä selviytyvänä lapsena. Eikä myöhemminkään ole mitään ongelmia tullut. Toisaalta mun veli on kärsinyt masennuksesta teinistä alkaen, ehkä hänelle herkkänä lapsena otti kovemmille tuo kylmyys ja kovuus.
"Esimerkiksi pornorunkkaaminen, päihteet, ym. eivät ole hyväksi ja rakkautta itseä kohtaan, vaikka ne nautintoa tuottavatkin. "
Ei runkkaamisessa, pornonkaan kanssa, ole yhtään mitään vikaa. Se voi olla erittäin hyväksi ja rakkautta itseä kohtaan. Se ei myöskään vahingoita ihmistä mitenkään, ellei mene addiktion tasolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko kokemuksia, että joku olisi saanut apua terapiasta näiden vastaavien tunteiden käsittelyyn? Moni varmasti on ainakin yrittänyt päihteiden avulla turruttaa omaa arvottomuudentunnettaan.
Vain nuoruuden rakkauteni, silloin asuttiinkin jo yhdessä, sanoi minulle nuo sanat useasti. Hän sanoi kännissä rakastavansa minua ja että on aina halunnut minut. Sanoi kuinka oli kavereilleen sanonut haluavansa minut ja että olen kylän kaunein tyttö nappisilmineni. Tuo oli verrattavissa rakkaudentunnustuksiin. Myös silloin kun hän teki jotain mistä en pitänyt, minä häivyin naapurikaupunkiin opiskelijakämppääni ja hän pelkäsi että jätän hänet, hän kirjoitti kirjeen jossa sanoi rakastavansa.
Minäkin rakastin häntä, en edes nähnyt muita hän oli minullekin se jonka olin aina halunnut. Mutta niin vaan 3v jälkeen hänkin petti minua kännissä (meillä meni jo huonosti ja riitoja / vitutusta / turhautumista tiettyjen asioiden suhteen oli paljon). Erosimme. Vaikka jonkin aikaa senkin jälkeen hän sanoi vielä että rakastaa minua yhä ja kaipaa takasin, odottaa minua ja olisi halunnut kanssani naimisiin ja perheen.
No, koko sielu meni pask...si ja sydän sirpaleiksi tuossa rytäkässä enkä minäkään ole sen jälkeen rakastanut oikeesti ketään. Olen ollut pitkässäin suhteessa mutta ei silloinkaan kumppani sanonut rakastavansa, sanoi kyllä että olen mukava hän viihtyy kanssani, on ikävä ym tällaista joka sekin lämmittää, mutta rakkaudesta tai rakastumisesta ei ole ollut puhetta. Paitsi eräs deittailutasolla ollut "liioittelija" taisi sanoa 3 vko tuttavuuden jälkeen rakastavansa. Hyvä etten sanonut et haista nyt huilu.... että mä inhoan tollasia liiottelijoita ja sitä että mun älykkyyttä arvioidaan noin väärin, en ikinä menisi tuohon lankaan. Noilla sanoilla tuossa kohtaa oli täysin päinvastainenvaikutus. Sama tyyppi pyysi multa kohta 500 eur rahaa lainaan (idiootti).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on mielenkiintoine yhtälö, monille on käynyt niin, että juuri ne jotka ovat sanoin ilmaisseet rakastavansa toista ovat sitten kuitenkin pettäneet. Ja vielä pettämisen jälkeenkin sanotaan että rakastetaan eikä ymmärretä sitä kuinka helveisti se fyysinen tai henkinenkin pettäminen satuttaa omaa kumppania eli sitä jota se pettäjä sanoo rakastavansa. Täytyy olla todella itsekeskeisen tynnevammainen joka ei ymmärrä tuota yhtälöä.
Se että Suomalainen sanoo toiselle rakastavansa, sen täytyy olla merkityksellista. Meillä ei (luojan kiitos) ole jenkkityylistä lässytyskulttuuria jossa noilla sanoilla ei ole merkitystä vaan niitä viljellään yltiöpäisesti kaikille ja kaikkialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuoruudessa poikaystävä/avomies sanoi, useastikin. Hän jäi ainoaksi. Tulin jätetyksi hänen toimestaan enkä sittemmin ole noita sanoja kuullut. En tosin ole itsekään sanonut koska en enää kykene (tai en uskalla heittäytyä siihen tunteeseen) oikeasti rakastamaan.
Pahinta on ollut tajuta ne lähtökohdat että oma äiti ei koskaan osoittanut sanoin eikä edes teoin rakkauttaan. Teot oli minun ja siskoni (nuoren yh äidin vahinkolapsia molemmat luulisin) hengissä pitämistä ja perustarpeiden ylläpitoa (siis ruoka, vaatteet, asunto). Pikemminkin fyysinen kuritys, huutaminen ym rankaisut tuntui siltä että äitini inhoaa minua toisin kuin kilttiä nyssykkä siskoani kota ei tarvinnut koskaan ojentaa. Jotenkin yhä asistin sen äidistäni, jolla muistisairauden takia suodatin alkaa pettää, ettei hän pidä oikeasti minusta. Mutta, toisaalta ihan sama koska en minäkään pidä hänestä, en ole koskaan pitänyt.
Tiedämäpä erään henkilö joka halusi nuorena toisen, ajautui kuitenkin tätä toista odotellessaan laastarisuhteeseen jossa tomera nainen pääti itsenäisesti hankkia kihlat ja myöhemmin kun suhde ei miehen toimesta edennyt toivottuun suuntaan, varasi daami kirkonkin ilman että mies on koskaan sanonut rakastavansa häntä saati kosinut.
Naimisiinmeno tapahtui sen klassisen valheen turvin (odotan lastasi) ja niimpä alttarille päätyivät. 30 v yhdessä olleet eikä mies ole koskaan sanonut rakastavansa tätä naista koska rakastaa sitä ketä kaipasi nuorena ja kenet silloin olisi oikeasti halunnut. Vaikkakin kahden vähään tyytyväisen perhe keskeisen ihmisen sisko-veli tyyppinen avioliitto on toiminut ihan hyvin vaikkei rakkaudentunnustuksia ole jaettu.
Vierailija kirjoitti:
Ei ne sanat vaan ne teot.
Aivan. Vaikko joku kuinka hokee "rakastan sinua" ja sitten se ei mitenkään näy käytännössä/arjessa, tai pahimmassa tapauksessa lyö tai kohtelee sinua huonosti, on tuo vain sanahelinää.
Raamtun sanoin: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelten kielillä, mutta minulta puutuisi rakkaus olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.
Ei meilläkään vanhemmat koskaan sanoneet, että rakastavat, mutta se ei jäänyt epäselväksi, vaan teoillaan he sen näyttivät. Meistä suuresta lapsikatraasta yritettiin pitää huolta parhaalla mahdollisilla tavoilla. En tunne jääneeni paitsi mitään, vaikka vanhemmat eivät hokeneet rakastavansa, vaan näyttivät sen teoillaan.
Mies on joskus (40vuotta sitten :D) sanonut rakastavansa ja kutsuu vielä nytkin joskus rakkaakseen.
Mutta pakko on myöntää, että en itsekään ole miehelle sanonut vuosikymmeniin, että rakastan, mutta ehkä teot puhuu puolestaan . Sama pätee lapsiin. En varmaan koskaan ole sanonut heille, että rakastan heitä ja he ovat tärkeintä minulle tässä maailmassa. Mutta meillä on lämpimät välit ja luulen, että hekin ymmärtävät /tuntevat, että ovat rakastettuja.
Hekään eivät ole sanoneet rakastavansa minua, mutta tunnen ja aistin sen heidän käytöksestään, että kyllä ne rakastaa.
Joku ilmeisesti itse tunnevammainen kirjoottaa:
"Ihmisten kannattaisi myös luopua tästä fiksaatiosta rakkauteen."
Empä ole tyhmempää neuvoa ikinä kuullut. Tämä kuvastaa nimenomaan tätä nykypäivän kylmää itsekeskeistä tunteetonta robottimaista ajattelua jossa rakkaudellisilla tunteilla ei ole sijaa
Rakkauden ja rakastetuksi tuleminen on perustarve. On muunkinlaista rakkautta kuin romantisseksuaalista tarvetta.
Minkälainen olisi ihminen joka sanoo ettei rakasta ketään eikä tarvitse/halua rakkautta osakseen. No, nykytietämyksen mukaan häiriinytyny, tunnevammainen psykopaatti tms.
Vuosien 1983-87 välillä 7 eri neitokaista ilmoitti "rakastavansa" minua. Sen jälkeen ollut hiljaisempaa johtuen ehkäpä etenevästä ulkonäkörajoitteisuudestani. Eipä ole näistä neideistäkään kuulunut mitä nyt vastaan kävellessä vaihtavat sukkelaan kadun puolta. Sitä vastoin nykyinen vaimoni (35v naimisissa) ilmoitti suhteen alkuaikoina ettei rakasta minua eikä ikinä tule rakastamaankaan. Nyt tosin männä viikolla soperteli rakkaudentunnustuksia kun maksoin hänelle etelänmatkan. "Elä hullujasi puhu", vastasin. Ihminen on elukka kuten muutkin elukat. "Rakkaus" on markkinamiesten keksimä aivopesuke. Biologia puhuu ja naiset tekevät valinnat
Kysyin mieheltäni, että miksi ei sano rakastavansa minua? Hä lupasi kertoa sitten, jos ei enää rakastaisi. Tätä infoa ei ole tullut, niin luulen hänen rakastavan.
Vanhempani eivät koskaan sanoneet eikä ilm. miehenkään vanhemmat hänelle sanoneet.
Olisi hienoa, jos pystyisin uskomaan jumalan olemassaoloon. Valitettavasti en vain pysty.