Miksi ihmiset eivät hae apua mielenterveysongelmiinsa?

Kyllähän moni hakee, mutta ei saa apua. Kuten mäkin. Lääkäri kirjoitti nukahtamislääkereseptin.

ei jaksa

Miksei ihmisiä kuunnella silloin, kun hakevat apua?

Pelkään tulevani väärinymmärretyksi. En usko saavani oikeanlaista, toimivaa apua. En usko, että tajuavat, mikä ongelmani syynä todella on. Laitetaan vaan tunteet turruttava ja oikeasti pitkäaikaista masennusta aiheuttava lääkepurkki kouraan.

Voithan puhua aiheesta suoraan tälle kohteelle, joka mielestäsi tarvitsisi palveluita. Varmaan joku kenen kanssa olet paljon tekemissä, ihan perustuen siihen, kuinka paljon näitä salaillaan.

Eiköhän se häpeä liene se suurin syy. 

Tyttäreni haki apua mielenterveysongelmiinsa mutta sai vain masennuslääkkeitä. Niillä hän sitten tappoi itsensä.

Pyydetään vain suorittamaan jokin itsehoito-ohjelma netissä. Se ei auta kun oireet johtuvat traumasta, joka puolestaan johtuu pitkäkestoisesta väkivallasta.

Ehkeivät halua diagnoosia leimaamaan itseään. Pelkäävät sen ehkä vaikuttavan työnsaantiin. Osa vähättelee omia oireitaan, ajattelee ettei viitsi hakea apua kun on niitäkin joilla on vielä huonompi tilanne. Osa pelkää, että siellä on joku ilkeä työntekijä. Joku pelkää saavansa lääkkeitä, joissa on pahoja sivuvaikutuksia. Osa ei luota/usko koko diagnoosijärjestelmään.

Avun hakeminen ja saaminen vaatii voimia. Yleensä saa masennuslääkkeet suht helpolla mutta siinä se sitten onkin. Terapia myös vaatii rahaa, vaikka olisi kelan tukikin.

Olen hakenut ja olen saanut apua. Pitkään se kesti, esim psykoterapiaan pääsy.

En halua avautua ongelmistani ulkopuoliselle, jotenkin häpeilen miten elämäni on mennyt. Vaikka monella muulla varmasti vieläkin pahempaa.

Mulle tarjottiin apua vaikken tarvitse. Olin diabeteshoitajalla, joka aloitti gestapotyylisen tenttaamisen syömisistäni. Sanoin, ettei ole motivaatiota muuttaa mitään koska haluan kuolla 10 sisällä. Seuraus: lähete psyk.sairaanhoitalle. Siellä oli vastavalmustunut neito, joka totesi pian, etten tarvitse apua. Hän oli oikeassa.

Tavoitteeni oli vain päästä pois ruokavalistuksesta. Tiedän oikeat ruokailutottumukset mutta olen aina syönyt miten haluan ja aion syödä vastakin riippumatta siitä mitkä on suositukset.

Eiköhän moni ole hakenut. Ja osalla voi ympäristo vaikuttaa ja tilanne.

Vuosien masennuksen jälkeen aloin flippailemaan ja toimimaan impulsiivisesti, innostuneesti ja ripeästi. Nämä kestivät lyhyitä aikoja ja tiputus takaisin masennukseen oli varma ja nopea. Kun työterveydessä epäilin kaksisuuntaista, se torpattiin suoriltaan: eihän kukaan maniassa halua apua.

Olin 37 saadessani diagnoosin, lääkityksen myötä elämästä tuli vihdoin tasaista.

Vierailija kirjoitti:

Pyydetään vain suorittamaan jokin itsehoito-ohjelma netissä. Se ei auta kun oireet johtuvat traumasta, joka puolestaan johtuu pitkäkestoisesta väkivallasta.

Itselläni myös traumaperäisiä ongelmia. Eivät ole niin pahoja, etten selviytyisi arjesta päällepäin suht' kunnialla (jos ei hyvin tunne, ulkoa päin luulee, että olen normaali), mutta omassa elämässä haitat kasaantuu. 

Olen kuullut paljon huonoja kokemuksia mt-puolen terveydenhoidosta. 

Pelkään ongelmieni vähättelyä tai sitten että ne nähdään muuten väärin, esim. erilaisina tai pahempina kuin ovatkaan. Että saan jonkun roskadiagnoosin, josta en yhtään tunnista itseäni ja jonka "hoito" ei tee hyvää vaan haittaa. Ja jää sitten vielä leimaksi.

Apu on varattu vain varakkaille!

Keskusteluavusta ei ole ollut hyötyä, lääkkeet sekoittaa pään ja jotkut puoskarit koittaa pakottaa vääriä diagnooseja heppoisin perustein. 

Olen hakenut. Lapsenikin haki ja moni tuttu. Ei saa, eikä oo. Sairaanhoitaja teeveyskeskuksessa sanoi, että hän on itsekin hakenut apua mt-ongelmiin saamatta sitä, kun apua ei ole saatavilla. 

Jos ei välttämättä tarvitse, koska dg vie uskottavuuden. Ei saa hoitoa enää kunnolla muuhun kuin siihen. Bb-joni kuoli sepelvaltimosairauteen kun oli vaan samaa ahdistusta. Sitä kun ei ihminen saa hoitoon myöskään kiusaajiaankaan pahimmat terrorisoi muita stressin purkunaan.