En enää oikeasti pärjää kotona lapseni kanssa.

Lapsi 10 kk ja tähän asti kaikki mennyt suht hyvin, välillä tosin tuntunut etten todellakaan rakasta lasta. Nyt alkaa lipsumaan käsistä koko juttu. En enää jaksa lasta, huudan, karjun ja jätän lapsen itkemään kun en vaan jaksa sitä. Lapsi siis peruskiltti, huutaminen johtuu siitä kun lapsi ei juo/ei nukahda helpolla/kitisee lattialla. Nyt vaan tuntuu että yhtäkkiä voimat on loppu. Ihme etten ole lyönyt lasta.

Lapsi takuulla kärsii, tiedän sen.

hAE APUA VIELÄ KUN TIEDOSTAT TEKEVÄSI VÄÄRIN,

Lähde ihmisten ilmoille vauvan kanssa. Hanki hoitoapua.. kysy neuvolasta vertastuki ryhmiä.'

hanki oma harrastus joka ei liity vauvoihin mitenkään , et edes ajattele vauvaa silloin saatika puhu...

Olen ihan varma että toi väsymys menee ohi-

myös ilman lähetettä

Ja neuvolaanko soitan? Mitä ne siellä voisivat tehdä, tulla meille laittamaan lapsi nukkumaan ja syöttämään se kun minä en jaksa??

ap

on parempi jättää lapsi vähäksi aikaa itsekseen parkumaan kuin huutaa/lyödä. Menet toiseen huoneeseen, vedät henkeä, rauhoitut ja menet takaisin lapsen luo. Toiseksi: ota breikki arjesta. Jätä lapsi isälleen/isovanhemmille/kummille/MLL:n hoitajalle ja lähde jonnekin tuulettumaan. Kolmanneksi: mieti päivärytmiä. Onko se säännöllinen? Johtuisiko nukahtamisen vaikeus siitä, että lapsi ei enää tarvitse niin paljon unta kuin aikaisemmin? Kitinä lattialla ja vaikeus nukahtaa voi joutua myös eroahdistuksesta. Menee ajan kanssa ohi. Neljänneksi: lapsesi alkaa olla jo niin "iso", että hänellä alkaa olla omaa tahtoa ja omia ideoita. Lapsesi ei ole enää vauva, jota voi lähes täysin ohjailla ulkoakäsin. Jos lapsella ei ole jano, häntä ei voi pakottaa juomaan. Sinun tehtäväsi on tutustua tähän persoonaan ja oppia tuntemaan merkit, joilla hän sinulle viestii. Tsemppiä!

Ja neuvolaanko soitan? Mitä ne siellä voisivat tehdä, tulla meille laittamaan lapsi nukkumaan ja syöttämään se kun minä en jaksa??

ap

Sieltä auttavat eteenpäin. Ohjaavat ja ottavat vaikka yhteyttä perhetyöntekijöihin ja sosiaalitoimistoon puolestasi. Saat apua ja ehdotuksia jaksamiseesi. Neuvola on juuri se paikka mistä kannattaa aloittaa.

Voisitko keskustella neuvolassa tilanteestasi?



Toisaalta vanhemmaksi kasvaminen on vaativaa, kun täytyy omaksua aivan erilainen arki kuin ennen lapsia. Minulla menee jo aika rennosti tämä arki, kun lapsia on jo kolme enkä enää tee suurta numero siitä, jos vauva ei esim nukahda. Vauva vaan kulkee meidän mukana ja nukkuu omia aikojaan missä vain. Yöt nukutaan koko perhe onneksi hyvin. Imettäminenkin on hauskaa, kun silloin mies hoitaa isompien lasten tarpeet (siis iltaisin) ja minä löhöän vauvan kanssa kahden, luen, katsot TV:tä ja olen av:lla. olen jo tottunut tähän pieneen elämänpiiriini ja melkein aina jaloissani roikkuviin lapsiini.



Onko lapsesi isä kuvioissa? jos on, niin ota ihmeessä omaa aikaa säännöllisesti. Voisitteko sopia sinulle vapaat aina ennakolta, niin niistä olisi helpompi pitää kiinni?



Oli kyllä tylsää olla äiti yhdelle... Onneksi minulla on nyt kädet täynnä tekemistä, kun lapsia on kolme.

mutta ongelma taitaa olla enemmänkin se että minua ei vaan kiinnosta tutustua lapseeni. En vaan enää välitä. Lapsesta huolehtimiseni on jo pitkään ollut lähinnä tyyliä "kunhan pysyy hengissä" ja "kunhan ulkopuoliset ei kiinnitä huomiota". En tunne hellyyttä tai sääliä itkevää lasta kohtaan, lähinnä kiukkua. Lapsi osaa melkein kävellä, muksahtelee välillä lattialle ja itkee ja minä yleensä vain huudan "hiljaa". En osaa lohduttaa, eikä edes tee mieli. Voiko oikeasti olla etten rakasta lasta?

ap

Ehkä oot sairastunut synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Siihen saa apua, vaikka nyt voi tuntuu kauheelta ja toivottomalta! Et ole oikeasti huono äiti ja se rakkaus on siellä ihan varmasti... olet vaan henkisesti ihan loppu, kyse saattaa olla vaan ihan aivojen kemiasta tai sit toi äitiys on nostanut sulla esiin jotain piilossa ollutta.



Lapsi voi tosiaan kärsiä, joten on tärkeetä hakea apua nyt heti. Voit soittaa neuvolaankin mutta mun mielestä kannattaa ennemmin soittaa terkkariin ja varata aika, tai jos oot ihan sekoomispisteessä, menet päivystykseen lapsen kanssa tai jos mahdollista, viet lapsen hoitoon että saat puhua rauhassa.



Älä tosiaan jää nyt yhtään enää miettimään vaan soitat apua. Olen itse ollut vastaavanlaisessa tilanteessa ja sain avun. Kaikkea hyvää sulle!

Kuulostaa siltä että olet masentunut. Kannattais hakea apua ettei tilanne kroonistu.

Mitä se apu sitten käytännössä on? En ole ap, mutta kuulostaa tosi tutulta.

Esim synnytyksenjälkeinen masennus voi alkaa vielä vuodenkin kuluttua synnytyksestä. Tarvitset omaa aikaa ja lepoa, voisiko esim miehesi hoitaa lasta muutaman illan viikossa jolloin pääsisit vaikka harrastamaan tai ihan vaan kävelylle, kirjastoon tms, yksin? Jokainen tarvitsee myös omaa aikaa eikä ole mikään ihme jos lapsen hoitoon välillä väsyy.



Lapsen kannalta sanoisin, että tilanteelle on tehtävä pian jotain. Ei ole hyväksi lapselle jos kasvaa tuollaisessa ilmapiirissä, että kaatuessaan hänelle huudetaan 'hiljaa'. Totta kaik kaikki välillä hermostuvat ja saattavat huutaa lapselle, mutta jos se on jatkuvaa ja lapsessa ei ole mitään syytä, ei tilanne ole kyllä ihan normaali. Ehkä voisit tosiaan ottaa neuvolaan yhteyttä ja sitä kautta etsiä apua? Tai voisitko jo mennä töihin ja laittaa lapsen esim perhepäivähoitajalle? Jos ole uupunut etkä tunne jaksavasi, on muitakin ratkaisuja kun kituuttaa väkisin kotona! Tsemppiä!

Joskus, jos tuolta ajalta on jäänyt itselle kipeitä muistoja, oma äitiys onkin yllättävän takkuista, vaikka noista lapsuudentraumoista ei ole ollut muistikuvia tai ne eivät ole muuta elämää millään tavoin haitanneet. Äitiys vaan nostaa sen kaiken pintaan ja voi vaatia työstämistä esim. ammattiauttajan kanssa puhumalla.

Terapia varmasti tehokkain, lääkitys myös monelle tarpeen. AP:n tapauksessa uskoisin että varataan muutama käynti neuvola psykologille. Jos tilanne mennyt jo pahaksi, niin sitten lääkitys ja terapiaan.

Ja sitten vielä kysyisin, minkälaisia merkintöjä tuollaisesta tulee, vai tuleeko mitään? En oikein ymmärrä näistä lastensuojelujutuista. Voiko tuo tulla joskus tulevaisuudessa vastaan jotenkin elämää hankaloittavana asiana?

Ihan vaan meet neuvola psykologille jutteleen. Lastensuojelu ei kyllä voi auttaa, he ajattelevat lapsen parasta, mikä voi taas olla hyvinkin perheelle haitaksi. Mutta jos olet yh, lastiksesta voit saada lastenhoitoapua.



Lastensuojelu voi olla hyvinkin eri tasoista..

aikasemmin ajattelin että oma lapsuuteni oli onnellinen, jälkeenpäin olen tajunnut että ihan niin ei ollutkaan. Äitini on ollut aina etäinen, meillä ei ole ollut hellyyttä lainkaan. Kehuja ei pahemmin jaettu, eikä äitiäni suoraan sanoen ole koskaan kiinnostanut minun tekemiseni. Koskaan ei kukaan kysynyt miten päivä meni tms. Isäni oli aina aika samanlainen, vielä etäisempi kuin äitini. Isäni kuoli kun oli ala-asteella.

Juuri siksi en ole kovin innokas ottamaan yhteyttä mihinkään että pelkään siitä jäävän johonkin papereihin merkintää yms. Tässä nyt sinnitellään kun pakko on.



Lapsen isä on kuvioissa ja minulla on säännöllisesti omaa aikaa, aika paljonkin. En vaan ole koskaan käsittänyt mitä se auttaa, päinvastoin tunnen inhoa aina kun joudun palaamaan kotiin lapsen luokse. Haluaisin luopua lapsesta jos se oikeasti olisi mahdollista.

ap

Tunekylmä äiti voi olla lapselle paljon pahempi juttu kuin poissa oleva äiti. Ihan oikeasti. Tarvitset kipeästi apua. Neuvolapsykologilla käynnistä ei jää mitään "mustaa listaa". Aloita sieltä.

Tarkoitatko että jos saat hoitoa masennukseen tms. ongelmaan, leimaudut loppuiäksesi? Ei. Sellaista ei kannata pelätä. Sadat tuhannet syövät mielialalääkkeitä tässä maassa. Ja hyvin monet ovat terapiassakin. En näe mitään muuta vaihtoehtoa ap:n tilanteessa kuin turvatua ammattiapuun. Ei huutamisen takia lapsia huostaan oteta. Äiti voi varmaan saada tukea vanhemmuuteen esim. perhetyöntekijän kautta, joka voi tulla käymään kotona ja auttaa lapsen hoitoon ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä, tai olla lapsen kanssa ulkona kun äiti käy juttelemassa mielenterveystoimistossa tms.



Tilanne voi parantua nopeastikin, kun siihen puututaan. Ei ole mikään häpeä pyytää ja saada apua. Sitä varten ne palvelut on olemassa. Kun ei enää jaksa, niin sitten on paras pyytää apua. Minäkin olen kokenut uupumisen ja masentumisen äitinä ja lääkitys, terapia ja lapsen hoitoon laittaminen auttoivat. Ihan nykyään töissä käyn ja kukaan ei tästä tiedä siellä mitään, ei ole tarviskaan.

He eivät ole auttava taho vaan tarvitset terapiaa. Usko nyt vaan. Jos perheellä pahoja ongelmia, silloin otetaan lastis mukaan. AP:n tapauksessa ei tämmöistä tarvetta ole. Lapsella katto pään päällä, puhtaat vaatteet, ruokaa, ei heitteillä. Ei ole lastikseen kuuluva asia.