Oon niin suunnattoman yksinäinen..

Joskus saatan höpöttää esim. kaupassa jollekulle tuntemattomalle vaikkapa jostain ostoksesta. Jotkut sitten katsoo mua niinku halpaa makkaraa. Mutta joidenkin kanssa voi tulla kiva rupatteluhetki.

Vierailija kirjoitti:

Iltalenkillä voi katsoa toista ihmistä silmiin ja sanoa hei. Ainakin jos toinen vastaa katseeseen. Moni kulkija voi varoa ja väistää katsetta. Tai voihan sitä silloinkin sanoa hei. Ehkä hän nostaa katseensa.

Tämä on muuten ihan totta. Mä olen asunut tässä samassa paikassa jo yli 30 vuotta ja tutun näköisiä vastaantulijoita tervehdin. Kuitenkin - varsinkin tätä palstaa seurattuani - olen monesti miettinyt, että entä jos vastaantulija kokeekin mun tervehdykseni negatiivisena. Että pitäisikö sittenkin olla tervehtimättä. Kerran yksi mua nuorempi, mutta kuitenkin jo ihan keski-ikäinen mies hämmästyneenä nosti katseensa ja tervehti takaisin. En enää muista, mistä juttu alkoi (oisko ollut paskasta säästä, liukkaudesta, huonosti auratuista jalkakäytävistä  tms) , mutta juteltiin hetken aikaa. Kun oltiin lähtemässä siitä eri suuntiin, hän kertoi, että olin kaupan kassoja lukuunottamatta ensimmäinen ihminen, jonka kanssa hän oli kasvotusten jutellut yli vuoteen. Sen jälkeen ollaan aina moikkailtu ja jääty hetkeksi aikaa juttelemaan. En mä tietenkään hänen yksinäisyyttään tällä tavalla voi poistaa, mutta ainakin nyt pienen hetken voin kerrallaan olla toisen elämässä. 

Lue Olivia Laingin "Kaupunki, joka ei koskaan ollut". Se käsittelee urbaania yksinäisyyttä. Ainakin minulle se avasi tämän päivän yksinäisyyden käsitettä, tosin kärjistetysti tunnettujen henkilöiden kautta, mutta hyvin pääsin kiinni millaista on tämän päivän yksinäisyys. Myös sekin, miten some lisää yksinäisyyden tunnetta ja ahdistusta. 

Kirja vaikutti minun ajatuksiini omasta yksinäisyyden tunteistani ja sain siitä kimmokkeen lopettaa mm Facebookin käytön kokonaan. Kirja ei siihen tietenkään ohjannut , mutta tajusin että Facebook oli yksi pahimpia minun negatiivisuuden tunteitani lisäävä tekijä elämässäni. 

 

"Luulen, että hän tuli kysymään sitä, koska olisi halunnut tutustua sinuun tai ainakin jutella kanssasi. Miten vastasit? Älä ohita mahdollisuuksia, joita maailma tarjoaa. "

Lähdin pois, vessaan, koska pelkäsin purskahtavani itkuun millä hetkellä tahansa, enkä todellakaan halunnut tehdä sitä vieraan ihmisen edessä. Se olisi vielä isompi ongelma kuin häpeä. Varsinkin kun en ole mikään nuori tyttönen, vaan keski-ikäinen nainen, moinen käytös olisi paljon nolompaa kuin nuorelta.

Ja sittenkin jos en olisi ollut noin "herkällä" että itku oli kurkussa, niin en mä osaisi mitään tuollaiseen vastata. Se juuri onkin syy miksi olen yksinäinen, en osaa sosiaalisia tilanteita. Olisin vaan vaivautuneena kireästi sanonut "joo" ja joko tuijottanut omia kengänkärkiäni tai häntä haastavasti silmiin, tyyliin "entä sitten?". Asiaa ei auta, että olen kuulemma naama peruslukemilla erittäin vihaisen näköinen, paha resting bitch face tapaus.

Ei pääkaupunkiseudulla voi ottaa vieraisiin kontaktia yleisillä paikoilla koska silloin leimataan mt-tapaukseksi. Esimerkki: toivotin hyvää uutta vuotta yhdelle perheelle ahtaahkossa yleisessä tilassa, muut eivät tätä ehkä tajunneet että toivotus oli osoitettu tälle yhdelle perheelle enkä kailottele siellä omaksi ilokseni.

Sain merkitseviä katseita muutamalta läsnäolijalta, kai se pitää ottaa stadilainen välinpitämätön irvistys ja mykkyys takaisin käyttöön

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iltalenkillä voi katsoa toista ihmistä silmiin ja sanoa hei. Ainakin jos toinen vastaa katseeseen. Moni kulkija voi varoa ja väistää katsetta. Tai voihan sitä silloinkin sanoa hei. Ehkä hän nostaa katseensa.

Tämä on muuten ihan totta. Mä olen asunut tässä samassa paikassa jo yli 30 vuotta ja tutun näköisiä vastaantulijoita tervehdin. Kuitenkin - varsinkin tätä palstaa seurattuani - olen monesti miettinyt, että entä jos vastaantulija kokeekin mun tervehdykseni negatiivisena. Että pitäisikö sittenkin olla tervehtimättä. Kerran yksi mua nuorempi, mutta kuitenkin jo ihan keski-ikäinen mies hämmästyneenä nosti katseensa ja tervehti takaisin. En enää muista, mistä juttu alkoi (oisko ollut paskasta säästä, liukkaudesta, huonosti auratuista jalkakäytävistä  tms) , mutta juteltiin hetken aikaa. Kun oltiin lähtemässä siitä eri suuntiin, hän kertoi, että olin kaupan kas

Mulle yksinäisinä tuollaiset moikkailijat on erittäin ahdistavia. Nekin nostaa pintaan sen häpeän omasta yksinäisyydestä. Tuntuu että se armopalana säälittävälle yksinäiselle moikkailee, että se yleensä HUOMAA sen että olen säälittävä yksinäinen luuseri. Haluan pois sellaisesta tilanteesta. Olen mieluummin yksin kuin että jotkut ikään kuin almuna yrittää vähän mulle moikata tai jutella small talkia.

Nyt n. 15 vuotta koiraa ulkoiluttanut 3 x päivässä ja voinkin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että n. 75% ihmisistä jotka tule vastaan ei katso vastaantulijaa vaan tuijottaa tiukasti eteenpäin menosuuntaan. N. 90%:lla yrmeä naama, ei hymyn häivääkään kasvoilla. Hemmetti kun ollaan ugrilaista kansaa :-)... Ehkä vaan näin täällä Pks-alueella ?

No et ole täysin yksin. Minulla on vain koira ja lapsi. Yksi tuttu jota näen pari kertaa vuodessa. Jos kuolisin, sitä ei varmaan kukaan noteeraisi. Oon pudonnut rattailta.

Vierailija kirjoitti:

Ei pääkaupunkiseudulla voi ottaa vieraisiin kontaktia yleisillä paikoilla koska silloin leimataan mt-tapaukseksi. Esimerkki: toivotin hyvää uutta vuotta yhdelle perheelle ahtaahkossa yleisessä tilassa, muut eivät tätä ehkä tajunneet että toivotus oli osoitettu tälle yhdelle perheelle enkä kailottele siellä omaksi ilokseni.

Sain merkitseviä katseita muutamalta läsnäolijalta, kai se pitää ottaa stadilainen välinpitämätön irvistys ja mykkyys takaisin käyttöön

Joo. Mä muutin idästä kymmenen vuotta sitten, siellä oli sosiaalisempi kulttuuri. Niinpä kun olin muuttanut Helsinkiin, ja olin kauppakeskuksessa alennusmyyntien aikaan tonkimassa alelaareja, ja samoja laareja katseli arviolta ikäiseni nainen, niin aloitin vaan jutustelun niistä tuotteista. Mun kotipaikkakunnalla sellainen olisi ollut ihan tavallista, että kommentoi tuotteiden valikoimaa tai sitä onko alennukset hyviä vai huonoja. Mutta tämä nainen katsoi minua kuin vähän pelästyneesti, eikä sanonut mitään, lähti pois. Ajattelin vielä sen kerran, että HÄN oli vähän erikoinen tyyppi. Mutta kun tilanteet alkoi toistua, sain vain ihmettynyttä tuijotusta, ja yksi kerran jopa sanoi, että miettii olenko hullu vai humalassa, kun vieraille juttelen, niin ymmärsin että minä käyttäydyn ilmeisesti kulttuuriin sopimattomasti.

Nro 26: "Mulle yksinäisinä tuollaiset moikkailijat on erittäin ahdistavia. Nekin nostaa pintaan sen häpeän omasta yksinäisyydestä. Tuntuu että se armopalana säälittävälle yksinäiselle moikkailee, että se yleensä HUOMAA sen että olen säälittävä yksinäinen luuseri. Haluan pois sellaisesta tilanteesta. Olen mieluummin yksin kuin että jotkut ikään kuin almuna yrittää vähän mulle moikata tai jutella small talkia."

Ymmärrän hyvin. Ja just ton takia olenkin vähentänyt tervehtimistä muiden kuin ihan oikeasti tuttujen kesken. Tuon miehen, josta aiemmassa puhuin, kohdalla en tervehdittyäni ja juttelemaan alkaessani edes ajatellut, että hän saattaisi olla yksinäinen. Asia selvisi mulle vasta sitten, kun oltiin jo lähdössä kumpikin omiin suuntiimme. En siis jutellut mistään säälistä vaan ihan muuten vaan. Samalla tavalla kuin juttelen naapureidenkin kanssa. En mä heidänkään kanssa säälistä juttele vaan sen takia, että tuttu naama, joka asuu jossain lähistöllä. Mutta olen tullut tämän asian suhteen varovaisemmaksi. En halua, että kukaan pahoittaa mielensä, jos moikkaan tai juttelen jotain.

Vierailija kirjoitti:

No et ole täysin yksin. Minulla on vain koira ja lapsi. Yksi tuttu jota näen pari kertaa vuodessa. Jos kuolisin, sitä ei varmaan kukaan noteeraisi. Oon pudonnut rattailta.

En ole ap, mutta mulla ei ole edes lasta. Vanhemmatkin on jo kuolleet. Yhtään tuttuja joita näkisin ei ole. Koiraa en voi ottaa, koska olen niin totaaliyksinäinen, ettei olisi ketään joka voisi ottaa sen hoitoon jos sairastuisin vakavasti, tai vaikka joutuisin työmatkalle. Koira olisi kyllä ihanaa seuraa, mutta ei pysty näin yksinäisenä.

Vierailija kirjoitti:

Iltalenkillä huomaa usein kun samat yksinäisen näköiset naamat tulee vastaan, se on vaikea tilanne koska tää yhteiskunta on vetänyt meidät ihmiset niin erilleen toisistaan, että vaikka me koetaan samoja asioita ja maailmassa on muuten aina ihmisiä ketkä on samanalaisia kuin sä itse ja ketkä käy samoja asioita läpi, mutta silti se yhteyden ottaminen toiseen ihmiseen on ihan helvetin vaikeeta. 

Miettikää nyt ihan oikeesti vaikka joku haluaisikin kysyä toiselta vaikka kadulla että miten menee niin se ajatus on samantien se että kysyjä on outo sekopää :D 

Ne pitää meidät kaikki erillään vaikka me ollaan kaikki oikeesti sitä 1 ja samaa. 

Kannattaa tosiaa pitää silmiä auki omasta lähipiiristäkin, niitä ihmisiä on aina ketkä käy läpi samoja asioita ja ketkä jakaa sun kanssa samat ajatukset ja käsitykset ja aivan kaiken, se tehtävä on vetää ne ihmiset rinnalle ja nousta niiden kanssa ylös

Ku

En tiedä miten muualla, mutta meilläpäin on tapana tervehtiä välillä sitä tuntematontakin kävelyllä. Joku toivotti minulle hyvää uutta vuottakin kun uutena vuotena olin tallustelemassa. En kyseistä herraa ollut ikinä nähnyt ja olin ihan ajatuksissani, mutta sain vinkaistua toivotuksen takaisin. Ihan kiva tapa.

Perusta ketju " Uusia kavereita" ja keksikää yhdessä tekemistä. 

Ihmissuhteissakaan ei määrä korvaa laatua eli vaikka sulla on kumppani ja ystäv(i)ä niin samapa se olisi vaikka olisit kokonaan yksin jos he on vääränlaisia eli enemmänkin yhdessäolo ottaa kuin antaa ja/tai itseään joutuu muuttamaan/pienentämään jotta on kelpuutettu edes siihen vääränlaiseen seuraan. Se on pidemmän päälle tosi raskasta jos /kun ei voi olla oma itsensä.

Tai no, on sitä tietenkin jonkinlaista juttuseuraa joka kokonaan yksinäiseltä puuttuu ja jonka tarpeellisuuden tajuaa oikeastaan vasta sitten kun ei ole ketään kenelle jutella ikinä mistään eikä toisaalta kukaan myös juttele itselle mistään. Ihan siis sellainen kepeä ja lyhytkin rupattelu niistä näistä nousee arvoon arvaamattomaan kun on aina muulloin yksin ja hiljaa. Se, että puhuu yksinään ääneen auttaa vähän ehkä joskus, mutta toisaalta itsensä tuntee tuossa kohtaa ihan hoopoksi luuseriksi.

ei nykyisenä vihreän siirtymän aikana saa edes käydä kaverin luona, jos molemmat ei asu keskustassa, jossa kulkee pyhä julkinen liikenne. muualla asuvia rangaistaan korkeilla liikkumisveroilla, jotta pysyvät kotonaan yksinään.

Suomalaisessa kulttuurissa olisi tässä suhteessa selkeä muutoksen paikka. Miksi emme voi katsoa silmiin ja hymyillä, jutella spontaanisti vieraillekin, lausua muutaman ystävällisen sanan tai laukoa vitsin. Jakaa hieman arvokkaasta ajastamme vieraillekin, vaikka emme välttämättä juuri sillä hetkellä itse aina kaipaisikaan juttuseuraa. Täytyykö aina ajatella vain itseään? Täytyykö aina vedota kiireeseen? Onko kyse välinpitämättömyydestä? Itsekkyydestä? Sosiaalisesta kömpelyydestä? Erilaisuuden kohtaamisen pelosta? 

Miksi vastakkaiset sukupuolet eivät enää osaa tai uskalla lähestyä toisiaan spontaanisti muualla kuin sosiaalisesti kontoroilloiduissa ympäristöissä? Ketä tällainen kylmäkiskoisuus konemaisuus ja totisuus hyödyttää? Vastakkaisen sukupuolen lähentymistä ei tulisi ajatella ahdisteluna, vaan kiinnostuksen osoituksena. Mikäli se häiritsee, voi katsoa silmiin ja sanoa tomeran ystävällisesti ei kiitos, niin ennen vanhaan toimittiin. Ei sellaisesta pitäisi mieltään pahoittaa tai kokea sitä ahdisteluksi ja henkilökohtaisen tilan loukkaukseksi? 

Ymmärtääkö moni ylipäätään, kuinka valtavan suuri hyvänteko muutama ystävällinen sana ja hymy voivat vieraalle olla? Ei sitä ehkä itse ymmärräkään, ellei ole kokenut yksinäisyyttä omakohtaisesti. 

Me kuvittelemme itsemme erillisiksi toisistamme, mutta totuus on täysin toinen. Me kaikki olemme muista riippuvaisia lukemattomin eri tavoin. Miksi emme siis arvostaisi toisiamme samassa suhteessa ja myös osoittaisi sitä? 

Mä myös, mun tapauksessa se johtuu ihan mun sosiaalisesta pelosta / kömpelyydestä. Esim. aika usein miehet lähestyy mua flirttailevasti jutellen, koska olen ilmeisesti kohtuu hyvännäköinen. Mutta en mä osaa vastata niille mitään, menen vaan vaivautuneeksi ja pyrin sitten äkkiä pois tilanteesta joka aiheutti sen ahdistavan vaivaannuksen tunteen. Haluaisin kovasti osata vastata samaan sävyyn, tai edes jotenkin jatkaa juttua, mutta aivot on ihan tyhjät, ei tule mitään mieleen mitä voisin sanoa. Mä olen varmaan harvinaisuus siinä, että mua isketään arjessakin säännöllisesti, mutta olen edelleen vastoin tahtoani neitsyt, koska käyttäydyn iskutilanteissa niin tökerösti, että ne loppuu siihen :D Kai mulla joku autismi on tai joku vastaava, ei kai tällainen ihan normaaliakaan ole.

Ihmiset muuttuvat vähemmän varautuneiksi kun mennään pohjoiseen. Meillä oli syksyllä vuokrattuna kahdeksi viikoksi mökki ei-turistialueelta, leirintäalueelta kuitenkin.

Siellä me saunoimme huoltorakennuksessa kymmenen ukkoa suhtkoht selvinpäin ja juttu lensi ja nauru kuului ulos asti. Taajamassa ruokakaupassa kassatytöt juttelivat rennosti kuin olisimme vanhoja tuttuja.

Sehän tuntuu nololta, jos moikkailee tuntemattomalle vastaantulijalle tai höpöttelee jotain esim kaupassa eikä toinen siihen vastaa. Mutta ei kannata lannistua, vaan jatkaa itse yhteyden ottamista ihmisiin. Eihän sen tarkoitus ole loukata!

Vierailija kirjoitti:

"Luulen, että hän tuli kysymään sitä, koska olisi halunnut tutustua sinuun tai ainakin jutella kanssasi. Miten vastasit? Älä ohita mahdollisuuksia, joita maailma tarjoaa. "

Lähdin pois, vessaan, koska pelkäsin purskahtavani itkuun millä hetkellä tahansa, enkä todellakaan halunnut tehdä sitä vieraan ihmisen edessä. Se olisi vielä isompi ongelma kuin häpeä. Varsinkin kun en ole mikään nuori tyttönen, vaan keski-ikäinen nainen, moinen käytös olisi paljon nolompaa kuin nuorelta.

Ja sittenkin jos en olisi ollut noin "herkällä" että itku oli kurkussa, niin en mä osaisi mitään tuollaiseen vastata. Se juuri onkin syy miksi olen yksinäinen, en osaa sosiaalisia tilanteita. Olisin vaan vaivautuneena kireästi sanonut "joo" ja joko tuijottanut omia kengänkärkiäni tai häntä haastavasti silmiin, tyyliin "entä sitten?". Asiaa ei auta, että olen kuulemma naama peruslukemilla erittäin vihaisen näköinen, paha resting bitch face tapaus.

Etsi kirjekaveria/ nykyaikana sähköisesti.Jos olet niin tuiman näköinen ettei sinuun uskalla kukaan tutustua ensin face to face.Kun on tutustunut kirjoittelun välityksellä johonkin kunnolla, on helpompi sopia sitten treffitkin (ensin jonnekin yleisille paikoille turvallisuuden vuoksi,) jos synkkaa.