Syvä kriisi lasten aikuistumisesta

Vierailija kirjoitti:

Odotan tuota aikaa. Pojat nyt 18v ja 17v. Lapset on lainaa ja, kun muuttavat omilleen, niin jotain on mennyt oikein. Harrastukset ja parisuhde pitää hoitaa niin, ettei jää tyhjän päälle.

Tottakai se on noin, että lasten kuuluukin lähteä vanhempien pesästä. Mutta eihän se sitä poista, että kun elämäntilanteet muuttuu, niin ihminen reagoi siihen myös psyykkisesti. Ja tuossa asiassa olemme varmaan erilaisia, joku suree asiaa kovasti ja joku toinen ei ollenkaan. Tai ei ainakaan näytä kaipaustaan.

Kyllä se ajan kanssa helpottaa, sinun pitää vain nyt käydä tuo läpi.

Omien tunteiden tunnistamisessa ei ole mitään heikkoutta.

Se on varmasti surullista. Luopuminen on. Ei ole mitään tiettyä aikaa, missä se asia pitäisi käydä läpi. Varmasti kuitenkin siitä selviät ja siihen sopeudut. Täällä kommentoijat ovat kummallisia: kuin ei surua saisi tuntea, kun rakkaat ihmiset muuttavat etäämmälle. 

Yhden aikakauden loppu. Haikeaa ja vetää varmasti tunteet pintaan. Toisaalta ajattelen myös, että sekin kuuluu elämään, kun lapset muuttavat omilleen ja aloittavat oman elämän. Tunne, että olen onnistunut vanhempana. Omani teinejä ja asuvat vielä muutaman vuoden kotona. 

Itse koin myös masennuksen tunteita, kun kaksi lapsista muutti samaan aikaan pois ja toinen vielä pidemmälle opiskelemaan. Siihen sopeutuu ajan kanssa. Kaksi lasta jäi vielä kotiin, niin se on tietysti eri tilanne kun jos viimeinen olisi lähtenyt.

Käyn mielessäni läpi lasten pikkulapsiaikoja ja lapsuusvuosia. Miten nopeasti ne ajat menivätkin? Se on haikeaa. 

Mutta Ihanaa on kun koko perhe on koossa kuten jouluna tm. ja voimme matkustaakin yhdessä tms.

Elämä lasten kanssa on kyllä parasta!

Ei ole ollut kriisi, päinvastoin!

Olen eronnut lasten ollessa pieniä ja minulla on lasten kanssa  todella tiivis suhde ja läheiset välit. 

Totta kai muutto on iso juttu, mutta osa normaalia elämää. Lasten on aika aikuistua ja he opiskelevat ja elävät täyttä elämää. Tiedän heidän pärjäävän. Minä taas nautin uudesta "vapaudesta",  voin elää ihan oman aikatauluni mukaan. Nautin työstäni, ystävien tapaamisesta, rauhallisista koti-illoista, mökkeilystä ja matkustelusta. 

Meneppä Ukrainaan syvän kriisis kanssa.

Mulla lähti ainokainen toiselle puolelle maata heti 18 täytettyään. Olin olettanutkin, että lähtee aikaisin mutta en odottanut, että lähtisi kesken lukion. Tosin urheilijalta pystyi jotenkin tällaisia liikkuja ennakoimaan...

Ei siihen kauan mennyt, kun tottui olemaan itsekseen. Mä siis olen eronnut lapseni isästä jokunen vuosi sitten, joten asustelen yksikseni. Ei siitä mitään kriisiä tullut, hetkellistä haikeutta toki.

Elän itse pikkulapsivuosia ja kyllä nämä ovat tuntuneet pitkiltä vuosilta. Ei siis välttämättä huonolla tavalla, mutta tosiaan tuntuu että ollaan edetty pikkulapsielämää forever ja vielä ollaan vuosien päässä vaikka siitä kun molemmat ovat itsenäisesti kulkevia koululaisia. Ovat nyt 4 ja 6. Nyt ajattelen, että olisin tosi kiitollinen jos 15 vuoden päästä molemmat lapset ovat ensinnäkin elossa ja terveitä ja päässeet aloittamaan omaa elämäänsä. Ja itse pääsen heitä vielä siinä tukemaan. 

Elämä jatkuu. Se että vanhasta luopumisen ja uuden innostuksen välissä on pieni tyhjä aukko on ihan hyvä. Suhtaudu siihen ennemminkin niin, että jumala antaa sinulle pienen lepo- ja hengähdystauon, ennen kuin täyttää sinut uudella riemulla ja rakkaudella. Kaikkea hyvää 

Kyllä siinä tuli jonkinlainen identiteettikriisi, kun kaikki kolme lastani lähtivät yhtä aikaa maailmalle.

En ollutkaan enää se "äiti-ihminen" jona itseäni olin eniten pitänyt.Olinhan täysin omistautunut perheelleni, ihan omasta tahdostani.Se oli tuntunut kutsumukseltani ja siltä mitä haluan olla.

Ei auta vaikka tietää sen päivän koittavan.

Lohdutusta tuo ajatus ja tieto siitä, että näinhän se kuuluu mennä.Tietysti aika auttaa.Kaikkeen tottuu.

On hyvä,että lapset pärjäävät omillaan ja ovat itsenäisiä.

En ole todellakaan ripustautunut heihin kiinni.Olen antanut heidän päättää milloin ovat yhteydessä minuun.

Heidän kuuluu olla nyt vapaita vanhemmistaan.Elää omaa elämäänsä.

Romantiikka   auttaa vieroitukseen myös ;)

Kotiinko niiden pitäis jäädä! Voi tsiisus.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tuntunut kriisiltä. Nyt on aikaa antaa enemmän itsestään työlle. Ura hyvässä nosteessa. Lasten kanssa nähdään aina kun ehditään ja tahdotaan. Päästävät minut lähelleen samalla tavoin kuin kotona asuessa. Soitamme melkein joka päivä.

Ei kuulosta ihan terveeltä.

Vanhemman tehtävä onkin tehdä itsestään tarpeeton. Sinun on oltava muutakin kuin vanhempi. 

Surullista jos identiteettisi on rakentunut pelkästään äitiyteen. Mene terapiaan.

Ymmärrän sinua, ap. Täysin. Tsemppiä ja voimia sinulle, toivon että löydät mukavaa sisältöä elämääsi, toivon sitä myös itselleni. Täällä monet ei ymmärrä. Me ihmiset ollaan niin erilaisia.

Älä ap välitä näistä pään rääpijöistä. Kodin tyhjeneminen ottaa koville ja saakin ottaa, jokainen kokee sen omalla tavallaan. Mutta suru ja haikeus menee kyllä ohi. Tulee uusia juttuja elämään. Saatatpa jopa nauttia rauhallisesta ja hiljaisesta kodista ;) Ja eihän ne lapset ole maailmasta pois, kyllä teillä yhteys säilyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman tehtävä onkin tehdä itsestään tarpeeton. Sinun on oltava muutakin kuin vanhempi. 

Mä ajattelen juuri näin. Ja kyllä mulla lapset omilleen muutettuaan soitteli milloin mistäkin asiasta kysyäkseen neuvoja. Joskus ihan vaan ohjetta heidän lempiruokiinsa. Vaikka lapsuudenkodistaan lähtikin, niin ei sentään vaihtanut planeettaa. Toinen asui jonkin aikaa 10 000 km päässä, mutta viestit kulki sieltäkin. Sanoisin silti, että ihmiset ovat erilaisia. Jollekin on tärkeää olla tarpeellinen toisille ja jollekin - kuten mulle - on mukavaa olla tarpeeton yhtään kenellekään. Vielä kun lakkaisin olemasta tarpeellinen työnantajalleni, niin elämä olisi aika täydellistä.