Muutto uudelle paikkakunnalle ja kotiäidin kriisi!
Meidän perhe (minä, mies, lapsi 2v ja pikkukakkonen tulossa kesällä) muutti uudelle paikkakunnalle kuukausi sitten. Entinen koti ja ystävät jäi kauas taakse. Samoin isovanhempien luo matka piteni lähes 2 tuntiin eli on jo ainakin meille pitkä ajomatka. Muuton syynä oli miehen työ. Entiselläkin paikkakunnalla olisi jonkinlaista työtä ollut tarjolla, mutta epävarmempaa, kun taas täällä uudella paikkakunnalla työ miehelle mieluisampaa ja jatkuvuus varmempaa - joskaan ei täälläkään mitään 100% varmuutta, it-alalla kun työskentelee. Arvasin kyllä, että kun muuttopäätöstä piti viime syksynä tehdä, että ei tämä muutto saumattomasti tule menemään ja vanhan kodin, leikkipuiston, kavereiden ja kerhojen ikävä tulee valtaamaan mielen. Mutta ei minulla toisaalta ollut hirveästi sananvaltaa asiassa, kun itse olen työtön kotiäiti eikä ole muita tuloja kuin päivärahat. Pakkohan se jonkun tuloilla on elää...
Nyt kun on kerennyt tässä kuluneen kuukauden aikana saamaan jo asunnon kuntoon ja muuttotohinat on takana, niin on sitten kerennyt tuo koti-ikävä alkamaan ahdistaa. Tuntuu, että täällä on kaikki päin mäntyä. :(
Entisessä kodissa oli kaikki paremmin. Keuppa, leikkipuistot, kirjasto, kerhot, ystävät, kaikki oli ihan lähellä max 5-10 min kävelymatkan päässä. Täällä jo pelkästään lähimpään kauppaan menee 15 min vaunujen kanssa ja lähimpään puistoon 25 min kävelymatka. Kerho yhtä kaukana. Tuntuvat ihan kohtuuttoman pitkiltä matkoilta vaunujen kanssa, etenkin kun esikoinen haluaa jo kävellä osan matkaa ja vauva on tulossa! Miten me sitten päästään mihinkään, jos esikoinen haluaa kävellä mutta on pitkä matka? En minä vauvan kanssa uskalla lähteä puolen tunnin kävelymatkan päästä pois kotoa! Ja esikoisen kanssa kun ollaan totuttu puistoilemaan 2-3 tuntia päivässä, niin harmittaa ihan vietävästi hänen puolestaan, kun en voi viedä ulos leikkimään entiseen malliin :( Aina aamupäivisin käytiin puistossa vähintään 1-2h ja usein vielä illalla toisen kerran. Nyt menee puolet tuosta ulkoiluajasta pelkkiin välimatkojen kävelyihin. Enkä minä edes jaksa lähteä kahta kertaa päivässä kävelemään puistoon, siitähän tulisi jo 2h kävelyä per päivä! En nyt raskaana ollessa, enkä varmasti sittenkään kun vauva valvottaa ja vie oman osansa voimistani.
Omassa taloyhtiön pihassakaan ei ole mitään mitä tekisi. Ei ole pallokenttää missä voisi potkia palloa (esikoisen lempparipuuha), ei ole hiekkalaatikkoa eikä edes keinua :( Aika heikoilla on tämä omassa pihassakin puuhailu. Olisi sekin sentään jotain, jos voisi omassa pihassa iltaisin ulkoilla. Talvisaikaa on lumipenkkoja, mutta naapuri kusettaa koiraansa pihassa ja siinäpä ne lumikinoksetkin on keltaisena eikä lasta voi siihenkään päästää.
Kuulostaa varmaan liioittelulta ja ylireagoinnilta - vai kuulostaako? Me nyt kai vaan ollaan niin hyvälle totuttu, kun entinen asuinalue oli kaikinpuolin niin ihana, ja täällä ei tunnu löytyvän yhtään hyvää puolta mistään.
Onko kukaan muu kokenut jotain vastaavaa muuton jälkeistä kriisiä? Miten siitä pääsee yli?
Kommentit (26)
Meiltä on 2km kauppaan, enkä ikinä ole ajatellut että olisi liikaa. Ja meillä ei ole autoa, eli ihan kaikki raahataan rattaissa (tai pyörällä, jos lapsi ei ole mukana). Toki loppuraskaudessa kävely saattaa tehdä tiukkaa (ja tekikin), mutta eihän 15min kävely nyt niin pahalta kuulosta!
Itsekin muutin Helsingistä (Kampista) pienemmälle paikkakunnalle pk-seudulla, mutta joka päivä vaan iloitsen, ettei tarvitse kärsiä lapsen kanssa Helsingin keskustassa! Eiköhän niitä tuttuja ala löytyä täältäkin, kun lapsi kasvaa ja kiinnostuu enemmän muista lapsista. Sitä kautta varmaan hiekkiksen reunalla tulee jutusteltua enemmän muiden äitien kanssa.
Mekin muutimme keskustasta (ei kuitenkaan kaupungista) tänne keskelle-ei-mitään 5 vuotta sitten. Kyllä kadutti ja kaduttaa vieläkin! Jotenkin sitä vain uskoi siihen, että maalla ja omassa rauhassa on niin ihanaa. No voihan se joillekin ollakin, mutta kyllä itse olen kuitenkin sen verran sosiaalinen ihminen että kaipaan muitakin ihmisiä ympärilleni. Lapsista nyt puhumattakaan...
Eli samanmoiset kokemukset kuin Eevaliinalla. Lapsilla eikä itsellä ole juuri täällä harrastusmahdollisuuksia. Talvisin on pimeää ja synkkää ja matkojen takia vaikea lähteä minnekään iltaisin pienten lasten kanssa. Pitkät etäisyydet kaikkeen hankaloittavat elämää paljon, koulut ovat kaukana, koska ne pienet kyläkoulut suljetaan:(. Meidänkin lasten kyläkoulu suljettiin muutama vuosi sitten.
Kaikkeen tarvitsee autoa ja sekin turruttaa kun ei voi mennä minnekään kävellen!
Mulla myös tosi ihana mies joka ymmärtää mua tosi hyvin. Meillä on nyt talo myynnissä ja toivomme nyt löytävämme oikean ostajan. Tontti meillä on jo ostettuna lähempänä kaupunkia ja kunnan keskustasta. Sinne rakennamme sitten. Saavat lapsetkin kavereita lähelle ja itselle on kivemmat ulkoilumahdollisuudet.
Voi siis maalla olla ihan kivaakin, jos sattuu muuttamaan sellaiseen paikkaan jossa on vielä paljon lapsiperheitä ja aktiviteetteja ja kaunis luonto yms. Mutta kun täällä missä nyt asumme ei OLE MITÄÄN:(((.
tätä ketjua on mielenkiintoista lukea, kun tulee niin paljon erilaisia elämänkokemuksia ja ajatuksia. Meillä nyt mietitty paluuta pohjoiseen, mutta tosiaan...onko sitten kivaa asustaa pienellä paikkakunnalla ja kenties maalla? Maalta käsin täytyy joka paikkaan sitten lähteä ja lapsillekaan ei helposti pääse kaverit kylään. Ja lapsia sitten pitää kuskailla mahdollisiin harrastuksiin... Nämä ovat näitä valintoja, mutta vaikeita sellaisia.
Meille muuten kuuluu oikein hyvää. Ystäväperhe on käynyt vieraisilla ja me heillä, joten pikku hiljaa tätä sosiaalistakin elämää : )
Jaksamisia pimeneviin iltoihin kaikille!!!
Olin raskaana kun muutin miehen perässä pienestä kaupungista tänne " keskelle ei mitään" . Mieheni lisäksi tunsin nykyiseltä paikkakunnalta ainoastaan yhden ihmisen, johon nyt myöhemmin välit ovat viilenneet. Aloitin uudessa työpaikassa, mutta en kerinnyt olemaan töissä kuin puolisen vuotta ennenkuin jäin äippälomalle ja muutoinkin työtoverit olivat huomattavasti iäkkäämpiä, joten sieltä suunnalta ei uusia ystäviä saanut.Miehelläni on jonkin verran ystäviä ja tuttavia, mutta samassa elämäntilanteessa olevia ei oikeastaan ole, joten siltäkään suunnalta en ole pahemmin ystäviä saanut.
Äitiysloman ja hoitovapaan aikoihin oln todella masentunut juuri siitä syystä , että päivät kuluivat kaksin lapsen kanssa neljän seinän sisällä, ei ollut ketään jonka kanssa jutella tai vaihtaa kuulumisia.Vaikka kävin muskarissa ja itsekseni jumpassa, niin en näistäkään löytänyt muuta kuin hyvän päivän tuttuja. Jotenkin tuntuu siltä, että muualta muuttaneena olin ihan ulkona muiden kuvioista.Näin on edelleen, vaikka olen asunut paikkakunnalla jo neljä vuotta ja palannut takaisin työelämään.
Toinen asia mikä on huomattavasti hankaloittanut elämää, on juuri tuo että kaikkialle on niin pitkä matka. Äitiyslomalla ollessa olisi ollut kiva käydä juuri perhekerhoissa, muskareissa tai muutoin vain edes kylänraitilla kävelemässä, mutta eipä sitä useinkaan jaksanut vauvan kanssa lähteä vaunuilla tarpomaan montaa kilometriä, varsinkaan talvella.Muutoinkin lasten kanssa harrastettavaa toimintaa ei tästä kyläpahaisesta löydy.Missähän ihmeestä niitä muita lapsiperheitä täällä tapaisi, kun ei ole edes leikkipuistoa. Aika ankeaa oli olla lapsen kanssa kaksin omalla pihalla päivittäin ja yrittää keksiä jotain tekemistä. Kellosta tuli vilkuiltua koko ajan että kauanko vielä menee ennenkuin mies tulee kotiin ja jos hän sattui vähänkin myöhästymään niin sai kyllä sellaisen vastaanoton että......
4 vuotta olen nyt täällä asunut ja tilanne on aika pitkälle sama. Mahdollisuudet paikkakunnan vaihdosta on ihan olemattomat kun miehellä on täällä työt, suku ja talo. Ei hän edes suostu keskustelemaan paikkakunnan vaihdosta. Itsellä myös täällä vakituinen työpaikka, mutta viihdyn huonosti ja olisin valmis vaihtamaan koska tahansa.Välillä on semmoinen olo, että tässäkö tämä elämä sitten on?? Tälläiseenkö pitäisi tyytyä??
Erilainen tilanne... Kirjoitanpa oman tarinani...
Mä muutin esikoistamme odottaessa miehen perässä pääkaupunkiseudulta pieneen kaupunkiin myöskin. Syy oli aivan selvä... Täällä meillä on varaa rakentaa unelmiemme omakotitalo isolla pihalla, ilman loppuelämän velkavankeutta. Miehen työt ovat jo täällä ja minäkin suhtaudun todella luottavaisesti siihen, että kun äitiysloma päättyy, löydän kyllä täältä töitä.
Me olemme mieheni kanssa molemmat maalta kotoisin, molemmat olemme viettäneet lapsuutemme ¿keskellä ei mitään¿. Joku täällä kirjoitti, että maaseudulla nuoret juopottelevat enemmän, kun ei ole muita aktiviteetteja... Itse join ensimmäisen kerran itseni humalaan aikanaan 16 vuotiaana, eikä siitä ikinä minulle tullut mitään jokaviikonloppuista tapaa. Meillä oli kokoajan kauheasti kaikkea muuta tekemistä kakaroina.
Asun nyt siis vieraalla paikkakunnalla... en tunne täältä ketään. Yksi ystävä minulla on noin 30km matkan päässä. Pidän yhä edelleen aktiivisesti yhteyttä ¿vanhoihin ystäviini¿ ja he käyvät ehtiessään kyllä kyläilemässä. Matkaa on noin parin tunnin ajomatka. Julkiset toimivat, kaikilla ei ole autoa. Isovanhemmat meillä ovat kaukana(lähimmät 4h ajomatkan päässä), samoin kuin muu suku. Ei minua silti masenna... hymyilyttää... Ajattelen sitä, että ihan pian tuo pieni poikani saa leikkiä omassa pihassa, omalla hiekkalaatikolla, eikä tuossa taloyhtiön laatikossa, jota käytetään enemmänkin roska-astiana.
Siis meillä näin... Me haluamme tarjota lapsellemme (tai lapsillemme, jos me vaan lisää niitä saamme) sen oman pihan, sen mahdollisuuden rakentaa se puumaja, sen mahdollisuuden leikkiä omalla hiekkalaatikolla, josta ei varmasti löydy huumeneulaa, tai pullonsiruja. Sen mahdollisuuden teini-iässä huudattaa stereoita yöllä ja paiskoa ovia, ilman pelkoa naapureiden valituksesta. Meillä itsellämme oli tällainen lapsuus... sen me haluamme tarjota myös omalle jälkikasvullemme. Itse en ehkä ikinä unohda sitä, kun Helsingissä bussissa pieni poika sanoi kaverilleen (ehkä ekaluokkalaisia poikia), että hän haluaisi oman pihan, johon rakentaa maja. Pieni poika toivoi asiaa, joka minulle lapsuudessani oli itsestäänselvyys... minun ainoa ongelmani oli valita puu, johon sen rakentaa.
Tämä siis sopii meille... Tietenkin myöhemmin saamme varautua automatkoihin, kun lapsemme alkavat harrastaa, niin sen verran kaukana asumme, että autolla on heidät harrastuksiin vietävä (keskustaan n 10km). Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole mikään ongelma.
Siis... en tuomitse ketään. Kummipoikani asuu kerrostalossa pk-seudulla ja on ihan onnellinen ja tasapainoinen pikkumies. Hänen vanhempansa eivät ikinä edes harkitsisi maallemuuttoa, vaikka ovat maalta itsekin. Kummipojallani on kaverit hiekkalaatikolla ja kaikki hyvin siis ja se on heidän valinta. Toiset haluavat maalle, toiset haluavat kaupunkiin. Ehkä se on se, mihin on tottunut... me olemme tottuneet asumaan maalla ja meille 7km kauppaan on lyhyt matka.
Silti... mielestäni tuollaiset ovat niin isoja päätöksiä, että ne pitäisi tehdä yhdessä. Jos toinen kokee uhrautuvansa ja jättävänsä jotain tärkeää taakseen toisen vuoksi, myöhemmin seuraa katkeruutta ja ongelmia parisuhteessa... näin se valitettavasti on. Me teimme päätöksen yhdessä ja minä aion kyllä täältä löytää ystäviä. Joku kirjoittikin täällä jo... oma aktiivisuus on tärkeintä. Luotan siihen, että vauvan kasvaessa leikkikamuja löytyy ja niillähän on vanhemmat kanssa :)
me asutaan Kirkkonummella. Minä olen raahautunut kerhoihin ja se on auttanut. Itse tosiaan täytyy olla aktiivinen, vaikkei aina huvittaisikaan : )
Minulle saapi kirjoitella osoitteeseen:
paivisorvari@hotmail.com