Muutto uudelle paikkakunnalle ja kotiäidin kriisi!
Meidän perhe (minä, mies, lapsi 2v ja pikkukakkonen tulossa kesällä) muutti uudelle paikkakunnalle kuukausi sitten. Entinen koti ja ystävät jäi kauas taakse. Samoin isovanhempien luo matka piteni lähes 2 tuntiin eli on jo ainakin meille pitkä ajomatka. Muuton syynä oli miehen työ. Entiselläkin paikkakunnalla olisi jonkinlaista työtä ollut tarjolla, mutta epävarmempaa, kun taas täällä uudella paikkakunnalla työ miehelle mieluisampaa ja jatkuvuus varmempaa - joskaan ei täälläkään mitään 100% varmuutta, it-alalla kun työskentelee. Arvasin kyllä, että kun muuttopäätöstä piti viime syksynä tehdä, että ei tämä muutto saumattomasti tule menemään ja vanhan kodin, leikkipuiston, kavereiden ja kerhojen ikävä tulee valtaamaan mielen. Mutta ei minulla toisaalta ollut hirveästi sananvaltaa asiassa, kun itse olen työtön kotiäiti eikä ole muita tuloja kuin päivärahat. Pakkohan se jonkun tuloilla on elää...
Nyt kun on kerennyt tässä kuluneen kuukauden aikana saamaan jo asunnon kuntoon ja muuttotohinat on takana, niin on sitten kerennyt tuo koti-ikävä alkamaan ahdistaa. Tuntuu, että täällä on kaikki päin mäntyä. :(
Entisessä kodissa oli kaikki paremmin. Keuppa, leikkipuistot, kirjasto, kerhot, ystävät, kaikki oli ihan lähellä max 5-10 min kävelymatkan päässä. Täällä jo pelkästään lähimpään kauppaan menee 15 min vaunujen kanssa ja lähimpään puistoon 25 min kävelymatka. Kerho yhtä kaukana. Tuntuvat ihan kohtuuttoman pitkiltä matkoilta vaunujen kanssa, etenkin kun esikoinen haluaa jo kävellä osan matkaa ja vauva on tulossa! Miten me sitten päästään mihinkään, jos esikoinen haluaa kävellä mutta on pitkä matka? En minä vauvan kanssa uskalla lähteä puolen tunnin kävelymatkan päästä pois kotoa! Ja esikoisen kanssa kun ollaan totuttu puistoilemaan 2-3 tuntia päivässä, niin harmittaa ihan vietävästi hänen puolestaan, kun en voi viedä ulos leikkimään entiseen malliin :( Aina aamupäivisin käytiin puistossa vähintään 1-2h ja usein vielä illalla toisen kerran. Nyt menee puolet tuosta ulkoiluajasta pelkkiin välimatkojen kävelyihin. Enkä minä edes jaksa lähteä kahta kertaa päivässä kävelemään puistoon, siitähän tulisi jo 2h kävelyä per päivä! En nyt raskaana ollessa, enkä varmasti sittenkään kun vauva valvottaa ja vie oman osansa voimistani.
Omassa taloyhtiön pihassakaan ei ole mitään mitä tekisi. Ei ole pallokenttää missä voisi potkia palloa (esikoisen lempparipuuha), ei ole hiekkalaatikkoa eikä edes keinua :( Aika heikoilla on tämä omassa pihassakin puuhailu. Olisi sekin sentään jotain, jos voisi omassa pihassa iltaisin ulkoilla. Talvisaikaa on lumipenkkoja, mutta naapuri kusettaa koiraansa pihassa ja siinäpä ne lumikinoksetkin on keltaisena eikä lasta voi siihenkään päästää.
Kuulostaa varmaan liioittelulta ja ylireagoinnilta - vai kuulostaako? Me nyt kai vaan ollaan niin hyvälle totuttu, kun entinen asuinalue oli kaikinpuolin niin ihana, ja täällä ei tunnu löytyvän yhtään hyvää puolta mistään.
Onko kukaan muu kokenut jotain vastaavaa muuton jälkeistä kriisiä? Miten siitä pääsee yli?
Kommentit (26)
meillä kävi ihan samoin, vaikka maakin vaihtui muuton myötä. Nyt kerrostaloasunto ja samat matkat puistoon kuin sullakin. Harmitti pitkään koko juttu, just myös siitä syystä, että jotenkin pidän ulkoilua niin olennaisena. Nyt ollaan keksitty sitten joitakin juttuja joissa saa ainakin lyhyemmän vajaan tunnin mittaisen ulkoilun aikaan.
Nukenrattaat mukaan ja tallaamaan pientä lenkkiä + päivittelemään taloja, tällä hetkellä " kevään merkkejä" etsitään kilpaa. Sellaset " katuliidut" siis paksut ulkokäyttöön tarkoitetut liidut mukaan, ja kadun laitaan piirtämään. Frisbee
siis frisbee tai pallo mukaan ja jotakin maaleiksi, aika pienessäkin tilassa saa palloleikin aikaan, sitten pelataan tai juostaan hippaa tai vaikka polttopalloa... Niillä liiduillakin saa keksittyä vaikka mitä ratoja, hyppyjuttuja, meillä pitkään oli suosikkina se että piirrettiin tie, jossa siltoja veden yli, penkki jne. ja sitten juostiin hippaa niin ettei saanut tieltä poiketa ja " penkillä" oli turvassa ja veteen ei saanut pudota... Taitaa vaan tarvita vähän lämpimämmän sään siellä kotimaassa... Nyt on pyörälenkit kivoja myös kun on oppinut itse polkemaan, niin myös potkulauta käy hyvin tällä hetkellä. Meno on nopeempaa kuin tallaten. Vaikka hyvin se kävelykin käy ulkoilusta, lapsi tottuu siihen tosi hyvin... että ei haittaa vaikka puistoaika vähän lyheneekin, kun kuitenkin raittiissa ilmassa on... kyllä se siitä, muutto aina koettelee, mutta siinä menee pari vuotta ennenkuin kotiutuu ihan kunnolla.
pikkupussi tai ämpäri käteen ja aarteita keräämään, matka kuluu tosi nopeesti kun tikut ja kävyt kulkee mukana...
millä paikkakunnalla asutte nyt? Itselläni hieman samankaltaisia kokemuksia...
Jyväskylässä. Kaupunki vaikuttaa ihan mukavalle, mutta kaikki nämä arjen isot ja pienet asiat nyt vaan tökkii tosi pahasti...
Minä muutin kanssa kesällä tänne lapsineni(meillä uuspaerhe)ja kohta syntyy ensimmäinen yhteinen lapsi.Sopeutunu oon aika hyvin,meillä kaupat yms.lähellä,mutta sosiaalisia suhteita tietysti kaipaisin enemmän.
Pihalla kyllä on meillä vanhempia lapsineen,ainakin viikonloppuna,mutta ovat eri maailmasta kun minä=)Jos viitit laittaa sähköpostiosoitteen,niin voisin mailata ja kertoa enemmän=)
tässä minun sposti: baby-04-@hotmail.com
myös muut samassa tilanteessa olevat saa mailailla.
...lähimpään kauppaan 15min. näin heikkoa tekoako me Suomalaiset naiset olemme ? Vähän rotia !
ainakin mun on pakko uskoa tähän! Uusi ja vieras paikkakunta, koti täällä, yllättävä yksinhuoltajuus, suku ja heimo kaukana. Vaihtoehdot vähissä. Pakko pärjätä. Kyllä se siitä. Älä lannistu.
Ostat kaksosrattaat tai seisomalaudan ja lähdette lykkimään.
Kevättä kohti ollaan menossa, ilma lämpenee ja on valoa! Mieti jos olisi vaikka lokakuu...
Viihtyminen ja innostuminen vaatii viitseliäisyyttä. Voit tietysti valita myös lamaantumisen mutta ei se paranna elämääsi mitenkään.
Ehkä isovanhemmat voivat tulla yökylään? Miksi 2 tunnin ajomatka on liian pitkä? Ei tietenkään raskaana ollessa kovin mukavaa mutta vauvan synnyttyä tuskin mikään ylitsepääsemätön ongelma.
Tunnen hengenheimolaisuutta kirjoittaneiden kanssa. Muutimme Jkylään viime torstaina, kaupunki vieras eikä tuttuja juuri ole. Itsellä ikää 30 v, kotona hoitamassa 4 ja 2 vuotiaita tyttöjä vielä toistaiseksi, mies töissä.
Mailailla saa, marsahy@gmail.com
Voi vain lohduttaa, ettei näissä kotiäidin pikkuympyröissä edes sillä välimatkalla ole aina niin väliä: Meillä uuden ja vanhan kodin välillä ei ole kuin pari kymmentä kilometriä, mutta ymmärrän tunteesi, kun hiekkalaatikko äiteineen vaihtuu uuteen, se voi tuntua tosi pahalta. Mulle suurin kriisi oli se, kun tuttu neuvolatäti piti vaihtaa täysin uuteen. Edellinen oli ehtinyt olla meillä myös äitiysneuvolassa ja kemiat pelasivat oikein hyvin. Uuden kanssa ei sitten niinkään...
Sopeutuminen uudelle paikkakunnalle vaatiin tahtoa. Itsensä on pakotettava mukaan kerhoihin ja juttusille uusienkin näämojen kanssa. Se ei alussa ole kivaa tai luontevaa, mutta ajan kanssa niihin uusiinkin hiekkalaatikkotuttuihin tutustuu.
Kakkonen syntyi sitten " uuteen kotiin" . Aluksi esikoisen kanssa ei tietysti päästy puistoilemaan ihan samaan tahtiin kuin ennen, sillä olin myös varovainen viemään vauvaa pitkäksi aikaa kotoa kauemmaksi. Mutta varmuus kasvoi tosi äkkiä, parikuisestakin jo osaa aavistaa, millä rytmillä syödään ja nukutaan. Lämpimien ilmojen tulo vain helpottaa asiaa: tänään syötin jo vauvaa ulkona.
Ja jos teillä on auto käytössä, ei ole mielestäni mikään häpeä ajaa autolla puistoon ja takaisin. Kaupassakin voi käydä auton kanssa " kerralla vähän enemmän" , vaikka iltaisin.
Voimia ja jaksamista! Toivottavasti tiellesi eksyy mukavia ihmisiä!
muutettiin 500 km:n päähän ihan vieraalle paikkakunnalle kun lapseni oli 1kk (nyt jo yli 3 v) ja ihan kamalaa se oli yksinäisenä vaeltaa vaunujen kanssa TOSI tylsällä paikkakunnalla (muutettiin Helsingistä).Hirmu paljon olen tätä muuttoa tänne tuppukylään surrut ja miehelle ollut siitä katkera(jäi hyvä työpaikka ja ihanat ystävät sekä suku)..Vieläkään en ole kauheasti löytänyt uusia ystäviä, oikeastaan vain yhden ja pari tuttua.En jaksa aina kuunnella ihmisten " pitää sopeutua" juttuja,eikö sitä ihmisellä saisi olla edes mielipiteitä missä haluaa asua.Olen miestä yrittänyt suostutella muuttamaan takaisin etelään mutta asia on yhä auki...Jotenkin vähitellen ajan myötä rintaa puristava ikävä helpottaa eikä kiukku kihise enää miestäkään kohtaan.Eli jonkinlaista hidasta sopeutumista on tapahtunut vaikka en sitä olisi uskonutkaan.Iloitsen omasta ajasta kun pääsen lähimpään kaupunkiin.Olen myös aktiivisesti tehnyt treffejä vanhojen kavereiden kanssa vaikka puoliväliin ja meilaillut heidän kanssaan.Sain autonkotteron jolla voin ajaa kauemas puistoon.Töitäkin olen tehnyt keikkaluontoisesti ja siellä tutustuu ihmisiin.Iloa voi löytää elämään vaikka missä vaikka kivempaahan se olisi asua paikassa josta aidosti pitää!
Mulla samanlaisia tuntemuksia kuin edellisellä kirjoittajalla, muutettiin kaupungista pikkukylään lähes puolentoista tunnin matkan päähän. Minä kotona lasten kanssa. Puistoja ei ole, kauppaan 4 km. Lapsiperheille ei aktiviteetteja, kerhoja, muskareita tms. Vuoden yritin ja yritin ja ihan oikeasti yritin sopeutua ja nähdä tämän paikan hyviä puolia. Ja kyllähän niitäkin on. Nyt vaihdetaan kuitenkin omakotitalo ja turvallinen maaseutu" idylli" vanhaan kotikaupunkiimme.
Ihanaa muuttaa takaisin kotiin! Miehen työmatka pitenee, mutta aikoo hakea pian työtä lähempää. Vaikka palkka olisi kehnompi, ei se kuitenkaan voi sanella koko elämää. Minusta on upeaa, että mies ymmmärsi, että minä aloin oikeasti voida täällä huonosti. Ja se tietty vaikuttaa lapsiin ja parisuhteeseenkin.
Kyllä täältä maalta kaikkea sitä huonoa löytyy mitä kaupungistakin. Kaupungissa on vain enemmän sitä huonoa, vaikka onpa sitten enemmän hyvääkin. Maalle on vain vaikeampi sopeutua kuin kaupunkiin, jossa on muitakin sinne muuttaneita irtolaisia. Maalla voi olla ihan mukavaa, jos on sieltä kotoisin ja suku- ja ystäväverkosto valmis - ainakin, jos on pieniä lapsia.
Monissa naistenlehdissä on viime aikoina (tai mulla ne pistää silmään) kirjoiteltu tyyliin: muuta maalle ja saat 160 neliötä aikaisemman kerrostalokaksion hinnalla, lapset pääsee pieneen kouluun ja kaikki on onnellisia. Sittenpähän istut siinä valtavassa talossa ja maksat äärettömät lämmityskustannukset, eikä vieraita juuri käy, kun et kehenkään oikein kotiäitinä tutustu, ja vanhat ystävät on kaukana. Pikkukoulu lakkautetaan, ja lapsilla koulumatkaa yhtäkkiä 25 km suuntaansa. Koulukiusaamiseen hankalaa puuttua, kun ei mitään kehdata kenellekään sanoa, kun kaikki tuntee kaikki, ja jospa joku vaikka loukkaantuu. Harrastusmahdollisuuksia on vähän, tai matkat niin pitkätä, että harrastaminen on iltaisin lähes mahdotonta. Nuorilla liian vähän tekemistä, joten he juovat. Siis kaikki. KAupungissa kuitenkin enemmän valinnanvaraa. Myös meillä aikuisilla ystävien suhteen.
Me siis lähdemme. Kaupungissa asutaan sitten ahtaammin ja säästeliäämmin, mutta ainakin kun sieltä lähdettiin, oltiin tosi paljon onnellisempia ja tyytyväisempiä!
Maalla nuoriso tosiaan juopottelee kun leffoihin tms. on liian pitkä ja hankala matka!Ja valinnanvaraa seuran suhteen olisi kiva olla aikuisilla ja lapsilla!On tosi outoa kun kaikki tuntee kaikki ja tietää sun asiat vaikka et ole heille koskaan puhunut mitään. Kukaan ei uskalla olla avoin kun saa pelätä näitä juoruja....Ja juoppoja (varsinkin rattijuoppoja) on täällä varmaan enemmän kuin kaupungissa suhteessa asukaslukuun. Mäkin ihmettelen tuota naistenlehtien maalaisidylli-buumia. Kyllä siihen suhisevaan koivikkoonkin kyllästyy jos on yksinäinen eikä ole mitään tekemistä paitsi puutarhassa kuokkiminen (jota inhoan). Täällä tuntee itsensä keski-ikäiseksi ennen aikojaan!Ihana mies sulla Eevaliina kun pelasti sut maalta maatumasta!Mä taidan joutua tota samaa tylsää raittia taivaltamaan vielä vuosia....
Lapsi oli 11k, kun muutimme miehen työn perässä 500km päähän kotikaupungistani vajaa vuosi sitten. Hiukan (lue: todella paljon) jännitti, miten käy, kun kaikki ihanat ystävät jäi etelään enkä mä kestä kotioloja montaakaan päivää perätysten..;) Eli kavereita oli saatava!
Ensimmäisen kaverin bongasin tämän kyseisen palstan " Etsin ystävää" -osiosta ja toisen pinosta, jossa kyselin, mitä kaikkea tässä kaupungissa voi lapsen kanssa tehdä. Kolmannen kaverin löysin leikkipuistosta ja nyt kavereita alkaa jo olla niin, ettei ehdi kaikkia tavata tarpeeksi. On jopa löytynyt sydänystävä, jonka kanssa voi jakaa kaikki ilonsa ja surunsa. Oma aktiivisuus on avainsana.
Mun henkireikiä ovat iltaiset kahvittelutreffit ystävien kanssa ilman lapsia. Mies on mielellään lapsen kanssa. Mä myös pidän yhteyttä " vanhoihin" ystäviini aktiivisesti ja he minuun. Vähintään kerran vuodessa lähden parhaan ystäväni kanssa viettämään viikonloppua puolueettomalle maaperälle ilman lapsia ja miehiä. Silloin syödään vain ulkona ravintoloissa, nukutaan pitkään, jutellaan kaikki asiat maan ja taivaan välillä ja käydään bilettämässä.
Leikkipuisto meillä on onneksi suht lähellä, mutta bussilla ja kävellen liikutaankin sitten kaikkialle muualle. Lapselle vaipat ja eväät mukaan, niin voi lähteä melkein minne vain. Meillä on lapsi kulkenut 2-viikkoisesta joka paikassa mukana. On käyty ulkomailla, on matkustettu kotimaassa autolla ja junalla, minä yksin lapsen kanssa tai koko perhe yhdessä.
Toivottavasti uusi paikkakunta alkaa tuntua paremmalta! Vaikkapa sitten täältä saatujen uusien ystävien kautta..;)
Adina:
muutettiin 500 km:n päähän ihan vieraalle paikkakunnalle kun lapseni oli 1kk (nyt jo yli 3 v) ja ihan kamalaa se oli yksinäisenä vaeltaa vaunujen kanssa TOSI tylsällä paikkakunnalla (muutettiin Helsingistä).Hirmu paljon olen tätä muuttoa tänne tuppukylään surrut ja miehelle ollut siitä katkera(jäi hyvä työpaikka ja ihanat ystävät sekä suku)..Heippa,
Adinan teksti oli niin tutun kuuloista, että onpa pakko kirjoittaa oma versio. Me puolestaan muutettiin pieneltä paikkakunnalta etelän vilinään, kun kuopuksemme oli 3 viikkoa vanha. Syy oli tuttu...miehen työ!
Nyt kuopus jo puolitoista vuotta ja edelleen ahdistaa tämä elämä täällä. Yhden ystävän olen löytänyt, mutta asuu hieman kauempana eli emme näe kuin ehken kerran viikossa. Mies puolestaan välistä pitkiä aikoja poissa työn vuoksi, joten olen täysin kiinni lapsissa. Hoitajaa, kun ei ole vara palkata ja sukulaisia (joita voisi pyytää apua) ei ole. Nytkin olen ollut lasten kanssa viikon kolmisin...ja tuntuu ettei tämä voi olla oikeaa elämää. Hyvinhän meille toisekseen menee, muyya kaipaan omaa työtäni ja niitä muutamia vanhoja ystäviä.
Parisuhde on ottanut kolhuja, sillä olin vuosi sitten masentunut. Vaikken sitä uskaltanut myöntää. Mies oli silloin minun silmissä ihan hirvittävä, kun tänne meidän piti muuttaa. Eli kaiken lisäksi katkeruus valtasi mieltä. Tokihan ymmärsin miksi muutimme, mutta en koskaan uskaltanut arvata sen olevan näin pahuksen vaikeaa.
Kuinkas Adina sinulla nyt sujuu?
Teillähän on lyhyt matka leikkikentälle ym. Meillä pitää aina lähteä autolla jos haluaa jotain muuta viihdykettä kuin oma piha. Leikkipuistoon, kauppaa ihan mihin vaan vähintään 7km. Itse olen kotona vauvan kanssa, esikoinen on hoidossa ja tässä samalla teen kotona töitä (ei siis kotitöitä). Nyt kun vauva vielä sairastui ei ole menemistä mihinkään perhekerhoihin ym. infektioriskin takia. Menee monta päivää enkä edes näe muita kuin miehen ja miehen isän. Kauppareissulla sitten törmää tuttuihin.
Asun siis maalla ja muutin tänne kahdeksan vuotta sitten, ei ollut tuttuja muita kuin mies. Mutta nyt niitä on kummasti tullut, osa tietysti miehen kautta kun hän on täällä aina asunut. Mutta jos suinkin jaksat vaan lähteä perhekerhoihin tai mll:n toimintaan niin kyllä saat juttuseuraa. Sieltä minäkin parhaat ystäväni olen saanut. Suosittelisin kävelyreissuihin seisomalautaa esikoiselle tai hommaa kaksosten rattaat, niin kävelyreissut sujuu rivakammin. Sitten kun olet synnytyksestä toipunut niin luulen, että pienet kävelyretket kummasti piristävät. (ainakin itseäni) En väitä, että on helppoa tutustua muihin ja aikaa se vie, mutta kyllä varmasti löydät ystäviä, kunhan itse olet aktiivinen. Aurinkoista syksyä sinulle!
Hei! Täällä myös yksinäisyys vaivaa, kun vanhat ystävät on lapsettomia tai asuvat kaukana. Missä päin etelää sportti1 asut? Jos sinulla on " nimetön" tai nimellinenkin sähköposti ja haluat tutustua, niin laita se tänne :)
Me muutettiin vuosi sitten uudelle paikkakunnalle. Olin silloin raskaana ja aika hajalla kun kaikki oli uutta ja kotiäitiystävät jäi taakse. Monesti olin pimahtanut lapsille (silloin 3,5v ja 1,5v) aamulla ja sit yritettiin tutustua uusiin ihmisiin ja must tuntui, et miten mä voin mennä esittelemään itteni ja sanomaan ekaks " Moi mun nimi on -- ja mä oon ihan hajalla." Hajalla olin eniten siks etten pystynyt puhumaan niistä pienistä, mutta tärkeistä arjen asioista (potatuksen onnistuminen, syöminen, lapsen kiukut ym.) kun ei ollut hyvän päivän tuttuja tai ystäviä. Tuntui, et niistä ei viittiny vanhoille ystäville soittaessa puhua.
Kolmas lapsi on nyt 10kk. Mä tutustuin vuoden aikana muutamiin äiteihin, mut moni on nyt mennyt töihin. Ihmetellen kuuntelen 70-luvun äitien ihania muistoja siitä kun oli (kerrostalon) pihalla 15 lasta ja " aina joku valmiina hoitovaihtareihin" niin et pääsi ite pistäytymään jossain.
Tosta kävelystä...onko teillä seisomalautaa? Meillä se toimi kaksvuotiaiden kans hyvin, pystyivät kävelemään halutessaan, mutta väsyessään -tai jos on kiire- laudalle pääsee nopeasti. Lämpimään vuodenaikaan kävely ei niin ole ongelma, mutta talvipakkasilla on hankalaa, myönnän.
Tsemppiä!