Käyttekö te yksinäiset, kaverittomat sinkut koskaan missään tapahtumissa?

Kävin kaninäyttelyissä silloin kun minulla vielä oli kaneja.

Tullu käytettyä badoo, irc galleria, 1stdate,tinder, mamba,okcupid, happypancake ei oo ketään koskaa löytäny ku kuva profiili. 

En käy missään tapahtumissa. Ahdistuisin jo ajatuksesta mennä sellaisiin. En halua tavata ketään enkä varsinkaan halua tutustua uuteen naiseen. Sen olen oppinut että naisten kanssa satuttaa itsensä. Unelma olisi elää sopivasti syrjässä ja pössyttää 24/7 kunnes kuolema armahtaa. Nyt vain kulutan aikaa ilman nautintoainetta.

Olen pääosin vapaa-aikanani kotona mutta viime kesänä rohkaistuin menemään festareille yksin. Ja se oli ihan mukavaa, aion tehdä sitä jatkossakin mahdollisuuksien mukaan.

En usko löytäväni enää rakkautta.

N47

Käyn ulkona syömässä, keikoilla ja matkailen kotimaassa ja joskus ulkomailla.

Käyn teattereissa, elokuvissa, näyttelyissä yms. paljon ystävien kanssa ja se on tosi mukavaa, mutta yksin on ihan parasta!  Viimeksi kävin joulun alla parin ystävän kanssa eräässä mielenkiintoisessa näyttelyssä ja menin seuraavalla viikolla yksin ja käytin aikaa tuplasti.  Joskus menen "salaa" yksin mutta älkää kertoko tätä kenellekkään!  Monet ovat nimittäin tästä jopa enemmän tai vähemmän kateellisiakin.  Eräs  entinen ystäväni joka on tosi laiska käymään missään tokaisi minulle, kun kerroin hauskasta näytelmästä jota olin ollut katsomassa, että etkö itse huomaa kuinka idiootilta näytät, kun siellä yksin istut ja naurat.  Siis muutama kymmen muutakin katsojaa katsomossa nauramassa!  On tätä nykyä tyhmä entinen ystäväni!

Käyn harrastuksissa, lenkillä, kirjastossa yksin. Olen myös reissannyt yksin. Ravintolaan en enää oikein viitsi mennä, sillä palvelu voi yksinsyöjälle olla mitä sattuu niin Suomessa kuin muuallakin. En halua käyttää rahojani johonkin, missä koen olevani persona non grata.

Olen käynyt jossain isoissa konserteissa kuten rammstein, guns n roses, metallica. Joskus kävin madonnankin katsomassa sielä satamassa hesassa.

T: kiltti mies

Käyn keikoilla, baarissa, museoissa, shoppaamassa, kahviloissa, festivaaleilla...

En todellakaan usko että kukaan enää minusta kiinnostuu. Olen masentunut ja ahdistushäiriöinen. En tutustu ikinä kehenkään. Olen ilmaa. En jaksa hymyillä, enkä laittautua. Luonnolliset naiset eivät kelpaa. 

Jos vaan istun kotonaiden jälkeen ja tuijotan seinää tulen vieläkin hullummaksi. 

Vierailija kirjoitti:

"Kuten kirjoitin. Monesti joka tarkoittaa sitä, ettei tämä ole yleistys. Syitä on muitakin, mutta melko usein kaverittomat ovat sosiaalisesti taitamattomampia kuin ne kenellä on kavereita.

Tiedän ihmisiä ketkä ovat muuttaneet toiselle paikkakunnalle vanhempina ja kaverit ovat parisuhteissa. Silti he pitävät yhteyttä parisuhteissa oleviin ja hankkivat uusia kavereita uusilta paikkakunnilta. He ovat helposti lähestyttäviä ja heillä on sosiaalisia taitoja.

Tiedän myös heitä jotka eivät saa uusia kavereita eivätkä osaa pitää yhteyttä vanhoihin. He ovat olleet mukavia mutta vaikeasti lähestyttäviä. He ovat sosiaalisesti kömpelöitä ja he ovat arkoja tekemään tuttavuutta muiden kanssa."

 

No eikö se elämä mene vähän noin? Toiset ovat parempia jossain kuin toiset. Jotkut ekstroverttierkit tykkäävät avata keskusteluja ja olla kaikkialla äänessä. Yksin viihtyvät viihtyvät yksin, eivätkä välttämät

Näin se meneekin. Kirjoitukseni tarkoitus oli avata miksi jotkut saavat uusia kavereita ja miksi toiset eivät, vaikka molemmat sitä haluaisivat.

Harvoin, koska niissä se yksinäisyys korostuu.

En ole täysin kaveriton, mutta kaverit ovat sen verran erilaisissa elämäntilanteissa, että olemme erääntyneet. Pätkätöiden ja pienituloisuuden vuoksi uudetkin tuttavuudet jäävät monesti lyhyiksi ja pinnalliseksi, kun työpaikka vaihtuu tai ei ole enää varaa jatkaa ryhmä harrastusta.

Käyn kyllä erilaisissa tapahtumissa yksin, mm. keikoilla baareissa, festareilla, baletissa, näyttelyissä. Olen myös matkustanut ulkomailla yksin. Menen, koska en halua missata mitään elämyksiä pelkästään sen takia, ettei ole seuraa, mutta onhan se aika karua olla yksin kaikkien ystäväporukoiden ja pariskuntien keskellä. Ihmiset eivät tosiaan livenä juuri juttele toisilleen enää. Ja juuri se kokemus siitä, ettei niitä elämyksiä voi jakaa kenenkään kanssa tuntuu monesti aika vaikealta. Aion kuitenkin käydä jatkossakin tapahtumissa, koska tylsäksi käy elämä muuten.

Pieni osa minusta vielä uskoo, että rakkaus voisi vielä jostain jollain ihmeen kaupalla löytyä, mutta todennäköisyys sille on jotain 0,1%, koska en koe deittisovelluksia minulle sopivaksi areenaksi.

N39

Totta kai käyn. Tosin lähinnä kesäaikaan 👍

M

Vierailija kirjoitti:

En ole täysin kaveriton, mutta kaverit ovat sen verran erilaisissa elämäntilanteissa, että olemme erääntyneet*. Pätkätöiden ja pienituloisuuden vuoksi uudetkin tuttavuudet jäävät monesti lyhyiksi ja pinnalliseksi, kun työpaikka vaihtuu tai ei ole enää varaa jatkaa ryhmä harrastusta.

Käyn kyllä erilaisissa tapahtumissa yksin, mm. keikoilla baareissa, festareilla, baletissa, näyttelyissä. Olen myös matkustanut ulkomailla yksin. Menen, koska en halua missata mitään elämyksiä pelkästään sen takia, ettei ole seuraa, mutta onhan se aika karua olla yksin kaikkien ystäväporukoiden ja pariskuntien keskellä. Ihmiset eivät tosiaan livenä juuri juttele toisilleen enää. Ja juuri se kokemus siitä, ettei niitä elämyksiä voi jakaa kenenkään kanssa tuntuu monesti aika vaikealta. Aion kuitenkin käydä jatkossakin tapahtumissa, koska tylsäksi käy elämä muuten.

Pieni osa minusta vielä uskoo, että rakkaus voisi vielä jostain jollain ihm

*Etääntyneet tietysti 

- Sama

Kävin pari vuosikymmentä silloin, kun olin vielä yksinäinen ja ei ollut kavereita ja jos olikin, eivät lähteneet mun kanssa mihinkään. 

Nyt on sitten keski-iässä hyvä fiilistellä kaikkia konsertteja ja muita menoja, jotka olis kaikki menneet ohi jos olisin seuraa jäänyt oottelemaan. Ei tarvitse harmitella ja surkutella. 

Ja sillä tavoin, yksin menemällä, lopulta tapasin puolisonikin jonka kanssa ollaan oltu yhdessä kohta vuosikymmen. 

Kukaan ei tule kotoa hakemaan, on tarinan opetus. 

Nainen 40v ja risat. Tai ei mulla oikeastaan risoja ole, vaan iällä. 

Itse olen noin kolmikymppinen. Minullakaan ei ole yhtään ystävää ja näin pitäisi yksin mennä. En nuorenpanakaan silti oikein käynyt missään. Harrastuksia oli, mutta nekin hiipuivat sitten aikuisena.

Välillä mietin erilaisiin tapahtumiin menemistä. Silti niinkuin joku kirjoitti niin minullakin se yksin olo  paikassa missä monet ovat porukassa on hieman hankalaa. Tulee mieleen sekin kuinka olin lähes koko nuoruuteni koulussa yksin. Hyvin harvoin oli joku jonka kanssa edes jutella. Näin tuo kaikki muistuttaisi tästä vastentahtoisesta yksinolosta. Samalla ymmärrän sen, ettei mikään sitten muutu ja jää kaikki kokematta.

Itse en siis käy oikein missään. Kaupassa, kun on pakko ja välillä kirppiksellä. Kirjastossa tuli joskus käytyä, mutta nyt sekin on jäänyt. Tapahtumista kiinnostaa esim kaikenlaiset musiikkiin liittyvät. Klassista olen joskus ollut harrastukseeni liittyen kuuntelemassa. Muuten en yksin oikein halua festareille yms mennä. Tämä kaikki on jäänyt väliin. Baareissa en ole koskaan ollut ja en kaipaa sellaista. Itseni matkustusintoa laskee myös se, ettei ole seuralaista. Suomessa olen vähän matkustellut, mutta ulkomailla en ole ollut ikinä. Tähän tosin muitakin syitä. Ystäviä kaipaisin juuri johonkin tapahtumaan tai vastaavaan seuraksi. Jos pakko olisi niin kai yksinkin menisin, mutta en tiedä olisiko se kiva kokemus. 

En tavallaan osaa odottaa, että löytäisin parisuhteen. Jännitän liikaa kaikkea ja ihmisiin on vaikeaa tutustua. Itsellä ikäviä kokemuksia ihmisistä muutenkin. Näin en tiedä voisinko ikinä päästää ketään niin lähelle ja luottaa niin paljon. Ehkä ystävien saaminen voisi olla mahdollista ja toivon, että olisi. Parisuhde on sitten vielä vaikeampi asia kuvitella. Muuten pärjään yksinkin ja on pakko ollut pärjätä sekä viihdyn yleensä melko hyvin yksin.  Silti välillä kaipaan erityisesti ystäviä. Parisuhde on itselle taas niin kaukainen asia nyt ja ehkä aina.

(tarkistuslukuna mieltä ylentävä 666)  :) 

Näin me ollaan erilaisia. Mietin, että osa yksinäisistä kokee enemmän yksinäisyyttä tapahtumissa. Osa taas on kuin kala vedessä, yksinään tapahtumissa. En ole yksinäinen, mutta tykkään käydä yksin leffassa, kahvilla, syömässä, salilla, lenkillä. Kaipa näihin kokemuksiin liittyy menneisyyden kokemukset, luonne ja se onko tosiasiassa yksinäinen vai onko yksin. 

Rohkaisen kuitenkin käymään yksinkin pikku reissuissa, näyttelyissä jne. 

Käväsen kaupassa ja toivon ettei näy ketään tuttua. Olen aina yksin. Olen ollut jo niin kauan yksin, että ei kiinnosta kukaan. Oikeastaan yksin jäätyäni olin pelkästään helpottunut, mikä ihana elämä!

Jonkun verran käyn vaikka onhan se tylsää ja tympäisee tehdä aina kaikki yksin.

Toisaalta niin mä olen yhtä yksin näin kotonakin.

Nuorena kävin enemmän ja silloin jaksoin vielä uskoa ja luottaakin siihen, että voin löytää / saada mukavaa juttuseuraa sekä muistuttelin itselleni, ettei kukaan tule kotoa hakemaan.

Olen nelikymppinen sinkkunainen, jolla on ainoastaan yksi naispuoleinen kaveri jota tapaan ehkä kerran kahdessa kuukaudessa. 11-vuotias poika minulla on. Hän on meidän kotonamme noin puolet viikosta, silloin vietän tietenkin hänen kanssaan aikaani.

Tämän seurauksena omaa aikaa minulla on runsaasti, eli teen suurimman osan asioista yksin. Teen yksin sekä arkisempia asioita (käyn kävelyllä, kirjastossa, harrastuksissa, seurakunnan toiminnassa, ostoksilla, kahvilassa jne...) että erikoisempia asioita (matkustan, retkeilen, käyn pitkillä vaelluksilla, päiväretkillä, museokierroksilla, kulttuuritapahtumissa, konserteissa, kylpylöissä, ravintoloissa, retriiteissä, festareilla, uimarannalla, elokuvateattereissa).

Olen tehnyt näin viimeiset kymmenen vuotta kun olen ollut sinkku, eli olen jo tottunut siihen että teen asioita yksin. Olen aika menevää sorttia, enkä anna yksinäisyyteni rajoittaa minua.

En oikein usko enää rakkauden löytymiseen, se vaatisi aikamoisen onnenkantamoisen tai ihmeen eikä minulla niin hyvää tuuria ole koskaan ollut elämässäni. Toki toivoisin viimeinkin löytäväni elämäni rakkauden, mutta en kyllä oikein jaksa uskoa siihen että näin kävisi.