"isättömyyden" suru

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhyy yhyy ei ole isiä. Ollutta ja mennyttä. Get over it. Mitä siitä puhumaan sellaisesta jota ei käytännössä ole olemassa. Kiittäkää onneanne että joku teidät on viitsinyt siittää.

Noin puhuu lapsensa hylännyt isä.

Voi kuinka väärään voit osua. Tämä on täynnä kaiken asiantuntijoita jotka jakavat neuvojaan asioista joista ei ole muuta kuin lutuinen pieni mielipide.

Vierailija kirjoitti:

Se on harmillista, että lapset uskoo näitä äitien tarinoita.

Isien tarinoitako tässä pitäisi uskoa? Hah!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhyy yhyy ei ole isiä. Ollutta ja mennyttä. Get over it. Mitä siitä puhumaan sellaisesta jota ei käytännössä ole olemassa. Kiittäkää onneanne että joku teidät on viitsinyt siittää.

Noin puhuu lapsensa hylännyt isä.

Ja ihminen, joka kuvittelee päässeensä yli siitä, että on tullut hylätyksi, muttei aidosti kuitenkaan ole, ainoastaan kieltää asiat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on harmillista, että lapset uskoo näitä äitien tarinoita.

Isien tarinoitako tässä pitäisi uskoa? Hah!

Äitit vie lapset ja aivopesee lapset tarinoillaan.

Vierailija kirjoitti:

Se on harmillista, että lapset uskoo näitä äitien tarinoita.

Ei siihen tarvita kenenkään mitäänt tarinaa. Katsoo vaan ympärilleen, kuka on kotona ja mitä se kuka tekee. Ja kuka siellä ei ole. Ja kuka yrittää konkreettisesti pitää lapsesta huolta ja kuka ei. 

Pysykää erossa toisistanne. Kaikki. Naiset miehistä ja lapset vanhemmistaan ja toisin päin. Ei tule kellekään mitään pahaa oloa kun ette vain ole toistenne kanssa missään tekemisissä. Ei synny näitä aneemisia nyyhkytarinoita ja vihareaktioita.

Kolmen lapsen etäännytettynä isänä haluaisin teidän kaikkien miettivän miksi tilanne on kuin se on ja onko se juuri siten kuin äitinne haluaa sen teille kertoa. Ex-vaimoni löysi lastemme yhteisistä harrastuksista miehen ja kun ero tuli, tekivät kaikkensa etäännyttääkseen minut lapsistani. He käyttivät tähä etäännyttämiseen kaikki mahdolliset keinot, niin lailliset kuin niillä rajoilla olleet. Lopulta lapset kasvoivat äitinsä "totuuteen" ja ovat hyvin kaukana minusta nyt. Enkä toki sitä itsekään osaa käsitellä.

Vierailija kirjoitti:

Eniten minut vtuttaa tässä keskustelussa se että nämä isänsä hylkimät aikuiset ihmiset jaksavat nöyrästi odottaa että viimeistään kuolinvuoteellaan se mulkero tunnustaisi rakkautensa. Mitä te siitä kostuisitte?

Turha siittä on vit**ntua. Se on aika perustavanlaatuinen haava, että se ihminen, jolle ihan juridisestikin kuului velvollisuus toimia holhoojana ja huoltajana, ei täyttänyt tehtäväänsä saati rakastanut, vaikka hän on maailman kahdesta ihmisestä se toinen, jonka olisi pitänyt. Usein suhde äitiinkin kärsii näiden vaikeiden tai hylkäävien isien lapsilla eli vajetta tulee sitten äidinkin suunnalta. 

Vaatii henkistä työtä rakentaa itsensä heikoista lähtökohdista niin vahvaksi, että voi toivottaa vanhemmat pitämään tunkkinsa. Ja sitten vielä pysyä niin pehmeänä, että elämä sujuu hyvin, eikä ole täysin muurit ja piikit pystyssä ja kovettanut itseään. Pitää osata tajuta, että on silti rakkauden arvoinen ja pitää vielä oppia rakastamaan itseään, vaikka vanhemmat/vanhempi ei olisi rakastanut. Jos ton aikoo tehdä ihan terveesti niin on se aikamoinen homma. Tietysti mitä tahansa epätervettä itsehoitoa voi harrastaa kuka tahansa. 

Vierailija kirjoitti:

Kolmen lapsen etäännytettynä isänä haluaisin teidän kaikkien miettivän miksi tilanne on kuin se on ja onko se juuri siten kuin äitinne haluaa sen teille kertoa. Ex-vaimoni löysi lastemme yhteisistä harrastuksista miehen ja kun ero tuli, tekivät kaikkensa etäännyttääkseen minut lapsistani. He käyttivät tähä etäännyttämiseen kaikki mahdolliset keinot, niin lailliset kuin niillä rajoilla olleet. Lopulta lapset kasvoivat äitinsä "totuuteen" ja ovat hyvin kaukana minusta nyt. Enkä toki sitä itsekään osaa käsitellä.

Kaikilla asiat eivät mene samalla tavalla kuin sinulla. 

Minun äitini ei ole kertonut mitään. Koskaan. Ei ole sanonut pahaa sanaa isästä. En ole tiennyt, mitä on tapahtunut ja miksi, joten on ollut vaan katsottava faktoja siitä, mitä elämässä tapahtuu ja ei tapahdu. 

Äidin kuoltua sukulaiset ovat kertoneet, että isä jätti perheen yllättäen. Isä on selkeästi mielenterveysongelmainen/ persoonallisuushäiriöinen. Isä ei ole ottanut yhteyttä lapsiinsa ikinä lähdettyään. Siinä on ihan riittävästi tietoa itselleni. 

Vierailija kirjoitti:

Kolmen lapsen etäännytettynä isänä haluaisin teidän kaikkien miettivän miksi tilanne on kuin se on ja onko se juuri siten kuin äitinne haluaa sen teille kertoa. Ex-vaimoni löysi lastemme yhteisistä harrastuksista miehen ja kun ero tuli, tekivät kaikkensa etäännyttääkseen minut lapsistani. He käyttivät tähä etäännyttämiseen kaikki mahdolliset keinot, niin lailliset kuin niillä rajoilla olleet. Lopulta lapset kasvoivat äitinsä "totuuteen" ja ovat hyvin kaukana minusta nyt. Enkä toki sitä itsekään osaa käsitellä.

Etsi Youtubesta Narcdaily. Siellä on mies, jolla oli horror eksä, joka vei lapset, saat vertaistukea myös videoiden kommenteista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on harmillista, että lapset uskoo näitä äitien tarinoita.

Isien tarinoitako tässä pitäisi uskoa? Hah!

Äitit vie lapset ja aivopesee lapset tarinoillaan.

No kuule kun jonkun on huolehdittava lapsista sen jälkeen kun isä ryyppää tai häipyy omille teilleen. Kai sinäkin sen tajuat.

Mun isäni kuoli jo ennen syntymääni, mutta en ole erityisesti tuntenut kärsiväni isättömyydestä tai ollut kateellinen niille, joilla on mukava iskä. Tämä johtuu varmaankin siitä, että en ole varsinaisesti kokenut menetystä tai surua siitä, että isä laiminlöisi minua tai ei olisi kiinnostunut asioistani. Tämä on minulle normaali tilanne, kun se on aina ollut näin. Toki tiedostan, että samalla olen jäänyt paitsi siitä kaikesta, mitä hän olisi elämäämme voinut tuoda. Ja se on surullista, että isä ei itse saanut koskaan elää isyyttä, ja äidille tilanne oli aluksi varmasti kamala. Toivonkin, etten kuulosta epäkunnioittavalta kertoessani em. ajatuksiani isästäni, koska se taas ei ole totuus. Pidän häntä arvossa, en ole koskaan ajatellut tai sanonut hänestä mitään ikävää, ja olen varma, että hän olisi ollut hyvä isä.

Sivusta toivoisin että vanhemmat eivät olisi niin p.rkleen itsekkäitä ja yritä kokoajan nostaa itseään parempaan asemaan lastensa silmissä. 

Toivoisin vain että kaikki vanhemmat ymmärtäisi kuinka pahaa jälkeä tekevät jälkikasvulle kun puhuvat pahaa toisesta vanhemmasta. 

Olisi lapselle hyödyllisempää puhua, vain toisen hyvistä puolista. Osaavat vanhempana arvostaa niitä hyviä asioita ihmisissä, ja nähdä ensimmäisenä positiiviset asiat muista.

Ja kyllä ne lapset ovat fiksuja ja osaavat itse myöhemmin todeta kuinka paskat vanhemmat heillä mahdollisesti ollut. 

Itselläni oli isä enemmn fyysisesti läsnä, mutta ei silti koskaan asunut kanssani, eikä oikeasti tuntenut minua. Aikuisena olin se, kelle isä valitti kaikesta, mukaanlukien uudesta perheestään. 

Aikuinen ihminen tekee omat valintansa, ei niihin muut voi vaikuttaa. Isättömyys helpotti, kun isäni kuoli. Silloin fyysinen ja henkinen olomuoto olivat vihdoin sama enkä koe enää kärsiväni isättömyydestä. 

Ei ole pakko olla tekemisissä isän kanssa, etenkään ap:n tilanteesta, kun isää ei selkeästi kiinnosta. En olisi itse yhteydessä enkä todellakaan pyytäisi mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Kolmen lapsen etäännytettynä isänä haluaisin teidän kaikkien miettivän miksi tilanne on kuin se on ja onko se juuri siten kuin äitinne haluaa sen teille kertoa. Ex-vaimoni löysi lastemme yhteisistä harrastuksista miehen ja kun ero tuli, tekivät kaikkensa etäännyttääkseen minut lapsistani. He käyttivät tähä etäännyttämiseen kaikki mahdolliset keinot, niin lailliset kuin niillä rajoilla olleet. Lopulta lapset kasvoivat äitinsä "totuuteen" ja ovat hyvin kaukana minusta nyt. Enkä toki sitä itsekään osaa käsitellä.

Sinä olet täysin väärässä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla kuitenkin on se isä, jolla vaan on jotku haasteet, henkiset lukot tai muuta miksi käytös ja suhtautuminen on tuollaista. Itse olisin kiinnostunut kyseisenlaisen henkilön lapsuudesta, sukulaisuussuhteista ja niiden dynamiikasta, jos sieltä löytyis jotain tuollaista olemusta selittäviä tekijöitä. Korostan sanaa selittäviä, joka ei tarkoita oikeuttavia. 

Minulla on tuollainen isä ja olen saanut selitykset. Auttaa se toki hahmottamaan tilannetta eikä tarvitse jossitella, mistä on kyse ja mistä ei ole kyse, mutta sitten on vielä lisäksi se oma henkinen työ tehtävä joka tapauksessa. Asiat omassa tunnemaailmassa eivät korjaannu sillä, että ymmärtää syyt ja seuraukset. 

Niinhän se on, mutta itsellä ainakin kokonaisuuden hahmottaminen on helpottanut tunnepuolen parantamista.

Vierailija kirjoitti:

Mun isäni kuoli jo ennen syntymääni, mutta en ole erityisesti tuntenut kärsiväni isättömyydestä tai ollut kateellinen niille, joilla on mukava iskä. Tämä johtuu varmaankin siitä, että en ole varsinaisesti kokenut menetystä tai surua siitä, että isä laiminlöisi minua tai ei olisi kiinnostunut asioistani. Tämä on minulle normaali tilanne, kun se on aina ollut näin. Toki tiedostan, että samalla olen jäänyt paitsi siitä kaikesta, mitä hän olisi elämäämme voinut tuoda. Ja se on surullista, että isä ei itse saanut koskaan elää isyyttä, ja äidille tilanne oli aluksi varmasti kamala. Toivonkin, etten kuulosta epäkunnioittavalta kertoessani em. ajatuksiani isästäni, koska se taas ei ole totuus. Pidän häntä arvossa, en ole koskaan ajatellut tai sanonut hänestä mitään ikävää, ja olen varma, että hän olisi ollut hyvä isä.

Niin no. Tuo on yleinen ilmiö, että täysin poissaoleva vanhempi kuvitellaan hyväksi. Toki hän mahdollisesti ihan riittävän hyvä olisi ollutkin. 

Äitini on kuollut. Sitä on aika selkeä käsitellä. Toki tunsin hänet ja hän oli ollut elämässäni.

Myös isäni on ollut elämässäni ja hylännyt minut. Se on traumatisoinut, vaikka sinänsä voisi kuvitella, että se kelvollisen vanhemman kuolema olisi traumaattisempaa, mutta kun ei se mene niin. 

Vierailija kirjoitti:

Sivusta toivoisin että vanhemmat eivät olisi niin p.rkleen itsekkäitä ja yritä kokoajan nostaa itseään parempaan asemaan lastensa silmissä. 

 

Toivoisin vain että kaikki vanhemmat ymmärtäisi kuinka pahaa jälkeä tekevät jälkikasvulle kun puhuvat pahaa toisesta vanhemmasta. 

 

Olisi lapselle hyödyllisempää puhua, vain toisen hyvistä puolista. Osaavat vanhempana arvostaa niitä hyviä asioita ihmisissä, ja nähdä ensimmäisenä positiiviset asiat muista.

 

Ja kyllä ne lapset ovat fiksuja ja osaavat itse myöhemmin todeta kuinka paskat vanhemmat heillä mahdollisesti ollut. 

Ei sitä voi itse myöhemmin todeta, jos se toinen vanhempi on ollut poissa tai vain piilossa lapsilta paha. Sinänsä olisin ollut kiitollinen ihan normaalista faktatiedosta aikanaan, se olisi ehkä helpottanut ja nopeuttanut asioiden käsittelyä. Se, että on täysin pimennossa, vaatii laatimaan useita erilaisia mahdollisia versioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ovat edelleen yhdessä, mutta isä ei ole koskaan osallistunut yhtään mihinkään (paitsi huutanut ja lyönyt). Äiti hoitaa kaiken ja isä roikkuu mukana. En kommunikoi isäni kanssa käytännössä ollenkaan. Jos tulee kylään, menee lenkille. Uskomaton kuvio. 

Kuten huomaat, tuollaiselle on vaikea laittaa rajoja. Äitisi ei ole laittanut ja itsekin haahuilet jotenkin siinä ulkokehällä. Joku terveen lapsuuden elänyt sanoisi, että isän ei sitten tartte tulla kylään enää. 

 

Näinhän se on ja tiedostan asian hyvin. Silti huomaan, että ikään kuin odotan jotain ihmettä, että tällä kertaa haluaisikin olla edes vähän läsnä. Vaikka tiedän, ettei niin tapahdu. Omalla tavallani myös mahdollistan tämän sairaan kuvion.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ovat edelleen yhdessä, mutta isä ei ole koskaan osallistunut yhtään mihinkään (paitsi huutanut ja lyönyt). Äiti hoitaa kaiken ja isä roikkuu mukana. En kommunikoi isäni kanssa käytännössä ollenkaan. Jos tulee kylään, menee lenkille. Uskomaton kuvio. 

Kuten huomaat, tuollaiselle on vaikea laittaa rajoja. Äitisi ei ole laittanut ja itsekin haahuilet jotenkin siinä ulkokehällä. Joku terveen lapsuuden elänyt sanoisi, että isän ei sitten tartte tulla kylään enää. 

 

Näinhän se on ja tiedostan asian hyvin. Silti huomaan, että ikään kuin odotan jotain ihmettä, että tällä kertaa haluaisikin olla edes vähän läsnä. Vaikka tiedän, ettei niin tapahdu. Omalla tavallani myös mahdollistan tämän sairaan kuvion.

Niinpä. Itselläni toivo äidin suhteen kuoli, kun äiti kuoli ja isän suhteen yritän tappaa toivon jo nyt aiemmin, jotta saisin tuon "magical thinking"in muine oireineen korjattua ja eheytettyä itseni normaaliksi aikuiseksi. Tuolla toivon ylläpitämisellä on ainakin itselleni liian kovaksi käynyt hinta.