"isättömyyden" suru

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti en hänen kuollessaan itke varsinaisesti hänen poismenoa, vaan suren sitä että siinä meni viimeinen mahdollisuus. Etten koskaan saa kokea sitä kun on oikea isä :( 

Sinähän suret jo nyt sitä että viimeiset mahdollisuutesi ovat jo menneet.

Mun vanhemmat ovat edelleen yhdessä, mutta isä ei ole koskaan osallistunut yhtään mihinkään (paitsi huutanut ja lyönyt). Äiti hoitaa kaiken ja isä roikkuu mukana. En kommunikoi isäni kanssa käytännössä ollenkaan. Jos tulee kylään, menee lenkille. Uskomaton kuvio. 

Tuttua on. Nyt isäni on jo kuollut, mutta eläessäänkin koin vahvaa isättömyyttä. Tilanteeseen ei liity alkoholia tai mielen sairauksia, ihan vain tunnekylmyyttä ja itsekkyyttä.

Synnyin sivusuhteesta, josta piti tulla oikea liitto. Vanhempani ehtivät olla peräti 20 vuotta yhdessä. Isä ei kuitenkaan koskaan kunnolla jättänyt alkuperäistä perhettään, joten lopulta äitini meni eteenpäin. Minä luulin 6-vuotiaaksi asti, että isi asuu meillä. Silloin minulle kerrottiin koko kuvio ja vähitellen isi luisui elämästäni yhä kauemmas, vaikka lapsuudessani nähtiinkin välillä jopa viikoittain. Murrosiän jälkeen yhteydenpito harveni ja lopulta katkesi kokonaan vuosiksi. Isä ei soittanut ja minulla oli jyrkkä kielto olla soittamatta, ettei kukaan väärä ihminen tulisi puhelusta tietoiseksi.

Isän kuoltua selvisi, ettei alkuperäinen perhe tosiaan tiennyt minusta mitään, vaikka minut on ihan virallisesti tunnustettukin. Edes kuolinvuoteellaan isä ei kertonut, vaan jätti minut selvittämään sotkunsa. Jouduin tietysti siskopuolieni vihan kohteeksi, vaikka olen tietysti syytön tilanteeseen. Tilanne oli shokki heillekin, joten ymmärrän kyllä tavallaan heidänkin järkytyksen ja surun. Hekin menettivät sen isän, jonka luulivat tunteneensa.

Kaikista ei tosiaan ole isiksi.

Äiti tuli raskaaksi jostakin yhden illan jutusta. Ei halunnut miestä riesakseen. Aina kaipasin isää ja olin kateellinen kavereille joilla se oli. Ukki on ollut läheinen mutta hän on ukki, ei isä. Etenkin teininä olin todella vihainen ja katkera äidille asiasta. Vieläkin aikuisena koen ettei äitini ole ikinä nähnyt minun näkökantaa asiassa. Aina on ollut puhe vain siitä ettei tarvinnut miestä, miten on selvinnyt yksin jne.

Jos nyt ensin kerrot mikä on oikea isä, niin huomaat että haaveilet amerikkalaisesta komedia isästä 

Sulla kuitenkin on se isä, jolla vaan on jotku haasteet, henkiset lukot tai muuta miksi käytös ja suhtautuminen on tuollaista. Itse olisin kiinnostunut kyseisenlaisen henkilön lapsuudesta, sukulaisuussuhteista ja niiden dynamiikasta, jos sieltä löytyis jotain tuollaista olemusta selittäviä tekijöitä. Korostan sanaa selittäviä, joka ei tarkoita oikeuttavia. 

Vierailija kirjoitti:

Nämä miehet eivät ole isiä, he ovat vain miehiä jotka ovat siittäneet lapsia.

Nämä miehet eivät ymmärrä mitä he ovat menettäneet, tai sitten he nimenomaan ovat ymmärtänee ettei heistä ole isiksi eikä heillä ole lapsilleen mitään annettavaa. Joskus, ehkä vähän ennen kuolemaansa, he alkavat katua, mutta silloin on jo liian myöhäistä

Ei ole lasten vastuulla yrittää tavoittaa heitä.

Riippuu tietenkin ihmisestä ja tilanteesta, mutta vähän karusti sanottu ettei heillä olis mitään annettavaa. Varmaan suurimmalla osalla siittäjistä voi olla annettavaa isän rooliin, mutta se on toinen asia osaako sitä antaa. Jos ajattelee, ettei mitään annettavaa ole, niin silloin sitä ei tosiaan ole ja jälkikasvu kokee isättömyyttä.

Uskaltaisin sanoa, että esim sellainen asia kuin läsnäolo, on sellainen jota monella vois olla annettavanaan, jos sen tajuais, osais ja haluais antaa. Läsnäolo on ihmisille tosi tärkeää, lapsesta asti. Esim kuunteleeko oikeasti lapsen juttuja ja katsoo silmiin, vai ajatteleeko samalla muita asioita, leikkiikö mukana vai tuskaileeko sen leikkihetken ajan tilanteen epämukavuutta. Vanhempien lasten kanssa se voi sitten olla keskusteleminen ja/tai joku yhteinen tekeminen. Pääasia kuitenkin on, että pysyy siinä hetkessä murehtimatta menneitä tai tulevaa, ja se voi olla yllättävän haasteellista jos ei oo koskaan kokeillu. Sitä voi kuitenkin treenata ennen sen läsnäolon antamista muille, siinä kehittyy paremmaks ja ei se oo ku aloittaa uudestaan, jos saa itsensä kiinni muiden kuin siihen hetkeen liittyvien asioiden ajattelusta.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt ensin kerrot mikä on oikea isä, niin huomaat että haaveilet amerikkalaisesta komedia isästä 

Minusta olisi ollut kiva, jos isä olisi jutellut minun kanssa ja varsinkin olisi lapsuudessa halunnut tehdä jotain yhdessä. Mitähän komediaa tuossa olisi ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu homma, just tämä osallistumattomuus on se mitä monet tekee. Pikkuveljeni isä oli just tuollainen.

Onpa kiva, kun voi noin vain valita mikä on kivaa ja mikä ei ole. 

Voi luoja. 

No oma isäni on narsisti ja/tai autisti, joten ei häneltä ole mitään hyvää ja tasapainoista odotettavissa, vaikka osallistuisi. Parempi vaan, kun pysyy poissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti en hänen kuollessaan itke varsinaisesti hänen poismenoa, vaan suren sitä että siinä meni viimeinen mahdollisuus. Etten koskaan saa kokea sitä kun on oikea isä :( 

Sinähän suret jo nyt sitä että viimeiset mahdollisuutesi ovat jo menneet.

Just näin. Paras palvelus itselle on myöntää se, että se mahdollisuus on jo mennyt eikä sitä koskaan ollutkaan. Se sattuu ihan hirveästi, mutta sitten voi jatkaa elämää ihan eri tavalla. 

Tässä ketjussa monella on se sama, mikä itselläkin oli vuosikymmenet, että jotenkin ollaan alistuttu isälle ja odotetaan ja toivotaan vielä jotain ihmettä tai muuten vaan roikutaan matkassa ottamassa vastaan leivänmurusia. Se on väääränlainen lapsi-vanhempisuhde. Lapsen kuuluu suuttua vanhemmilleen sekä lapsena että etenkin murrosiässä ja näin TERVEESTI irrottaa itsensä vanhemmistaan. Kun mahdollisuus tuohon puuttuu, jäädään jumiin sinne rajattoman ja ylikiltin ja sopeutuvan lapsen maailmaan, joka kuvittelee jotenkin tarvitsevansa sitä, että isä rakastaisi häntä tai huomaisi hänet. Paras palvelus itselle on etsiä se suuttumus syvältä itsestä esiin ja antaa sen tehdä tehtävänsä. Se suojelee elämässä paljolta (loppuunpalaminen, masennus, väkivaltaiset tai laiminlyövät tai muuten todella huonot parisuhteet, hyväksikäyttävät ihmissuhteet, liika antaminen, liika sopeutuminen, tunteiden tukahduttaminen jne jne. ).

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmat ovat edelleen yhdessä, mutta isä ei ole koskaan osallistunut yhtään mihinkään (paitsi huutanut ja lyönyt). Äiti hoitaa kaiken ja isä roikkuu mukana. En kommunikoi isäni kanssa käytännössä ollenkaan. Jos tulee kylään, menee lenkille. Uskomaton kuvio. 

Kuten huomaat, tuollaiselle on vaikea laittaa rajoja. Äitisi ei ole laittanut ja itsekin haahuilet jotenkin siinä ulkokehällä. Joku terveen lapsuuden elänyt sanoisi, että isän ei sitten tartte tulla kylään enää. 

Yhyy yhyy ei ole isiä. Ollutta ja mennyttä. Get over it. Mitä siitä puhumaan sellaisesta jota ei käytännössä ole olemassa. Kiittäkää onneanne että joku teidät on viitsinyt siittää.

Vierailija kirjoitti:

Yhyy yhyy ei ole isiä. Ollutta ja mennyttä. Get over it. Mitä siitä puhumaan sellaisesta jota ei käytännössä ole olemassa. Kiittäkää onneanne että joku teidät on viitsinyt siittää.

Vai että viitsinyt siittää :D ootko mies?

Vierailija kirjoitti:

Tuttua on. Nyt isäni on jo kuollut, mutta eläessäänkin koin vahvaa isättömyyttä. Tilanteeseen ei liity alkoholia tai mielen sairauksia, ihan vain tunnekylmyyttä ja itsekkyyttä.

Synnyin sivusuhteesta, josta piti tulla oikea liitto. Vanhempani ehtivät olla peräti 20 vuotta yhdessä. Isä ei kuitenkaan koskaan kunnolla jättänyt alkuperäistä perhettään, joten lopulta äitini meni eteenpäin. Minä luulin 6-vuotiaaksi asti, että isi asuu meillä. Silloin minulle kerrottiin koko kuvio ja vähitellen isi luisui elämästäni yhä kauemmas, vaikka lapsuudessani nähtiinkin välillä jopa viikoittain. Murrosiän jälkeen yhteydenpito harveni ja lopulta katkesi kokonaan vuosiksi. Isä ei soittanut ja minulla oli jyrkkä kielto olla soittamatta, ettei kukaan väärä ihminen tulisi puhelusta tietoiseksi.

Isän kuoltua selvisi, ettei alkuperäinen perhe tosiaan tiennyt minusta mitään, vaikka minut on ihan virallisesti tunnustettukin. Edes kuolinvuoteellaan isä ei kertonut, vaan jätti minut selvittämään sotkunsa. Jouduin tietysti siskopuolieni vihan kohteeksi, vaikka olen tietysti syytön tilanteeseen. Tilanne oli shokki heillekin, joten ymmärrän kyllä tavallaan heidänkin järkytyksen ja surun. Hekin menettivät sen isän, jonka luulivat tunteneensa.

Kaikista ei tosiaan ole isiksi.

Omassa terapiassani olen tajunnut, että se paheksunta ja suuttumus pitää laajentaa myös äitiin. Usein äiti jää kuviossa syrjään, kun pääpahis on isä. Äiti ei kuitenkaan ole suojellut ja tukenut, kuten olisi ollut tarpeellista. Ihan oman psyyken hyvinvoinnin kannalta pitää osata syyttää myös äitiään (ei tietenkään tarvitse jäädä vellomaan siihen, mutta hahmottaa, ettei äitikään toiminut oikein syystä tai toisesta). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä miehet eivät ole isiä, he ovat vain miehiä jotka ovat siittäneet lapsia.

Nämä miehet eivät ymmärrä mitä he ovat menettäneet, tai sitten he nimenomaan ovat ymmärtänee ettei heistä ole isiksi eikä heillä ole lapsilleen mitään annettavaa. Joskus, ehkä vähän ennen kuolemaansa, he alkavat katua, mutta silloin on jo liian myöhäistä

Ei ole lasten vastuulla yrittää tavoittaa heitä.

Riippuu tietenkin ihmisestä ja tilanteesta, mutta vähän karusti sanottu ettei heillä olis mitään annettavaa. Varmaan suurimmalla osalla siittäjistä voi olla annettavaa isän rooliin, mutta se on toinen asia osaako sitä antaa. Jos ajattelee, ettei mitään annettavaa ole, niin silloin sitä ei tosiaan ole ja jälkikasvu kokee isättömyyttä.

Uskaltaisin sanoa, että esim sellainen asia kuin läsnäolo, on sellainen jota monella vois olla annettavanaan, jos sen tajua

Ajattelin esim. Jörn Donneria.

Vierailija kirjoitti:

Sulla kuitenkin on se isä, jolla vaan on jotku haasteet, henkiset lukot tai muuta miksi käytös ja suhtautuminen on tuollaista. Itse olisin kiinnostunut kyseisenlaisen henkilön lapsuudesta, sukulaisuussuhteista ja niiden dynamiikasta, jos sieltä löytyis jotain tuollaista olemusta selittäviä tekijöitä. Korostan sanaa selittäviä, joka ei tarkoita oikeuttavia. 

Minulla on tuollainen isä ja olen saanut selitykset. Auttaa se toki hahmottamaan tilannetta eikä tarvitse jossitella, mistä on kyse ja mistä ei ole kyse, mutta sitten on vielä lisäksi se oma henkinen työ tehtävä joka tapauksessa. Asiat omassa tunnemaailmassa eivät korjaannu sillä, että ymmärtää syyt ja seuraukset. 

Vierailija kirjoitti:

Yhyy yhyy ei ole isiä. Ollutta ja mennyttä. Get over it. Mitä siitä puhumaan sellaisesta jota ei käytännössä ole olemassa. Kiittäkää onneanne että joku teidät on viitsinyt siittää.

Noin puhuu lapsensa hylännyt isä.

Se on harmillista, että lapset uskoo näitä äitien tarinoita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä miehet eivät ole isiä, he ovat vain miehiä jotka ovat siittäneet lapsia.

Nämä miehet eivät ymmärrä mitä he ovat menettäneet, tai sitten he nimenomaan ovat ymmärtänee ettei heistä ole isiksi eikä heillä ole lapsilleen mitään annettavaa. Joskus, ehkä vähän ennen kuolemaansa, he alkavat katua, mutta silloin on jo liian myöhäistä

Ei ole lasten vastuulla yrittää tavoittaa heitä.

Riippuu tietenkin ihmisestä ja tilanteesta, mutta vähän karusti sanottu ettei heillä olis mitään annettavaa. Varmaan suurimmalla osalla siittäjistä voi olla annettavaa isän rooliin, mutta se on toinen asia osaako sitä antaa. Jos ajattelee, ettei mitään annettavaa ole, niin silloin sitä ei tosiaan ole ja jälkikasvu kokee isättömyyttä.

Uskaltaisin sanoa, että esim sellainen asia kuin läsnäolo, on sellainen jota monella vois olla annettavanaan, jos sen tajua

Ihminen joka on täysin solmussa itsensä kanssa, ei pysty olemaan läsnä ja vaikka pystyisi, hänen oma paha olonsa/ sairautensa valtaisi koko tilan. 

Eniten minut vtuttaa tässä keskustelussa se että nämä isänsä hylkimät aikuiset ihmiset jaksavat nöyrästi odottaa että viimeistään kuolinvuoteellaan se mulkero tunnustaisi rakkautensa. Mitä te siitä kostuisitte?