Masennuksen kokeneet, paras neuvosi parantumiseen?

Jos nyt jätetään laskuista lapsuuden/teini-iän aikaiset masennukset, niin olen ollut pitemmän aikaa masentunut kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran ihmissuhdeongelmien takia. Sitä kesti muutaman kuukauden ja kun ihmissuhdetilanne parani, masennus lakkasi.

Toisen kerran masennuin taas samantapaisten ihmissuhdeongelmien takia, eri henkilön kanssa. Tilannetta kesti taas muutaman kuukauden ja sitten toinen osapuoli kuoli, minkä jälkeen masennus ei ole lakannut, mutta se on muuttunut helpommin kestettäväksi.

Itselläni aika on auttanut sen verran, että olen saanut toimintakykyni takaisin. On kuitenkin vaikea kuvitella, että tulisin ennalleni. Asiat eivät enää ole samoin kuin ennen, joten olisi outoa jos reagoisin ikään kuin ne olisivat samoin kuin ennen. Toisaalta masennuksessa on myös hyvät puolensa, olen esimerkiksi paljon rauhallisempi kuin ennen, ja se on helpottanut elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla (enkä nyt väitä että toimisi muilla) toimi se, että päätin vaan olla vahva ja selvitä siitä. Olin tosi syvissä vesissä, mutta pidin kiinni niistä arkisista asioista mitkä toi mukanaan jotain hyvää ja mitkä piti elämässä kiinni. En suostunut syömään masennuslääkkeitä, vaikka lääkäri niitä määräsi. Tiesin, että jos heittäydyn sairauslomalle ja otan masennuslääkkeitä ja heittäydyn tyhjä pantiksi niin en nouse siitä enää ikinä. Puolitoista vuotta oli todella paskaa. Sen jälkeen tein päätöksen, kun ei muitakaan vaihtoehtoja ollut, ja nyt vuoden päästä siitä olen kiitollinen en että jaksoin sinnitellä enkä ottanut lääkkeitä. Omalla kohdalla siis liikkuminen ja työ avainasemassa, koska ne pitivät elämässä kiinni. Jollain muulla ne voi olla ihan muut asiat. 

Minäkin jaksoin niin pitkään, kun pystyi käyttämään termejä heittäy

Et nyt ollenkaan ymmärtänyt pointtiani, joka oli, että kaikilla toimii eri jutut. Samaa se minunkin lääkärini väitti, pakotti nimittäin minut alkuun parin viikon sairauslomalle, mistä oloni vain huononi. Kääntyi paremmaksi kun palasin töihin omasta päätöksestäni. Tunnen itseni paremmin kuin lääkärini. Jokaisessa tapauksessa sairausloma ei ole ratkaisu vaikka olo olisi kuinka paska. Monille voi olla, mutta ei kaikille. Tarkoitin vain, että jostakin itselle tärkeästä ja mieluisasta kannattaa pitää kiinii vaikka tuntuu, ettei olisi mielenkiintoa tai jaksamista mihinkään

180:lle vastaus (kommentointi ei toimi): Et nyt ollenkaan ymmärtänyt pointtiani, joka oli, että kaikilla toimii eri jutut. Samaa se minunkin lääkärini väitti, pakotti nimittäin minut alkuun parin viikon sairauslomalle, mistä oloni vain huononi. Kääntyi paremmaksi kun palasin töihin omasta päätöksestäni. Tunnen itseni paremmin kuin lääkärini. Jokaisessa tapauksessa sairausloma ei ole ratkaisu vaikka olo olisi kuinka paska. Monille voi olla, mutta ei kaikille. Tarkoitin vain, että jostakin itselle tärkeästä ja mieluisasta kannattaa pitää kiinii vaikka tuntuu, ettei olisi mielenkiintoa tai jaksamista mihinkään

Vierailija kirjoitti:

Osaisinpa neuvoa, mutta sama suo on imaissut minutkin jo kauan sitten.

Kuulostaa ehkä nurinkuriselta, mutta alamäkeni alkoi paranemisesta. Paranin fyysisesti syömishäiriöstä, mutta painon normalisoituminen tuhosi elämänlaatuni aivan täysin. Olen nyt keskikokoinen, hiukan jopa tanakan puolella, ja vihaan joka solua ruhossani. Millään muulla ei tunnu olevan väliä.

Koetan pysytellä mukana elämässä hyvin tavanomaisin keinoin. Pidän kiinni selkeistä arkirutiineista: lenkki ja ulkoilua joka päivä, lukemista ja ristisanatehtäviä, joista pidän. Onneksi työni on mielekästä ja motivoivaa. Edes se ei kuitenkaan tuota varsinaista iloa, ennemminkin lyhytaikaisen vapauden omista ajatuksista. Teen tutkimusta akateemisella alalla, joten aivojeni ja luovuuteni pitäisi olla hyvässä terässä. Kumpikaan ei kuitenkaan ole, ei ainakaan nyt. En ole kertonut tilanteesta kenellekään (elän yksin) enkä koskaan tullut hakeneeksi apua syömish

Sinulla on ollut ongelmia lapsuuskotona? Jotain traagista tai ei riittävästi hoivaa? Tuosta voi kyllä päästä terapian ja oman motivaation avulla voitolle ja oppia olemaan vihaamatta itseään ja pitämään itsestään ja elämästään <3 olet sen arvoinen.

Sanotaan, että masennus on sisäänpäin kääntynyttä vihaa, jota ei o k e voinut ilmaista ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla (enkä nyt väitä että toimisi muilla) toimi se, että päätin vaan olla vahva ja selvitä siitä. Olin tosi syvissä vesissä, mutta pidin kiinni niistä arkisista asioista mitkä toi mukanaan jotain hyvää ja mitkä piti elämässä kiinni. En suostunut syömään masennuslääkkeitä, vaikka lääkäri niitä määräsi. Tiesin, että jos heittäydyn sairauslomalle ja otan masennuslääkkeitä ja heittäydyn tyhjä pantiksi niin en nouse siitä enää ikinä. Puolitoista vuotta oli todella paskaa. Sen jälkeen tein päätöksen, kun ei muitakaan vaihtoehtoja ollut, ja nyt vuoden päästä siitä olen kiitollinen en että jaksoin sinnitellä enkä ottanut lääkkeitä. Omalla kohdalla siis liikkuminen ja työ avainasemassa, koska ne pitivät elämässä kiinni. Jollain muulla ne voi olla ihan muut asiat. 

Minäkin jaksoin niin pi

 

Et nyt ollenkaan ymmärtänyt pointtiani, joka oli, että kaikilla toimii eri jutut. Samaa se minunkin lääkärini väitti, pakotti nimittäin minut alkuun parin viikon sairauslomalle, mistä oloni vain huononi. Kääntyi paremmaksi kun palasin töihin omasta päätöksestäni. Tunnen itseni paremmin kuin lääkärini. Jokaisessa tapauksessa sairausloma ei ole ratkaisu vaikka olo olisi kuinka paska. Monille voi olla, mutta ei kaikille. Tarkoitin vain, että jostakin itselle tärkeästä ja mieluisasta kannattaa pitää kiinii vaikka tuntuu, ettei olisi mielenkiintoa tai jaksamista mihinkään

Ei tietenkään kaikki toimi kaikille. Totesin vain tuosta "heittäytymisestä". Siinä vaiheessa ei enää kysytä, jäätkö sairaslomalle vai et, kun teet yritykselle valtavaa vahinkoa koko ajan etkä saa tehtyä muuta kuin avattua tietokoneen etkä pysty edes haluamalla muuttamaan asiaa.

Ja joo, työ piti itseni pinnalla useamman vuoden. Kunnes ei enää pitänyt. 

Luonnollisesti jokaisen masennus ei etene määräaikaiseen tk-eläkkeeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaisinpa neuvoa, mutta sama suo on imaissut minutkin jo kauan sitten.

Kuulostaa ehkä nurinkuriselta, mutta alamäkeni alkoi paranemisesta. Paranin fyysisesti syömishäiriöstä, mutta painon normalisoituminen tuhosi elämänlaatuni aivan täysin. Olen nyt keskikokoinen, hiukan jopa tanakan puolella, ja vihaan joka solua ruhossani. Millään muulla ei tunnu olevan väliä.

Koetan pysytellä mukana elämässä hyvin tavanomaisin keinoin. Pidän kiinni selkeistä arkirutiineista: lenkki ja ulkoilua joka päivä, lukemista ja ristisanatehtäviä, joista pidän. Onneksi työni on mielekästä ja motivoivaa. Edes se ei kuitenkaan tuota varsinaista iloa, ennemminkin lyhytaikaisen vapauden omista ajatuksista. Teen tutkimusta akateemisella alalla, joten aivojeni ja luovuuteni pitäisi olla hyvässä terässä. Kumpikaan ei kuitenkaan ole, ei ainakaan nyt. En ole kertonut tilanteesta kenellekään (elän

Hei,

olen aina pitänyt lapsuuttani ihan hyvänä, joskin isäni oli pahasti sairas ja kuoli ollessani parikymppinen. Olen ollut moneen muuhun verrattuna onnekas, sillä ydinperheeni on aina ollut tiivis ja rakastava. Siksi tuntuukin kiittämättömältä voida näin huonosti ilman selvää syytä. Perheeni ulkopuolella minulla on hyvin vähän sosiaalista elämää, vain yksi läheinen ystävä eikä esimerkiksi parisuhteita kertaakaan elämässäni. Sellaistakaan en kuitenkaan yksin viihtyvänä osaa kaivata, joten tuoltakaan suunnalta ei taida syytä löytyä. Jotenkin vain tunnen itseni läpikotaisin vastenmieliseksi ja elämään kelpaamattomaksi. Joka päivä kiitän työstäni, siitä ainoasta asiasta, josta saan pidettyä kiinni ja jossa olen hyvä.

Kiitos Sinulle kannustavista sanoistasi, arvostan niitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaisinpa neuvoa, mutta sama suo on imaissut minutkin jo kauan sitten.

Kuulostaa ehkä nurinkuriselta, mutta alamäkeni alkoi paranemisesta. Paranin fyysisesti syömishäiriöstä, mutta painon normalisoituminen tuhosi elämänlaatuni aivan täysin. Olen nyt keskikokoinen, hiukan jopa tanakan puolella, ja vihaan joka solua ruhossani. Millään muulla ei tunnu olevan väliä.

Koetan pysytellä mukana elämässä hyvin tavanomaisin keinoin. Pidän kiinni selkeistä arkirutiineista: lenkki ja ulkoilua joka päivä, lukemista ja ristisanatehtäviä, joista pidän. Onneksi työni on mielekästä ja motivoivaa. Edes se ei kuitenkaan tuota varsinaista iloa, ennemminkin lyhytaikaisen vapauden omista ajatuksista. Teen tutkimusta akateemisella alalla, joten aivojeni ja luovuuteni pitäisi olla hyvässä terässä. Kumpikaan ei kuitenkaan ole, ei ainakaan ny

Hei,

olen aina pitänyt lapsuuttani ihan hyvänä, joskin isäni oli pahasti sairas ja kuoli ollessani parikymppinen. Olen ollut moneen muuhun verrattuna onnekas, sillä ydinperheeni on aina ollut tiivis ja rakastava. Siksi tuntuukin kiittämättömältä voida näin huonosti ilman selvää syytä. Perheeni ulkopuolella minulla on hyvin vähän sosiaalista elämää, vain yksi läheinen ystävä eikä esimerkiksi parisuhteita kertaakaan elämässäni. Sellaistakaan en kuitenkaan yksin viihtyvänä osaa kaivata, joten tuoltakaan suunnalta ei taida syytä löytyä. Jotenkin vain tunnen itseni läpikotaisin vastenmieliseksi ja elämään kelpaamattomaksi. Joka päivä kiitän työstäni, siitä ainoasta asiasta, josta saan pidettyä kiinni ja jossa olen hyvä.

Kiitos Sinulle kannustavista sanoistasi, arvostan niitä!

Tuttu tunne tuo syyllisyys siitä, että voi niin huonosti, vaikka on "hyväosainen" monella tapaa.

Kannustaisin sinua etsimään hyvän terapeutin tai sukeltamaan Youtuben sisuksiin etsimään tietoa syömishäiriöiden syistä ja hoidosta. En ole syömishäiriöistä katsonut, mutta taatusti on niistäkin. Siellä on niin paljon eri näkökulmista ja syvälle meneviä juttuja (terapeutteja ja parantunutta vertaistukea), joita ei pysty lukemaan mistään opaskirjasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen uskova, mutta masennuin puolisoni kuoltua äkillisesti. Makasin vain usein vuoteessa. Herra puhui, että minäkin kuolen, jos en ala nousta sieltä sängystä ylös. Lopulta sanoin Jumalalle, että kerro yksikin syy, miksi minun pitäisi nousta ylös. Jumalan Pyhä Henki vastasi: Koska sinä voit.

Aina löytyy niitä, joilla asiat on vielä huonommin kuin itsellä. Moni haluaisi esim. nousta ylös sängystä, mutta ei voi. He ovat sänkynsä tai kotinsa vankeja.  Kiitollisuus siitä, että itse kuitenkin voin edelleen nousta ylös ja jopa tehdä erilaisia asioita, poistua kotoani jne., valtasi minut. Sen jälkeen olen aina muistanut tuon asian, jos meinaan masentua niin, etten saa mitään tehdyksi.

Suru ei ole masennusta. Suru on aivan normaali tila ihmisellä joka voi kestää jopa loppuelämän. Meidän lääkärit on vain medikalisoineet sen tilaksi mistä pitää toipua mahdollisimm

On vähän eri asia pelkästään surra jonkun kuolemaa kuin masentua siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaisinpa neuvoa, mutta sama suo on imaissut minutkin jo kauan sitten.

Kuulostaa ehkä nurinkuriselta, mutta alamäkeni alkoi paranemisesta. Paranin fyysisesti syömishäiriöstä, mutta painon normalisoituminen tuhosi elämänlaatuni aivan täysin. Olen nyt keskikokoinen, hiukan jopa tanakan puolella, ja vihaan joka solua ruhossani. Millään muulla ei tunnu olevan väliä.

Koetan pysytellä mukana elämässä hyvin tavanomaisin keinoin. Pidän kiinni selkeistä arkirutiineista: lenkki ja ulkoilua joka päivä, lukemista ja ristisanatehtäviä, joista pidän. Onneksi työni on mielekästä ja motivoivaa. Edes se ei kuitenkaan tuota varsinaista iloa, ennemminkin lyhytaikaisen vapauden omista ajatuksista. Teen tutkimusta akateemisella alalla, joten aivojeni ja luovuuteni pitäisi olla hyvässä te

Sitä voisi kyllä yrittää; kiitos myös noista videovinkeistä. Kynnys ottaa mihinkään yhteyttä on korkea, koska en usko kenenkään ottavan minua vakavasti. Mutta ehkä on vain kerättävä rohkeutta! Eipä siinä kai pahempaa voi tapahtua, kuin että tulee nauretuksi ulos.

Tulin juuri aamulenkiltä, oikein kaunis pakkasilma. Niiden, jotka suinkin pystyvät ja jaksavat, kannattaa edes hetkeksi mennä ulos. Se ei paranna muttei myöskään tee hallaa. Toisaalta tulin miettineeksi, että kauniissa säässä ja luonnossa on myös aika haavoittava ristiriita: kauneuden näkee ja rekisteröi muttei oikeastaan saa siitä iloa. Se tuntuu pahalta, kun muistaa, miten tärkeänä luontoa on ennen pitänyt.

Parempaa päivää, palstalaiset!

Vierailija kirjoitti:

Olen uskova, mutta masennuin puolisoni kuoltua äkillisesti. Makasin vain usein vuoteessa. Herra puhui, että minäkin kuolen, jos en ala nousta sieltä sängystä ylös. Lopulta sanoin Jumalalle, että kerro yksikin syy, miksi minun pitäisi nousta ylös. Jumalan Pyhä Henki vastasi: Koska sinä voit.

Aina löytyy niitä, joilla asiat on vielä huonommin kuin itsellä. Moni haluaisi esim. nousta ylös sängystä, mutta ei voi. He ovat sänkynsä tai kotinsa vankeja.  Kiitollisuus siitä, että itse kuitenkin voin edelleen nousta ylös ja jopa tehdä erilaisia asioita, poistua kotoani jne., valtasi minut. Sen jälkeen olen aina muistanut tuon asian, jos meinaan masentua niin, etten saa mitään tehdyksi.

Psykoosia tuo on eikä masennusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen uskova, mutta masennuin puolisoni kuoltua äkillisesti. Makasin vain usein vuoteessa. Herra puhui, että minäkin kuolen, jos en ala nousta sieltä sängystä ylös. Lopulta sanoin Jumalalle, että kerro yksikin syy, miksi minun pitäisi nousta ylös. Jumalan Pyhä Henki vastasi: Koska sinä voit.

Aina löytyy niitä, joilla asiat on vielä huonommin kuin itsellä. Moni haluaisi esim. nousta ylös sängystä, mutta ei voi. He ovat sänkynsä tai kotinsa vankeja.  Kiitollisuus siitä, että itse kuitenkin voin edelleen nousta ylös ja jopa tehdä erilaisia asioita, poistua kotoani jne., valtasi minut. Sen jälkeen olen aina muistanut tuon asian, jos meinaan masentua niin, etten saa mitään tehdyksi.

Kliininen ja invalidisoiva masennus on tila, jota ei voi poistaa tahdonvoimalla yhtään sen enempää kuin muutakaan sairautta. Se on tila, jossa et enää jaksa ajatella noin tai jos jaksat

Vastasit psykoosipotilaalle, et masentuneelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen uskova, mutta masennuin puolisoni kuoltua äkillisesti. Makasin vain usein vuoteessa. Herra puhui, että minäkin kuolen, jos en ala nousta sieltä sängystä ylös. Lopulta sanoin Jumalalle, että kerro yksikin syy, miksi minun pitäisi nousta ylös. Jumalan Pyhä Henki vastasi: Koska sinä voit.

Aina löytyy niitä, joilla asiat on vielä huonommin kuin itsellä. Moni haluaisi esim. nousta ylös sängystä, mutta ei voi. He ovat sänkynsä tai kotinsa vankeja.  Kiitollisuus siitä, että itse kuitenkin voin edelleen nousta ylös ja jopa tehdä erilaisia asioita, poistua kotoani jne., valtasi minut. Sen jälkeen olen aina muistanut tuon asian, jos meinaan masentua niin, etten saa mitään tehdyksi.

Kliininen ja invalidisoiva masennus on tila, jota ei voi poistaa tahdonvoimalla yhtään sen enempää kuin muutakaan sairautta. Se on tila

Psykoottisena ei ymmärrä nousta sängystä ylös normaaliin aikaan. Ei liity masennus.

No masentunut saa apua lääketieteestä ja terapiasta. Jos itse parantele masennustasi niin siihen voi mennä vuosikymmen. moni hakee apua päihteistä ja jos olet päihdeongelmainen et saa apua masennukseesi. Eli vaikka se on vaikeaa masentuneelle se päätösten teko niin kehotan ottamaan yhteyttä ammattilaisiin-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kokemus oli jotenkin käänteentekevä. Piti käydä syvissä vesissä ja myös katsoa itseään. Hiljalleen helpotti, aika, luonnossa liikkuminen, nukkuminen, puhuin paljon miehelle tosi kipeistäkin ajatuksista. Pikaratkaisua ei ole, se kannattaa hyväksyä. Pääsin ylös ns omin avuin ja se oli voimaannuttava kokemus. Olen nykyisin vahvempi. 

Puhuit paljon miehelle / omin avuin. Eikö tuossa ome ristiriita?

 

Normaali harhaluulo. On normaalia luulla masennuksen parantuvan ilman ajattelun muokkaamista, pelkällä ulkoisella tekemisellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kokemus oli jotenkin käänteentekevä. Piti käydä syvissä vesissä ja myös katsoa itseään. Hiljalleen helpotti, aika, luonnossa liikkuminen, nukkuminen, puhuin paljon miehelle tosi kipeistäkin ajatuksista. Pikaratkaisua ei ole, se kannattaa hyväksyä. Pääsin ylös ns omin avuin ja se oli voimaannuttava kokemus. Olen nykyisin vahvempi. 

Puhuit paljon miehelle / omin avuin. Eikö tuossa ome ristiriita?

 

Ei todellakaan. Lääkkeetön vaihtoehto. Itse löydetty apu.

Suomalainen mentaliteetti... jos puhut jollekin, niin et ole selvinnyt omin avuin.

Ei vaan vaihtoehto, joka ei tapahtunut itse tehden vaan hyväksinäyttäen toista ihmistä. 

On normaalia että masentuneen kognitiot ovat sekaisin. Silloin ei ajattele loogisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle kokemus oli jotenkin käänteentekevä. Piti käydä syvissä vesissä ja myös katsoa itseään. Hiljalleen helpotti, aika, luonnossa liikkuminen, nukkuminen, puhuin paljon miehelle tosi kipeistäkin ajatuksista. Pikaratkaisua ei ole, se kannattaa hyväksyä. Pääsin ylös ns omin avuin ja se oli voimaannuttava kokemus. Olen nykyisin vahvempi. 

Puhuit paljon miehelle / omin avuin. Eikö tuossa ome ristiriita?

 

Ei todellakaan. Lääkkeetön vaihtoehto. Itse löydetty apu.

Suomalainen mentaliteetti... jos puhut jollekin, niin et ole selvinnyt omin avuin.

En tiedä suomalaisesta mentaliteetista. Mietin vain itseäni ja yritän löytää reittejä ulospääsyyn oikeasti itse. Minä en pysty pääsemään jaloilleni omin a

Pääsisitköhän loogisesti ajattelemalla ulos masennuksesta... Kirjoittaja ei ajattele loogisesti puhuessaan omin avuin toipumisesta samalla, kun tarvitsi jotain itsen ulkopuolista tekemään juuri niin kuin itse halusi (kuuntelemaan itseä ja puhumaan itselle). Sinä saattaisit pystyä logiikalla hakkaamaan ajatusvääristymisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Oivaltaminen siitä että olet vastuussa omasta onnellisuudesta.

Mulla taas se, että olen vastuussa vain siitä, mitä itse teen eli en suoraan mistään itsessäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä toinen masentunut. En ole keksinyt mitään, mikä auttaisi. Jään minäkin tänne  odottelemaan muiden neuvoja. 

Tuossa lienee osa ongelman ydintä: jään odottelemaan muiden neuvoja. Kun masentuneena ei saa tartuttua mihinkään, pienikin liike voi piristää. Jos vaikka kerää likaiset vaatteet nurkista pyykkikoriin, ja vie roskat roskikseen. Siinä on jo yhdelle päivälle. Joku toinen päivä voi tehdä jotain muuta omaksi hyväkseen. Itse. Odottelematta, että joku muu tulee ja tekee. 

Miksi itse puhutt keskustelussa, jossa kaivataan neuvoja? Täysin turha kirjoitus. 

Tekemiseen tarttuminen, vaikka pelkkä roskien v

Esim. pidättäytyminen ostamisesta nyt tarkoittaa sitä, ettei tule koskaan ostamaan mitään säästetyillä rahoilla?

Minulle kuulosta joko tai-ajattelulta. Mustan ja valkean erottelu oli minulle jo nuorempana masentuneena kokonaisuus, josta halusin ja pääsinkin eroon. 

Siksi odottelen mielelläni kaikessa rauhassa silloin, kun koen sen mielekkääksi itselle ja omalle elämälleni. 

Siksi erottelen mielelläni kaikki tai ei mitään -ajatuksista olennaisemmiksi kokemani seikat.