Lapsen saanti oli syvä pettymys

Tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti... olen kamppaillut tuntemuksieni kanssa siitä asti kun itkevä vauva tuotiin nenäni eteen. Tiesin jo siitä ettei elämäni tule olemaan helppoa. Luulin että aviopuolisoni olisi auttanut minua vauvan hoidossa mutta tajusin aika äkkiä että hän ei pystynyt tekemään mitään. Kysymykset ovat vilisseet mielessäni, miten voi olla että biologinen isä on lapselleen täysin kädetön? Hoidin käytännössä kaikki itse, pidin sylissä, imetin, valvoin yöllä, nukutin, leikin, juttelin ym. En nähnyt kertaakaan että mieheni olisi jutellut tai hymyillyt lapsellemme pidellen tätä sylissä ym. 

Tajusin nyt kaikki liian myöhään. Lapsesta tuli minuun liian takertuva ja tämä yhdistettynä hänen haastavaan temperamenttiin ja voimakastahtoisuuteen. Olemme kasvattaneet todellisen pienen diktaattorin. Hän vaatii, kiusaa, huutaa, nimittelee minua, omaa äitiään. Monet kerrat olen itkenyt hänen takiaan, tuntenut raastavaa syyllisyyttä ja avuttomuutta. Mitä mies sitten tekee? Sanoo kyllä mutta tätä käytöstä ei saa purettua. Jos yritämme keskustella, lapsi torppaa kaiken sen eikä halua puhua mistään mitään. Hän on nyt 12-vuotias ja tiedän että on alkava murrosikä ja hormonit jotka aiheuttavat mielialan muutoksia mutta en olisi ikinä arvannut sen olevan näin rankkaa.

Hän ei halua tehdä mitään eikä harrastaa eikä myöskään nähdä nyt kavereita koulun ulkopuolella vaikka kaikki puitteet siihen olisi. Sisaruksia ei ole. Käymme perheneuvolassa mutta vastustaa sitä kovasti eikä halua mennä. Pelkään sitä että taas tulee seuraava perheneuvolakäynti jonne hän ei suostu tulemaan paikalle. Kertokaa mitä tässä voi tehdä, olen täysin uupunut ja haittaa jo työntekoani ja muutenkin elämäniloani.