Lue keskustelun säännöt.
Mitkä kriteerit pitää täyttyä aikuisiän autismin kirjon diagnoosiin?
01.01.2025 |
Olen 40-vuotias nainen ja miettinyt pitkään, voiko minulla olla autismin kirjon "häiriö". Vai olenko vain esimerkiksi erittäin introvertti, ja huonoista ihmissuhteista traumatisoituneena sosiaalisesti välttelevä.
En löydä helposti vastausta netistä (jaksamista ei ole paljoa resursoitavaksi tähän kysymykseen ja elämäntilanteeni päivittäisen kuormittavaa), että mitkä nyt ovat ne vähimmäiset kriteerit, jotka pitää täyttyä diagnoosin saamiseksi. Olisiko kenelläkään palstalaisella tähän ajantasaista tietoa? Eli piirteet ja käytös, mitä aikuisella pitää vähintään olla.
Kiitos erittäin paljon, jos joku voi jakaa tietoaan! Jos itse pitäisin selvänä, ettei mulla ole tarpeeksi niitä piirteitä, voisin jättää sikseen diagnoosin pohdinnan sekä terveydenhollon kuormittamisen kysymykselläni.
Kommentit (57)
Autismidiagnoosista ei ole etenkään aikuisiällä enää mitään hyötyä. Ennen sentään pääsi dg:llä rajattuihin kuntoutuksiin, nyt Kela supistaa niiden sisältöä vuosi vuodelta ja rajaa niihin pääsijöitä koska dg-määrä on räjähtänyt käsiin, todnäk 5v sisällä lopetetaan kokonaan.
Jos tunnistat ominaisuuskokonaisuuden itsessäsi, niin hyvä -olet autismipiirteinen, ehkä jopa autisti. Etsi tietoa netistä, opettele tunnistamaan ongelmakohtiasi ja keinoja näissä selviytymiseen. Mielenterveystalolla on omahoito-ohjelmia ja varmaan muuallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
- Epäkohteliaisuus
- Epäsiisteys, mm inhoaa suihkua
- Rumat kasvonpiirteet
- Inhimillisten tunteiden puuttuminen
Haista sinä paska! Oma dignoosisi on debilis imbecillius gravis.
Vierailija kirjoitti:
Aikuisille annetaan lähetteitä tutkimuksiin todella nihkeästi, ainakin julkisella puolella. Yksityiseltä ehkä tutkimuksiin pääsee, mutta se sitten maksaa.
Ja jos diagnoosin lopulta saa, mikä muuttuu? Aikuinen, joka edes mitenkuten elämässään pärjää, saa pärjätä vastaisuudessakin, tämä on se ajatus, jolla nykyisin mennään.
Olen tosi pahoillani Ap, että kirjoitan ehkäpä jopa kyynisestikin. Olen itse ihan neurotyypillinen, mutta mieheni on niin tukevasti kirjolla kuin olla voi. Diagnoosia ei ole, eikä varmaan koskaan tulekaan. Lähetettä tutkimuksiin haettiin aktiivisesti muutama vuosi sitten, mutta eihän sitä työssäkäyvä, koulutettu ja perheellinen mies saanut mistään.
Mies itse kärsii ahdistuneisuudesta, uniongelmista, masennuksesta ja omasta kyvyttömyydestään kommunikoinnissa ja tunteiden säätelyssä. Välillä olen itsekin aika loppu, koska en tunne olevani puoliso, vaan sairaanhoitaja, terapeutti, t
Miten ihmeessä sä päädyit miehesi kanssa naimisiin ja perheenäidiksi?
Onko sinulta kuollut lähiomainen etkä ole tuntenut minkäänlaista surua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
- Epäkohteliaisuus
- Epäsiisteys, mm inhoaa suihkua
- Rumat kasvonpiirteet
- Inhimillisten tunteiden puuttuminen
Haista sinä paska! Oma dignoosisi on debilis imbecillius gravis.
Epäkohteliaisuus sinulta jo tulikin, onneksi emme haista ja näe sinua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Autismidiagnoosista ei ole etenkään aikuisiällä enää mitään hyötyä. Ennen sentään pääsi dg:llä rajattuihin kuntoutuksiin, nyt Kela supistaa niiden sisältöä vuosi vuodelta ja rajaa niihin pääsijöitä koska dg-määrä on räjähtänyt käsiin, todnäk 5v sisällä lopetetaan kokonaan.
Jos tunnistat ominaisuuskokonaisuuden itsessäsi, niin hyvä -olet autismipiirteinen, ehkä jopa autisti. Etsi tietoa netistä, opettele tunnistamaan ongelmakohtiasi ja keinoja näissä selviytymiseen. Mielenterveystalolla on omahoito-ohjelmia ja varmaan muuallakin.
Käytännön apua on kunnalla velvollisuus tarjota autismin haasteisiin. Ensin tehdään palvelutarpeen arvio, sitten homma alkaa luistaa.
Ap haluaa olla trendikäs.
Valitettavasti nyt on vuosi 2025 ja nepsyys ei ole enää in.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli ap haluaisi jotain lisäsosiaalitukia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosista on se apu, että voi saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi opiskeluun esim. omaa rauhaa tai lisäaikaa tenttiin. Ilman muuta kannattaa nämä hyödyntää sen sijaan että yrittäisi räpiköidä neurotyypillisten mukana, epäonnistua, ja menettää itseluottamuksensa ja tulevaisuutensa.
Täysin tyhjää 40 vuotiaalle
Vastasinkin tuolle joka kysyi nuorensa puolesta.
Nuoreni/lukiolaiseni ongelmat ei ole opiskelussa lukuunottamatta niitä tunnista tunteet valokuvasta-tehtäviä. Eli siihen suuntaan ei diagnoosista ole iloa. Eikä tuo nörttilukio ole samalla lailla rauhaton kuin peruskoulu oli.
6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulta kuollut lähiomainen etkä ole tuntenut minkäänlaista surua?
Tämäkö on yksi kriteeri autismin kirjon diagnoosiin? Olen itse muistaakseni lukenut, että ainakaan ennen, kun Asperger-diagnoosi vielä oli ymmärtääkseni käytössä, siihen kuuluvilla ei nähty olevan empatiavajetta muuhun väestöön nähden. (?) -ap
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vastauksista. Itselläni diagnoosista voisi olla hyötyä, jotta läheisille voisi "osoittaa" miksi olen sellainen sosiaalisesti kuin olen ja kuormitun sosiaalisesti voimakkaasti. Ovat sen tyyppisiä, etteivät ymmärrä mitään "puolivillaisia" selityksiä. Olen ollut myös fyysisen terveysrajoitteeni takia työllistymiseen liittyvissä kuntoutus/tukitoimissa, ja sielläkin olisi auttanut, jos myös tämä diagnoosi olisi paperilla, mikäli autismin kirjoon kuulun.
Mutta tosiaan, tuntuu vähän turhalta ja masentavalta, onko mitään tutkimuksia diagnoosin selvittämistä varten järkevää lähteä pyytelemäänkään. Lapsuuteni kasvuympäristössä tämän tyyppisiin "oireisiin" ei osattu kyllä ollenkaan tarttua eikä kiinnittää niihin rakentavalla tavalla huomiota.
Pahoittelen että jauhoin vielä, tulee kirjoitettua kun on mielen päällä purettavaa... -ap
Jos olet jo ihan aikuisen iässä, ei tuolloin autismista tiedetty oikein mitään. Olen ollut lapsi 80-luvulla ja oma sisarukseni on nykytermein kirjolla. 80-luvulla sisarus oli vain hankala lapsi, jota ei ymmärretty koulussa ja kaikkein vähiten kotona. Isäni on varmaan myös kirjolainen, mutta 50-luvulla syntyneenä oireet hoidettiin kuritusväkivallalla.
Tosi surullista, älykkäitä ja fiksuja ihmisiä on ihan turhaan traumatisoitu kun ei ole ollut ymmärrystä asioista. Sukupolvista traumaa on myös ylläpidetty ihan liian tehokkaasti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosista on se apu, että voi saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi opiskeluun esim. omaa rauhaa tai lisäaikaa tenttiin. Ilman muuta kannattaa nämä hyödyntää sen sijaan että yrittäisi räpiköidä neurotyypillisten mukana, epäonnistua, ja menettää itseluottamuksensa ja tulevaisuutensa.
Täysin tyhjää 40 vuotiaalle
Vastasinkin tuolle joka kysyi nuorensa puolesta.
Nuoreni/lukiolaiseni ongelmat ei ole opiskelussa lukuunottamatta niitä tunnista tunteet valokuvasta-tehtäviä. Eli siihen suuntaan ei diagnoosista ole iloa. Eikä tuo nörttilukio ole samalla lailla rauhaton kuin peruskoulu oli.
6
Minä pärjäsin loistavasti lukiossa ja yliopistossakin. Kun homma alkoi työelämässä muuttaa muotoaan, ja menin perustamaan perheen, levisi pakka sitten täydellisesti. Liikaa painetta ja liikkuvia osia. Mulla on Asperger ja ADD.
En ymmärrä miksi ihmiset kirjoittaa tänne niin ikävästi, että olen trendikkäästi diagnoosin perässä, tai hakemassa lisää sosiaalitukia? En ole myöskään kirjoittanut aloitukseeni, että lapsella minulla ei olisi ollut vielä autismin kirjon piirteitä. Tuntuu aika ikävältä, en minä huvikseni mitään diagnooseja elämässäni epäile. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä, ap. Jos sulla on piirteitä, niitä on, oli diagnoosia tai ei.
Mulla on liuta autismin ja adhd:n piirteitä, jotka käytännössä estää normaalin työnteon ja vaikeuttaa arjessa selviämistä. Ei ole diagnoosia, enkä saisikaan, koska ei ole näyttöä, että olisi ollut ongelmia nuoresta asti.
Nuorena oli kyllä ongelmia, mutta eivät näkyneet perheen ulkopuolelle. Äiti piti normaalina, kun hänellä itselläänkin oli ollut. Maailma oli myös toisenlainen 80-90-luvuilla, vähemmän kuormittavia tekijöitä.
Ongelmat alkoi näkyä sitten aikuisiässä. Elämä on aikamoista räpiköitiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosista on se apu, että voi saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi opiskeluun esim. omaa rauhaa tai lisäaikaa tenttiin. Ilman muuta kannattaa nämä hyödyntää sen sijaan että yrittäisi räpiköidä neurotyypillisten mukana, epäonnistua, ja menettää itseluottamuksensa ja tulevaisuutensa.
Täysin tyhjää 40 vuotiaalle
Vastasinkin tuolle joka kysyi nuorensa puolesta.
Nuoreni/lukiolaiseni ongelmat ei ole opiskelussa lukuunottamatta niitä tunnista tunteet valokuvasta-tehtäviä. Eli siihen suuntaan ei diagnoosista ole iloa. Eikä tuo nörttilukio ole samalla lailla rauhaton kuin peruskoulu oli.
6
Minä pärjäsin loistavasti lukiossa ja yliopistossakin. Kun homma alkoi työelämässä muuttaa muotoaan, ja menin perustamaan perheen, levisi pakka sitten täydellisesti. Liikaa painetta ja liikkuvia osia. Mulla on Asperger ja ADD.
Koulumaailmassa oli ainakin omana aikana vielä selkeät struktuurit ja vähemmän hälinää. Tosi itse otin jo lukiossa erityisiä ympäristönsäätelykeinoja käyttöön, jotta pystyin olemaan.
Diagnoosia en ole hankkinut/yrittänyt saada. En usko, että näyttö riittäisi, koska ongelmat olen hoitanut itse ja kääntänyt sisääpäin, niin niistä ei ole jäänyt näyttöä.
Nuori sai melkein aikuisena autismin diagnoosin. Diagnoosissa ihmetyttää, että en tunnista hänen lapsuuden autismiaan ja koen, että diagnoosia ei olisi tarvittu.
Mikään ei ole ollut erityisen vaikeaa hänen kanssaan, vaikka kaikki ei ole ollut aivan helppoakaan. Näin kerroin myös haastattelussa, mutta silti saivat muotoiltua, että olisi ollut pienestä asti autistisia piirteitä, mutta koska kotiolot olivat lapsen kehitykselle suopeat, hän on suoriutunut elämässään hyvin. Odotettavissa on, että hän mm kouluttautuu jopa keskitasoa korkeammin ja tekee normaalin työuran, ei kuitenkaan diagnoosilla poissulkeutuvissa tehtävissä.
ÄO ja muisti ovat testien mukaan keskimääräistä parempia, mutta ilman autismia olisi ehkä super, sanoivat testaajat. Muu suku samoilla piirteillä pärjännyt tähän asti ilman diagnooseja. En vastustanut diagnoosia, mutta mietin jälkeenpäin, että mitä näillä diagnooseilla saavutetaan?
On tärkeää antaa itselleen aikaa palautua kuormittavista tilanteista ja aina ei ole lääkehoitokaan tarpeen ollakseen "riittävän normaali". Diagnoosin saamiseen tarvittiin lääkekokeiluja. Hän ei käytä lääkkeitä kokeilujen jälkeen. Tärkeintä elämässä on löytää itsensä ja elää omanlaistaan elämää melko onnellisena.
Onko esim. vaikeaa ottaa katsekontaktia? Kun muistelet lapsuuttasi, kuulodtaako tutulta?
Hakeudu ihmeessä tutkimuksiin, jos tunnistat piirteitä olleen lapsuudesta lähtien. Harmittaa ikävät kommentit, joita olet saanut. Totta kai autistitkin kokevat surua menetettyään lähiomaisensa!!!
Kyllä mä itse myöhäisdiagnosoituna kannustan "hakemaan" nuorelle diagnoosin, jos kerran diagnoosiin on oireet olemassa. Mikään ei tuhoa itsetuntemusta, luottamusta yhteiskuntaan ja uskoa tulevaan kuin se, että tunnet olevasi vääränlainen, ympäristö huomaa sinun olevan vääränlainen, mutta tälle ei ole selitystä. Lapsi/nuori sisäistää tämän siten että kokee itse olevansa väärä, arvoton eikä hänestä ole mihinkään. Diagnoosi auttaa ymmärtämään ja hyväksymään ja pärjäämään tässä maailmassa. Kyllä itseäni ainakin suututtaisi, jos vanhemmat olisivat estäneet diagnoosin saamisen. Kohdallani ei ollut siitä kyse, vaan silloin 80-90-luvuilla ei tunnistettu näitä asioita. Se kyllä tunnistettiin, että olin outo, ja sen omaksuin identiteetiksi ja se pilasi aika paljon mahdollisuuksia pärjätä tässä elämässä. Ei se diagnoosi ole mikään häpeä, tuntuu että täällä nyt tuo vanhempi jotenkin häpeäisi sitä että lapsella olisi diagnoosi. Tarkoitus on auttaa elämässä.
Kiitos vastauksista. Itselläni diagnoosista voisi olla hyötyä, jotta läheisille voisi "osoittaa" miksi olen sellainen sosiaalisesti kuin olen ja kuormitun sosiaalisesti voimakkaasti. Ovat sen tyyppisiä, etteivät ymmärrä mitään "puolivillaisia" selityksiä. Olen ollut myös fyysisen terveysrajoitteeni takia työllistymiseen liittyvissä kuntoutus/tukitoimissa, ja sielläkin olisi auttanut, jos myös tämä diagnoosi olisi paperilla, mikäli autismin kirjoon kuulun.
Mutta tosiaan, tuntuu vähän turhalta ja masentavalta, onko mitään tutkimuksia diagnoosin selvittämistä varten järkevää lähteä pyytelemäänkään. Lapsuuteni kasvuympäristössä tämän tyyppisiin "oireisiin" ei osattu kyllä ollenkaan tarttua eikä kiinnittää niihin rakentavalla tavalla huomiota.
Pahoittelen että jauhoin vielä, tulee kirjoitettua kun on mielen päällä purettavaa... -ap