Lue keskustelun säännöt.
Mitkä kriteerit pitää täyttyä aikuisiän autismin kirjon diagnoosiin?
01.01.2025 |
Olen 40-vuotias nainen ja miettinyt pitkään, voiko minulla olla autismin kirjon "häiriö". Vai olenko vain esimerkiksi erittäin introvertti, ja huonoista ihmissuhteista traumatisoituneena sosiaalisesti välttelevä.
En löydä helposti vastausta netistä (jaksamista ei ole paljoa resursoitavaksi tähän kysymykseen ja elämäntilanteeni päivittäisen kuormittavaa), että mitkä nyt ovat ne vähimmäiset kriteerit, jotka pitää täyttyä diagnoosin saamiseksi. Olisiko kenelläkään palstalaisella tähän ajantasaista tietoa? Eli piirteet ja käytös, mitä aikuisella pitää vähintään olla.
Kiitos erittäin paljon, jos joku voi jakaa tietoaan! Jos itse pitäisin selvänä, ettei mulla ole tarpeeksi niitä piirteitä, voisin jättää sikseen diagnoosin pohdinnan sekä terveydenhollon kuormittamisen kysymykselläni.
Kommentit (57)
Nuorten kohdalla miettisin kyllä itse useamman kerran, tarvitaanko mitään diagnoosia, jos siitä ei ole konkreettista hyötyä. Juurikin tuo, että viralliset epäilyt eväävät nuorelta vakuutuksia. Jos nuori tarvitsee itsensä tai puolisonsa takia joskus lapsettomuushoitoja, en tiedä mikä on suhtautuminen. Saako hoitoja vai eikö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuori sai melkein aikuisena autismin diagnoosin. Diagnoosissa ihmetyttää, että en tunnista hänen lapsuuden autismiaan ja koen, että diagnoosia ei olisi tarvittu.
Mikään ei ole ollut erityisen vaikeaa hänen kanssaan, vaikka kaikki ei ole ollut aivan helppoakaan. Näin kerroin myös haastattelussa, mutta silti saivat muotoiltua, että olisi ollut pienestä asti autistisia piirteitä, mutta koska kotiolot olivat lapsen kehitykselle suopeat, hän on suoriutunut elämässään hyvin. Odotettavissa on, että hän mm kouluttautuu jopa keskitasoa korkeammin ja tekee normaalin työuran, ei kuitenkaan diagnoosilla poissulkeutuvissa tehtävissä.
ÄO ja muisti ovat testien mukaan keskimääräistä parempia, mutta ilman autismia olisi ehkä super, sanoivat testaajat. Muu suku samoilla piirteillä pärjännyt tähän asti ilman diagnooseja. En vastustanut diagnoosia, mutta mietin jälkeenpäin, että mitä näillä diagnooseilla saavutetaan?
Tunnistatko ne ongelmat, joiden vuoksi hän nyt hakeutui diagnoosin hankkimaan?
Vierailija kirjoitti:
Kiitos! Ehkä soitan sopivalla kohtaa autismiliittoon. Jos itse tietää, ettei omaa tarpeeksi täyttyviä kriteereitä, on voimavarojen hukkaa lähteä terveydenhuollosta selvityttämään diagnoosia.
Hirveän vähän on laittaa voimavaroja tähän tutkintaan, kun elämä on muutenkin täynnä terveys-, talous- koulutus/työllistymis- ja ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia... Siksi "alennun" vauvapalstalla huokailemaan... Tuota käypä hoitoa toki lueskellut, mutta eihän siinä mitään tiettyjä diagnosoitavia selkeitä vähimmäiskriteereitä ole lueteltu. Kansainvälisiä mahdollisia kriteereitä en ole jaksanut metsästää.
Se diagnoosi tulee moniammatillisen yhteisarvioinnin tuloksena. Ei se mene niin että "tämä oire sulla tulee olla tai ei tule olla, että diagnoosi olisi tosi". Siksi ei niitä vähimmäiskriteereitäkään ole, koska diagnoosi perustuu kokonaisuuteen.
Tarvitsetko todella jotin diagnoosia identiteettisi tueksi? Mitä jos vain olisit oma itsesi, ja alkaisit elämään
Tässä yksi aikuisiällä diagnosointiprosessiin lähtenyt. Lähetteestä jonotus ensitapaamiseen oli kunnallisella 2 vuotta. Sain ennen ensikäyntiä täytettäväksi lomakkeen, joka oli pitkä kuin nälkävuosi ja jossa seulottiin autismin lisäksi kaikki mahdollinen OCD:sta, masennuksesta, ADHD:sta ja kaksisuuntaisesta lähtien. Lisäksi kyseltiin, mitä haittaa/ongelmia itse koen omista oireistani sekä tärkeimmät asiat joihin koen tarvitsevani apua. Omalla kohdalla näitä oli mm. arjesta ja työeämästä selviytyminen, koska oma itseohjautuvuuteni ja prosessinohjaukseni on puutteellista ellen voi muodostaa rutiineja eli ellei joka työpäivä ole samanlainen (mitä se asiantuntijatyössä ei ole).
Ennen ensikäyntiä myös otettiin noin neljäkymmentä eri testiä verestä, ekg ja huumeseulat. Omalla kohdallani näissä ei ollut mitään poikkeamia, niin en tiedä, miten vaikuttaisi tutkimuksiin pääsyyn, jos noissa olisi jotakin viitteitä fyysisestä piilevästä sairaudesta.
Mitään eksakteja kriteerejä diagnoosille ei ollut sen lisäksi että omista oireistaan tulisi kokea jotakin haittaa, johon kaipaa apua, mutta omalla kohdallani psykiatrin haastattelussa kyseltiin erityisen paljon lapsuuden ja nuoruuden koulunkäynnistä ja kaveruussuhteista sekä jostain syystä paljon myös ruokailusta. Tiedän, että moni autisti on erityisherkkä ruokien suhteen, mutta minulla sitä ei mielestäni ole, maistuu niin tartarpihvit kuin homejuustotkin, eikä tämä diagnoosia estänyt. Tosin en siedä sitä, jos täysin eri ruoat, esim salaatti ja kanakastike koskettavat.
Äitiäni haastateltiin n. tunti lapsuudestani, en itse saanut olla tuolloin läsnä. Omalla kohdallani he pyysivät myös lapsuuden asuinkuntani hyvinvointialueelta terveystietojani, koska muistin ala-asteella olleeni kuraattorilla koulukaverisuhdeongelmien takia. Olen sen verran nuori (27), että lukioaikaisia psykologin käyntejäni koskevat kirjaukset löytyivät Kannasta. Olin käynyt siellä, koska minulla oli vaikeuksia keskittyä kuuntelemaan tunneilla ja tuntui, että upposin koko ajan omiin maailmoihini. Näillä aiemmilla kirjauksilla oli käsittääkseni jonkin verran painoarvoa siinä, että pystyttiin osoittamaan, että olen aina kärsinyt oireistani. Tämä saattoi olla tärkeää, etenkin, koska aikuisena minulla oli puhjennut burn outia ja ahdistuneisuushäiriötä, ja luulen, että autismioireiluni oltaisiin voitu herkästi pistää burn outin piikkiin, jos se olisi näyttänyt siltä, että on alkanut haitata elämää nyt vasta aikuisiällä. Itse olin vakaasti sitä mieltä, että ahdistus ja burn out johtuvat nimenomaan autismista ja siitä, että minun on autismin takia vaikeaa sopeutua työelämään.
Omalla kohdallani psykiatri sanoi jo ensikäynnin lopuksi suoraan, että pitää hyvin varmana, että täytän autismin diagnostiset kriteerit, mutta silti protokollaan kuului tietty jatkotutkimuksia, mm. erinäisten persoonallisuushäiriöiden seulonta haastattelutapaamisilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuorten kohdalla miettisin kyllä itse useamman kerran, tarvitaanko mitään diagnoosia, jos siitä ei ole konkreettista hyötyä. Juurikin tuo, että viralliset epäilyt eväävät nuorelta vakuutuksia. Jos nuori tarvitsee itsensä tai puolisonsa takia joskus lapsettomuushoitoja, en tiedä mikä on suhtautuminen. Saako hoitoja vai eikö.
Saa kyllä itse hoitoja, mutta ei voi luovuttaa sukusoluja muille.
Vierailija kirjoitti:
- Epäkohteliaisuus
- Epäsiisteys, mm inhoaa suihkua
- Rumat kasvonpiirteet
- Inhimillisten tunteiden puuttuminen
Näillä kriteereillähän 9/10 palstamammasta saisi diagnoosin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
meidän lapsella (7v) on ollut vuosien toimintaterapia, puheterapia, psykologin tutkimuksia 5 kertaa, erikoissairaanhoidon neuropsykan asiakkuus jonkun vuoden. Vasta nyt useamman vuoden hoitojen, terappioiden, lausuntojen ja diagnoosien jälkeen ollaan siinä tilanteessa että autismin kirjon diagnoosi on kohta paperilla.
Aikuisten diagnosoinnista mitään tietämättömänä epäilen, ettei aikuinenkaan saa sitä diagnoosia pelkästään listaamalla ominaisuuksia ja kertomalla ne lääkärille.
Hehehe! Pohjois-Karjalassa on lääkäreitä jotka antaa diagnoosin melkein etävastaanotolla.
Taidat nyt sekoittaa ADHD-diagnoosien suureen määrään ao. alueella.
Vierailija kirjoitti:
Tässä yksi aikuisiällä diagnosointiprosessiin lähtenyt. Lähetteestä jonotus ensitapaamiseen oli kunnallisella 2 vuotta. Sain ennen ensikäyntiä täytettäväksi lomakkeen, joka oli pitkä kuin nälkävuosi ja jossa seulottiin autismin lisäksi kaikki mahdollinen OCD:sta, masennuksesta, ADHD:sta ja kaksisuuntaisesta lähtien. Lisäksi kyseltiin, mitä haittaa/ongelmia itse koen omista oireistani sekä tärkeimmät asiat joihin koen tarvitsevani apua. Omalla kohdalla näitä oli mm. arjesta ja työeämästä selviytyminen, koska oma itseohjautuvuuteni ja prosessinohjaukseni on puutteellista ellen voi muodostaa rutiineja eli ellei joka työpäivä ole samanlainen (mitä se asiantuntijatyössä ei ole).
Ennen ensikäyntiä myös otettiin noin neljäkymmentä eri testiä verestä, ekg ja huumeseulat. Omalla kohdallani näissä ei ollut mitään poikkeamia, niin en tiedä, miten vaikuttaisi tutkimuksiin pääsyyn, jos noissa olisi jotakin viitteitä fyysisestä piileväs
Kiitos tästä erittäin valaisevasta vastauksesta!!
Huh, melkoisen pitkä jonotusaika tuo 2 vuotta lähetteestä ensitapaamiseen.
Minkähänlaista tukea olet sitten mahdollisesti diagnoosin jälkeen saanut...
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosista on se apu, että voi saada tarvitsemaansa tukea esimerkiksi opiskeluun esim. omaa rauhaa tai lisäaikaa tenttiin. Ilman muuta kannattaa nämä hyödyntää sen sijaan että yrittäisi räpiköidä neurotyypillisten mukana, epäonnistua, ja menettää itseluottamuksensa ja tulevaisuutensa.
Täysin tyhjää 40 vuotiaalle
Vastasinkin tuolle joka kysyi nuorensa puolesta.
Nuoreni/lukiolaiseni ongelmat ei ole opiskelussa lukuunottamatta niitä tunnista tunteet valokuvasta-tehtäviä. Eli siihen suuntaan ei diagnoosista ole iloa. Eikä tuo nörttilukio ole samalla lailla rauhaton kuin peruskoulu oli.
6
Minä pärjäsin loistavasti lukiossa ja
Täsmälleen sama kokemus täällä! Mukaan pitää lisätä vielä kumppanin (ja ylipäätään kenenkään) täysi ymmärtämättömyys autismista. Pelkkää haukkua ja kaltoinkohtelua silloin, kun olisi tarvinnut tukea.
Vierailija kirjoitti:
Lainaukset eivät toimi, mutta olen se, joka kirjoitti miehensä tilanteesta. Joku tuolla aiemmin ihmetteli, miten olen päätynyt mieheni kanssa naimisiin ja perheenäidiksi.
Tapasin mieheni todella nuorena ja oma lähtöperheeni oli todella ongelmainen. Nuorena mieheni oli joustavampi ja lisäksi rauhallisuus ja älykkyys ja valtava yleistieto ja keskustelutaito vetosivat minuun. Lukeneisuus oli ihanaa! Kotonani ei keskusteltu ja kouluttamattomilla vanhemmillani oli enemmän halveksuntaa lukuharrastuksia ja tietämystä kohtaan.
Aikuisempana tosin tajusin, että mieheni tietämys oli enemmänkin ns nippelitietoa ja keskustelutaito hyvin pintapuolista. Mutta silti, alkutaipaleelle mahtui onnea ja ihania aikoja, muutenhan koko juttu olisi hyytynytkin sinne alkutaipaleelle. Ehkä mieheni pinnisteli ja maskasi paljonkin alussa, en tuota koskaan saa todella tietää, eikä sillä enää ole väliäkään.
Lasten saaminen muutti paljon. Työelä
Totta kai puolison jättäminen on hylkäämistä. Minulle mies vakuutteli liittomme alkuaikoina, ettei KOSKAAN hylkää minua. Olin jo tullut jätetyksi muutaman kerran ja uskoni ihmisiin oli pirstaleina. Eikös vain tämäkin raukka poistunut elämästäni 10 v jälkeen. Vieläpä täysin salaa minulta oli hankkinut asunnon itselleen, missä vietti aikaa ja minulle puhui työmatkoista.
Että semmoisia paskiaisia me nepsyt elätämme. Tämäkin oli opiskellut ja elänyt minun siivelläni koko ajan.
Sehän on tutkimuksissakin todettu, että kirjolaiset tulevat usein hyväksikäytetyiksi, eri tavoin. Minullakin pelkkä Asperger, olen opiskellut akat tutkinnon, enkä ole mitenkään hankala tyyppi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos! Ehkä soitan sopivalla kohtaa autismiliittoon. Jos itse tietää, ettei omaa tarpeeksi täyttyviä kriteereitä, on voimavarojen hukkaa lähteä terveydenhuollosta selvityttämään diagnoosia.
Hirveän vähän on laittaa voimavaroja tähän tutkintaan, kun elämä on muutenkin täynnä terveys-, talous- koulutus/työllistymis- ja ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia... Siksi "alennun" vauvapalstalla huokailemaan... Tuota käypä hoitoa toki lueskellut, mutta eihän siinä mitään tiettyjä diagnosoitavia selkeitä vähimmäiskriteereitä ole lueteltu. Kansainvälisiä mahdollisia kriteereitä en ole jaksanut metsästää.
Se diagnoosi tulee moniammatillisen yhteisarvioinnin tuloksena. Ei se mene niin että "tämä oire sulla tulee olla tai ei tule olla, että diagnoosi olisi tosi". Siksi ei niitä vähimmäiskriteereitäkään ole, koska diagnoosi perustuu kokonaisuuteen.
Lapsen diagnosointi on eri asia kuin vanhemman aikuisen. Testistä saadut pisteet, omat muistikuvat lapsuudesta ja nuoruudesta sekä elämän kulku haasteineen ovat se kokonaisuus.
Minä sain diagnoosin, kun menin puhumaan asiasta lisääntyneiden haasteiden takia 66-vuotiaana. Ei kyselty sukulaisten mielipiteitä eikä koulutodistuksia.
Vierailija kirjoitti:
Tässä yksi aikuisiällä diagnosointiprosessiin lähtenyt. Lähetteestä jonotus ensitapaamiseen oli kunnallisella 2 vuotta. Sain ennen ensikäyntiä täytettäväksi lomakkeen, joka oli pitkä kuin nälkävuosi ja jossa seulottiin autismin lisäksi kaikki mahdollinen OCD:sta, masennuksesta, ADHD:sta ja kaksisuuntaisesta lähtien. Lisäksi kyseltiin, mitä haittaa/ongelmia itse koen omista oireistani sekä tärkeimmät asiat joihin koen tarvitsevani apua. Omalla kohdalla näitä oli mm. arjesta ja työeämästä selviytyminen, koska oma itseohjautuvuuteni ja prosessinohjaukseni on puutteellista ellen voi muodostaa rutiineja eli ellei joka työpäivä ole samanlainen (mitä se asiantuntijatyössä ei ole).
Ennen ensikäyntiä myös otettiin noin neljäkymmentä eri testiä verestä, ekg ja huumeseulat. Omalla kohdallani näissä ei ollut mitään poikkeamia, niin en tiedä, miten vaikuttaisi tutkimuksiin pääsyyn, jos noissa olisi jotakin viitteitä fyysisestä piileväs
Saanko kysyä, millä paikkakunnalla tai edes missä maakunnassa?
Nimittäin, joka paikassa ei ole noin byrokraattista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä yksi aikuisiällä diagnosointiprosessiin lähtenyt. Lähetteestä jonotus ensitapaamiseen oli kunnallisella 2 vuotta. Sain ennen ensikäyntiä täytettäväksi lomakkeen, joka oli pitkä kuin nälkävuosi ja jossa seulottiin autismin lisäksi kaikki mahdollinen OCD:sta, masennuksesta, ADHD:sta ja kaksisuuntaisesta lähtien. Lisäksi kyseltiin, mitä haittaa/ongelmia itse koen omista oireistani sekä tärkeimmät asiat joihin koen tarvitsevani apua. Omalla kohdalla näitä oli mm. arjesta ja työeämästä selviytyminen, koska oma itseohjautuvuuteni ja prosessinohjaukseni on puutteellista ellen voi muodostaa rutiineja eli ellei joka työpäivä ole samanlainen (mitä se asiantuntijatyössä ei ole).
Ennen ensikäyntiä myös otettiin noin neljäkymmentä eri testiä verestä, ekg ja huumeseulat. Omalla kohdallani näissä ei ollut mitään poikkeamia, niin en tiedä, miten vaikuttaisi tutkimuksiin pääsyyn, jos n
Olen eri, jolta kysyit, mutta tiedän että jotkut työssäkäyvät ovat saaneet "sopeutumisvalmennuksena" 10 käyntiä terapeutilla. Itse sain vain tuedon, että "voit mennä juttelemaan psykososiaalisen puolen erikoissairaanhoitajalle, jos tulee tarvetta". Eli en mitään. Asun suurehkolla paikkakunnalla, mutta täällä ei ole yhtään neurokirjoon paneutunutta lääkäriä! Ammatillinen asiantuntemus on hyvin vähäistä, ja se mitä on, koskee lapsia ja heidän terapiaansa.
Aikuisille "oireenmukainen hoito". Eli = ? Jos olet ahdistunut, saat nukkulääkettä.
Nykyään ei enää mitään. Riittää että koet olevasi vähän "erilainen". Autismi käsitteenä ja oireyhtymänä on kokenut inflaation.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos! Ehkä soitan sopivalla kohtaa autismiliittoon. Jos itse tietää, ettei omaa tarpeeksi täyttyviä kriteereitä, on voimavarojen hukkaa lähteä terveydenhuollosta selvityttämään diagnoosia.
Hirveän vähän on laittaa voimavaroja tähän tutkintaan, kun elämä on muutenkin täynnä terveys-, talous- koulutus/työllistymis- ja ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia... Siksi "alennun" vauvapalstalla huokailemaan... Tuota käypä hoitoa toki lueskellut, mutta eihän siinä mitään tiettyjä diagnosoitavia selkeitä vähimmäiskriteereitä ole lueteltu. Kansainvälisiä mahdollisia kriteereitä en ole jaksanut metsästää.
Jos et jaksa edes googlettaa niin onkohan nyt oikea hetki hakeutua tutkimuksiin? Niihin pitää sitoutua ja se vie aikaa.
🇺🇦🇮🇱
Lainaukset eivät toimi, mutta olen se, joka kirjoitti miehensä tilanteesta. Joku tuolla aiemmin ihmetteli, miten olen päätynyt mieheni kanssa naimisiin ja perheenäidiksi.
Tapasin mieheni todella nuorena ja oma lähtöperheeni oli todella ongelmainen. Nuorena mieheni oli joustavampi ja lisäksi rauhallisuus ja älykkyys ja valtava yleistieto ja keskustelutaito vetosivat minuun. Lukeneisuus oli ihanaa! Kotonani ei keskusteltu ja kouluttamattomilla vanhemmillani oli enemmän halveksuntaa lukuharrastuksia ja tietämystä kohtaan.
Aikuisempana tosin tajusin, että mieheni tietämys oli enemmänkin ns nippelitietoa ja keskustelutaito hyvin pintapuolista. Mutta silti, alkutaipaleelle mahtui onnea ja ihania aikoja, muutenhan koko juttu olisi hyytynytkin sinne alkutaipaleelle. Ehkä mieheni pinnisteli ja maskasi paljonkin alussa, en tuota koskaan saa todella tietää, eikä sillä enää ole väliäkään.
Lasten saaminen muutti paljon. Työelämän ja parisuhteen jaksoi vielä, mutta perhe-elämään ei enää pystynytkään. Enpä olisi tuota voinut etukäteen tietää. Eikä vielä 2000-luvun alkuvuosina autismista edes keskusteltu samoin kuin nyt.
Luulen, ettei tämä tilanne meillä ole edes kovin harvinainen. Sydäntäni särkee ajatus mieheni kanssa jatkamisesta, haluaisin jo muutakin kuin nuo kaikki erilaiset hoitamisen ja huolehtimisen roolit. Sydäntäni särkee myös ajatus mieheni jättämisestä, olen kaiketi kuitenkin elämänsä keskipiste, johon nojaa kaikessa. Lähteminen tuntuisi lähes hylkäämiseltä.