Mikä vaihe sun parisuhteessa on menossa?

Hyvä kirjoitus. Minun parisuhde ottaa tällä hetkellä enempi kuin antaa, haastavaa ja ristiriitaista ja riitaisaa. Mies on vastahakoinen kaikelle, minä en ole, haluan katsoa asioita avaramielisesti ja kokeilla kaikenlaisia vaihtoehtoja olkoon kyse mistä vaan. Mies haraa vastaan, kuin siiliä vetäisi vastapiikkeihin. Kaikesta eri mieltä. Ero on käynyt vaarallisen usein mielessä viimeisen kahden vuoden aikana ja nyt tuntuu etten yksinkertaisesti enää jaksa selittää ja puolustella näkemyksiäni, en ole periksiantavaa tyyppiä joten siitä varmaan hankaluudet johtuvat, enkä halua heittää koko vesiämpäriä pois vaikka haluaisin tyhjentää siitä vain veden. Mies on äärimmäisen rasittava, ikäänkuin asettuu vastakarvaan jo ensimmäisten sanojen jälkeen. Enkä pidä hänestä ehkä noin muutoinkaan, haluaa mennä sieltä mistä aita on matalin ja mikään ei saa merkitä mitään vaan kaiken pitäisikin olla helvetin hankalaa, työlästä, kivuliasta ja voivottelun arvoista, olen hänen vastakohtansa, vaikka jotkut sanovat, että vastakohdat TÄYDENTÄVÄT toisiaan, en todellakaan ole samaa mieltä.

Se vaihe että kohta lentää mäkeen, kyllästyttää jo aivan suunnattomasti jatkuva piereskely ja muu yleinen haiseminen.

up

Vierailija kirjoitti:

Symbioosi. Me ollaan kasvettu yhteen, työnjako toimii, toisen tuntee, ja rakastaa. Ollaan yksikkö, läpi tyynten ja myrskyjen. Yhdessä 20 v.

Kuulostaa hyvin tutulle, vuosia vaan jo 57. Meillä alkaa tuntua sille, että on alkamassa luopumisen kausi. Ollaan pikkuhiljaa selvitelty toisillemme digijuttuja ja muita tällaisia henkilökohtaisia asioita, ettei toinen olisi sitten ihan kuutamolla. Sehän on selvää, että toinen meistä jää yksin, ellei sitten joku onnettomuus vie. On aika outo tunne.

Tätä voisi ehkä kuvailla termillä pakokauhu.

Kymmenes vuosi. Tuntuu että riidat on riidelty, särmät on hioituneet, egot mukautuneet ottamaan toisenkin huomioon, seksi on kivaa (ja sitä on usein) ja rutiinit lapsenhoidossa ja kodin ylläpidossa selkeät. Ehkä sellaisia suuria romanttisia tunnekuohuja ei kovin usein enää ole - enkä kyllä kaipaakaan niitä. Tilalle on tullut arvostusta ja ystävyyttä. 

24 v menossa, josta 23 v naimisissa. Sylikkäin edelleen iltaisin ja aamuisin. Erilaisia vaiheita on ollut ja tulee olemaan. Suhteen pohja tuntuu turvalliselta peruskalliolta, johon voi luottaa vaikka myrskyääkin välillä. Just nyt on ollut vähän haaleampi kausi takana, paljon ollut työkiireitä, remppaa jne. Mutta suunitelmissa on ottaa aikaa parisuhteelle kevään mittaan ja joku pikku lomanenkin. Puolisoni tuntuu edelleen rakkaimmalta ja tärkeimmältä

Melkein 6 vuotta takana. Alkuhuuma kesti puoli vuotta - vuoden. Siis miehellä. Sen jälkeen hänen käytöksensä muuttui täysin itsekkääksi ja aggressiiviseksi. Tasaista alamäkeä, joka on kiihtynyt viimeisen 2 vuoden aikana. Odotan, milloin saan rohkeuden lähteä. Olen vahvasti läheisriippuvainen ja mies narsistinen, joten se lähteminen on vaikeaa. Kuvioon liittyy lapseni etu (enempää avaamatta). Jos lasta ei olisi, olisi lähteminen helpompaa. Toisaalta olen 48 v ja tiedän, että eron jälkeen saattaa olla, ettei enää ketään löydykään. Viimeiset puoli vuotta olen käsitellyt tätä ajatusta, ja onneksi alan kohta olemaan sitä mieltä, että yksinkin on parempi.

Jos mies ei olisi niin aggressiivinen ja äärimmäisen itsekäs, niin mikäs pitkässä suhteessa silloin olisi olla. En pelkäisi suhteen arkipäiväistymistä, vaan se syvä kumppanuus riittäisi minulle ilman perhosia vatsassa.

Deittailu-apatia. Deittiapeissa tulee vastaan vaan miehiä jotka etsii "lyhyttä mutta katsotaan mihin menee ;)" niin istun mieluummin yksin kotona kun tuhlaan aikaani tuollaisiin.

Treffisuhde alkaa jollain tavalla vakiintua ja muuttua "oikeaksi. " 

En tiedä koska tavataan seuraavaksi, mutta tiedän, että tavataan. Tuoreus pysyy, kun ei suunnittele liikaa,  vaan jokainen tapaaminen on pieni juhla ja valinta.

Olemme molemmat 50+ ja takana pitkät ihmissuhteet.

8v yhdessä, 2 pientä lasta. Oma ylipaino huonontaa omaa fiilistä ja jaksamista. Puolisolla on ulkonäkö ja terveys kunnossa, mutta hän on aika epäempaattinen ja useinkin kovin kylmä minua kohtaan. Tässä nyt mennään päivä kerrallaan tällasta arkea, hoidetaan työt, lapset ja koti ilman mitään rakkaudenhuumaa. Ehkä joskus sitten.. tosi paljon se suhteen kulloinenkin tilanne on mielestäni kiinni omasta fiiliksestä, oli se puoliso millainen tahansa. Kun ei sitä toista voi muuttaa. Mä hyväksyn sen, että meillä on nyt tällanen vaihe kun lapset on pieniä ja niin hyväksyy tuo puolisokin. Ehkä joskus sitten jotain erilaista taas. Aikoinaan rakastuimme toisiimme aivan hullunu ja tavallaan sillä pohjalla tää suhde on edelleen pystyssä, siitä ajasta on tosi lämpimät muistot. 

Mukava kysymys muuten tämä ja laittaa pohtimaan.

Jos pitäisi jotenkin määritellä nykyinen suhde niin se olisi seesteinen suhde jossa on säännöllisesti hetkiä joilloin muistaa miksi sen toisen aikanaan valitsi. Meillä tulee kohta 30 vuotta yhteistä taivalta ja kaksi lasta kasvatettu jo nuoriksi aikuisiksi. Suhteemme ei ole koskaan ollut valtavan tulinen vaan ennemminkin sellainen lämmpimän tasainen. Ja vaikka jonkun muun mielestä se on tylsää niin meille se sopii. Toisaalta meillä on ollut aina tasaisesti myös hellyyttä ja seksiä. Se ei ole koskaan kauheasti hiipunut. Toista on haluttu pitää hyvänä ja suhdetta elossa.

Ja sitten tosiaan tulee aina tasaisesti niitä hetkiä kun huomaa miten todella hyvin olemme hitsautuneet yhteen ja miten mukava se toinen on. Saimme juuri valmiiksi aika ison "projektin ja elämänmuutoksen" joka vaati molemmita kovaakin ponnistelua ja epämukavuusalueelle menoa. Ja se meni paremmin kuin olin ikinä osannut odottaa. Olimme todella hyvä tiimi ja huomasimme miten samanalaisia asioita elämässä haluamme. Se kyllä lähensi meitä entisestään.

Vierailija kirjoitti:

Mikähän tämä olisi, pohjamutavaihe? 6 vuotta yhdessä. Ei ole mitään hellyyttä tai seksiä. Inhottaa miehen läsnäolokin välillä. Tuntuu kivireeltä kaikessa. Olen ollut jo viikon omassa huoneessa, kun hän sanoi että olisi hyvä jos nukkuisin vaan. En ajatellut edes palata enää samaan huoneeseen. 

Sama. Olen tässä olosuhteiden pakosta. Kaikkeni olen tehnyt,  että siihen tyytyväinen.  Siinä vaiheessa kun itsellä loppui loputkin positiiviset tunteet,    tästä  tuli aika raskasta.  Olen alkanut vihdoin haaveilla, että joskus vielä ehkä kokisin rakkaussuhteen. Nyt en kuitenkaan voi kuin haaveilla enää.