Vihaan elämääni

Vihaan lähes kaikkea elämässäni. Olen täysin uupunut, eikä tästä ole ulospääsyä (muuta kuin se yksi nimeltämainitsematon). Mielenterveysongelmani ovat niin pahana etten pääse enää edes toimistolle vaan joudun tekemään työt etänä. Sukulaiset ovat etäisiä ja asuvat kaukana koska äitini vieroitti minut heistä lapsena, sillä hän vihasi heitä itse ja halusi kostaa isälleni. Hän manipuloi ja vääristeli asioita ja minä tyhmänä lapsena uskoin kaiken. Lopulta hän potki minutkin teininä pihalle mitättömästä syystä. Suhde molempiin vanhempiin on olematon. Oikeita ystäviä ei ole, sillä eihän minun kanssani voi mennä minnekään tai tehdä mitään kun olen sosiaalisesti ahdistunut agorafoobikko. Mieheni kanssa olen ollut yhdessä vuosikymmeniä vain, koska olen läheisriippuvainen enkä pärjäisi arjessa mitenkään ilman häntä. Olin idiootti ja tein tähän pakettiin vielä lapsen, jonka psyykkeen varmasti pilaan ja hänestä tulee yhtä surkimus kuin minustakin. Raskauden jälkeen minulta löytyi vielä perinnöllinen sairaus joka aiheuttaa voimakkaita oireita ja jatkuvaa toimintakyvyn laskua, eikä tähän ole mitään hoitoa/lääkitystä. Apua olen hakenut satoja kertoja, kokeillut kymmeniä lääkkeitä, ravannut terapiassa. Ei mitään hyötyä. Kynsin hampain roikun vielä elämässä, tällä hetkellä vain lapsen vuoksi. Mikään ei tuota iloa, lapsi ehkä vähäsen (vielä). Hän ansaitsisi niin paljon parempaa. En pysty viemään häntä edes päiväkotiin tai nukkumaan samassa huoneessa oman voimakkaan unettomuuden takia, vaan mies joutuu hoitamaan itse kaiken. En elä, olen vain olemassa. Itken ja toivon kuolemaa. Samalla pelkään kuolemaa lapsen takia. Haluaisin tuntea edes minuutin ajan jotain muuta kuin surua ja ahdistusta, epätoivoa ja pettymystä. Olen täysin hyödytön epäonnistuja. Kiitos vanhemmilleni, erityisesti äidilleni, jotka minusta tällaisen tekivät.