Aikuinen tyttäreni kertoi minun olleen maailman surkein äiti ja epäonnistuneeni kaikessa.

Periaatteesta pitää aina kaikesta sanomisestani löytää heikot lenkit ja epäonnistumisen uhat. Äiti ihan vaan minun parastani aina mainitsee ne, koska eihän lapsi ole voinut niitä itse tajuta. Hän aikuisena kuitenkin tietää paljon paremmin ja hänen pitää aikuisena myös asettaa rajat kaikenlaiselle hölmöilylle. Hänen Äidin Auktoriteettinsa on myös perustunut tähän: hän on Aikuinen ja lapseen nähden aina ylempi. Kun itse ole nyt kolmikymppinen, äiti hössöjuttuineen ja vainoharhaisine pelkoineen alkaa vaikuttaa dementoituneemmalta kuin esim isoäitimme, joka on aina auliisti myöntämässä, ettei hän tiedä noista nykyajan asioista. Äidin kehäpääteltiin ja pelotteluun nojaavat kiellot, jotka lapsena menivät kuin häkä päähän, ovat jo pitkään kuulostaneet lapseksi tulleen vanhuksen jutuilta.

Vierailija:

Myönsi, että on kovin vaikeaa keskustella kun ovat aikuisia. Sama raja koskee jollain tavalla vieläkin lapsia, vaikka ovatkin aikuisia jo.

Kokemuksesta kun tiedän, että äitini katse lasittuu ja katsoo minua pistävästi. Sitten sieltä tulee se täyslaidallinen ja toisinaan jopa uhkaa tulla nyrkein päälle.

Toisaaltaan olisi mielenkiintoista asettua äidin rooliin äidiksi ja haukkua itsensä paskaksi huoraksi josta ei tule koskaan mitään ja kuinka olen pilannut hänen elämänsä ja olen saattanut hänet hirveään häpeään ja ollut pelkkä pettymys ja itkun aihe hänelle koko elämänsä.

Ainoa missä tulee ongelma on ne vapauttavat sanat. Mitä ne on? Mitä ne auttaa kun äidiltä kuulee kuitenkin ne todelliset sanat?

Vierailija:

Tämän jälkeen menet itse istumaan siihen tuoliin. Kuvittelet, että olet äitisi. ja näet itsesi siinä edessäsi. Menet äitisi rooliin ja kerrot, miten äitisi kokee asiat nyt kuultuaan, mitä sinulla on sanottavaa. Sanot äitisi suulla itsellesi ne vapauttavat sanat, jotka haluat kuulla.

Tämän jälkeen menet taas itseksesi ja näet äitisi siinä tuolilla. Nyt äitisi sanoo ne sanat, jotka äsken sanoit äitinä ollessasi. Kiität häntä ja toivotat hyvää jatkoa elämässä.

sen mitä haluaa kuulla. Vaikea uskoa, että äiti sanoisi " anteeksi kun tein väärin ja sinusta tuntuu tuolta" , kun äiti oikeasti sanoisi, että " niin kiittämätöntä lasta kun sinä ei ole kellään muulla, kaiken sen jälkeen mitä olen sinun hyväksesi tehnyt tulet vanhalle äidillesi latelemaan tuollaisia valheita ja loukkauksia" .

Taitavat olla koneita jotka suoltaa ihan samoja fraaseja vuodesta toiseen.

Kun menet äitisi paikalle siihen tuoliin ja kuvittelet itsesi tyttärenä siihen eteesi raivoamaan, niin mieleesi tulee ihan eri sanat kuin ne, joita äitisi tosiasiassa käyttää. Ainakin silloin, kun mukana on ammattitaitoinen ohjaaja. Olen kokeillut menetelmää ensin ohjaaajan kanssa ja sen jälkeen se toimii yksinkin, en tiedä miten toimii kokonaani lman ohjausta.



Menetelmä perustuu just siihen että se on konkreettinen ja tuo tunteet pintaan toisin kuin pelkkä älyllinen ajattelu ja toiselle puhumalla tai vaikka kirjoittamalla työstäminen, jotka myös ovat hyviä keinoja.



Et sinä oikeasti pysty olemaan todellinen äitisi ja sanomaan omalle itsellesi niitä idioottimaisia sanoja. Sinusta tulee siinä se äiti, jonka olisit halunnut itsellesi. Ja tätä kautta voit sen saada.

Minun äitini on psyykkisesti sairas ja se pahenee vuosi vuodelta. Hän saa viestejä sanomalehdistä, vihaa kaikkia ja näkee outoja. En vain pysty kuvittelemaan äitiäni ihmisenä ylipäätään.

130

Se nyt vain on fakta, että toista ihmistä ei voi muuttaa eikä aikaa voi oikeasti kääntää taaksepäin. Vain asioihin liityvät tunnesisällöt ja asenteet voi muuttaa. Ja sehän se olennaisinta onkin. On ihan sama, kuinka kauhea äiti yhä on, jos pystyn tulemaan toimeen sen asian kanssa, hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on, antamaan hänen olla. Hän ei enää pysty vahingoittamaan. Hänestä voi jopa pitää.



Mutta kun on niin paljon helpompaa pitää kiinni lapsen asenteesta: en voi äidillen mitään, hän hallitsee minua. On totta, että lapsina emme voineet hänelle mitään, olimme hänen armoillaan. Se oli kauheaa ja väärin. Nyt on tilanne kuitenkin toinen: olemme aikuisia ja voimme ihan itse vaikuttaa omaan tilanteeseemme. Ihan itse, ilman sitä äitiä!!!



Onko se niin vaikea tajuta, että elämää on myös ilman äitiä, että tunteenne ja tahtonne ei ole enää äidin taskussa? Onnelliseen aikuisuuteen ei todellakaan tarvita hyvää äitiä!



Juuri tällaisia oivalluksia saa terapiassa. Joskus se on pitkäkin tie. Taitaa olla liikaa vaadittu, että pystyisin muutamalla rivillä antamaan teille sen kokemuksen, jonka terapia antaa ;) Mutta uskokaa pos, kyllä se on mahdollista. Ja sen jälkeen on paljon helpompaa.

Ei ole enää sen jälkeen kun täytin 10 ja saatoin sanoa vetäväni tätä turpaan jos tulee päälle. Henkisesti tietysti piti kiinni kauemmin. Usein jopa miettii, että tajuaispa kuolla että saisi perinnön.

130

Miten tällaisen rajoja kunnioittamattoman ihmisen kanssa voi tulla toimeen? RAjojen vetäminen aiheuttaa loukkaantumista ja mykkäkoulua. Itse asiassa isäni on tässä vielä äitiäkin pahempi.

Kiitos tästä analyysista, ymmärsin minäkin paljon.



Samalaista on meillä ollut, kun sain oman lapsen niin halusin puhua kuin nainen naiselle siitä millaista meillä on ollut ja miltä minusta on tuntunut. Minä en koskaan saanut ilmaista että joku ei ole kivaa, piti vain olla kiltti ja tyytyväinen. Aikuisena naisena sen yhden kerran halusin puhua kuin aikuinen aikuiselle.



Hän heittäytyi myös tosi inhottavaksi ja marttyyriksi. Jos olisin jatkanut sillä tiellä niin välit olisi menneet. Hän ei kyennyt kohtaamaan minua sillä tasolla, eikä myöskään olla sitten niin äiti että olisi ottanut vastaan minun tunteeni ja lohduttanut minua. Siinä minun sitten piti vain kasvaa ulos siitä suhteesta siten, että päätin että minun siis pitää vain elää sen asian kanssa, koskaan sitä hänen kanssaan selvittämättä.



Että minun pitää ymmärtää että hän on sellainen kuin on, hyvässä ja huonossa, ja on turhaa ja myöhäistä kasvattaa häntä, voin kasvattaa vain itseäni. Siitä kai alkaa se vaa' an kääntyminen sille puolelle että on aikuisempi ja äidimpi kuin oma äitinsä... samalla laillahan meidän täytyy ymmärtää lapsiamme ja olla vaatimatta heiltä hyväksyntää ja ymmärrystä.



Olen ajatellut sitä miten lapseni näkee tämän ajan ja minut. Nykyään opiskelijat eivät ota opintolainaa vaan odottavat että vanhemmat kustantavat heille kaikkea. Eivät edes viitsi töihin mennä. Minä en voi sitä ymmärtää kun olen itse itsenäistynyt silloin kun muutin kotoa, otin lainan ja maksoin sen pois, ja ostin vain sellaisia vaatteita joihin itse olin rahat tienannut. (aika äkkiä sitten kirpparilta että riitti rahat myös ruokaan) Minusta on röyhkeää aikuisen (yli 20) ihmisen tulla vaatimaan vanhemmiltaan rahoja kalliisiin merkkivaatteisiin. Varmaan tästä sitten vielä tulee sanomista, siinä vaiheessa varmaan sekin on jo itsestään selvää. Vaikka olen 70-lukulainen niin minulta olisi ehkä turha tulla kysymään 100 euron farkkuja vaan itse olisi syytä ne kesätöillä tienata, jos ei kerran itsellekään voi ostaa niin kallista ja sentään itse on ne rahat tienannut. Mutta ymmärrän että monen kaksikymppisen mielestä olen nyt jo kalkkis. Siinä kohtaa ajattelen sitten että no, ymmärtävät sitten kun ovat töissä eikä se raha putoa puusta, lasken heidät vasta sitten aikuisiksi jotka voivat ymmärtää tuollaisia rajoja.

Jopa järjesti kondomit nätisti, kun löysi ne penkomisreissullaan. Hänen mielestään hänellä on oikeus puuttua asioihini koska olen sen hänelle velkaa hänen mielestään. Uskomatonta röyhkeyttä häneltä.

130

Aika huvittavaltakin tuo kondomien nätisti laittaminen, mutta voin kuvitella, ettei se siinä tilanteessa sinua paljon naurattanut.

Sanoa suoraan, että tein niitä ja niitä virheitä koska olin väsynyt, isäsi petti minua, olin masentunut, meillä oli tiukkaa taloudellisesti....ihan mitä syitä silloiseen käytökseen olikin sen sijaan, että korottaa itsensä ylijumalaksi. Äitini on kerran sanonut vahingossa miksi meillä oli sellaista kun oli ja suhteemme on tämä. Hän sanoi suoraan inhoavansa lapsia ja siksi kohdelleen minua niin kuin kohteli. Tämä lause oli minulle todella vapauttava ja teki mieleni paljon paremmaksi. Asioille oli vihdoin syy.

ei lapsesi tunnemaailma ole arvokkaampi kuin omasi. Mutta muista että myös hänen tunteilleen on annettava arvoa. En lukenut koko ketjua, mutta monessa viestissä hyökättiin suoraan sinua vastaan. Oli toki asiallisiakin neuvoja, mutta paljon AV-tyylistä piikittelyä ja haukkumista.



Minun mielestäni tärkeintä on että se, mitä ikinä tyttärellesi sanotkin lähtee sinusta itsestäsi. Älä sano mitään vain siksi että täällä niin neuvotaan. Ymmärrän täysin miltä sinusta tuntuu.



Et voi saada tekemättömäksi asioita jotka olet tehnyt, mutta sinun kannattaa miettiä tarkkaan, olisiko tyttäresi puheissa jotain perää. Olisiko mahdollista että olisit voinut tehdä jotain toisin silti luopumatta omista periaatteistasi?



Olin itse tyytymätön lapsuuteeni, koin vähättelyä ja alistamista vanhempieni taholta. Vanhemmat eivät pitäneet lupauksiaan ja osoittivat teoillaan että minä olen vähempiarvoinen kuin muut perheen lapsista. Se tuntui silloin tosi pahalta ja vihasin äitiäni ja isääni. Sanoin varmaan aika pahoja asioita heille silloin, koska olin niin loukkaantunut ja vihainen. Mutta kun muutin pois kotoa ja näen vanhempiani enää kerran kahdessa kuukaudessa, suhteemme muuttui. En todellakaan tarvitse vanhempiani ollakseni onnellinen aikuinen. Sen tyttäresikin varmasti huomaa aikanaan. Ja nyt ainakin minä suhtaudun äitiini ja isääni ymmärtäväisemmin, tajuan että he ovat vain epätäydellisiä ihmisiä niinkuin me kaikki muutkin. Toivottavasti myös tyttäresi ymmärtää sen aikanaan ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.

perusturvallisuuden ja emotionaalisesti vakaan kasvuympäristön. Minusta vanhemmalla pitäïsi edes olla asenne, että haluaa tehdä parhaansa ja yrittää ymmärtää lapsensa tarpeita. Yksittäisillä kasvatus" virheillä" ei mielestäni ole väliä ja niitä tapahtuu kaikille kaikenaikaa, mutta tunnekylmyys, välinpitämättömyys ja haluttomuus asettua katsomaan asioita lapsen kannalta ovat asioita, joihin halutessaan voi vaikuttaa ja jotka määräävät sen, millaiseksi suhde lapsiin (myös aikuisiin lapsiin) muodostuu. Vanhemmalla on aina suurempi vastuu perheen tunneilmastosta kuin lapsella.

Ei saa hakea apua ettei leimaudu. Äitinikin haki siskoni masennuslääkkeet toisesta kaupungista, että kukaan ei saisi tietää siskollani olevan niin häpeällistä sairautta. Omaa heikkoutta ei voinut myöntää ja sitten oli vielä se, että vanhempamme ovat aika kouluttamattomia ja sivistymättömiä meidän sukupolveemme verrattuna joka taas elää aikakautta jossa jokaisella on perustiedot psykologiasta ja kaikkea problematisoidaan avoimemmin. Enää ei pelätä olla heikkoja tai oikeastaan avun hakeminen on nykyään vahvuus ja hakemattomuus heikkous. Moni asia on nykyisin päälaellaan vanhempiemme aikaan verrattuna.

Vierestä vaan katsotaan lapsen masennusta ja itsetuhoisuutta, eikä silti puututa mitenkään asiaan. Kun kyse on kuitenkin alaikäisestä lapsesta, pitäisin tuollaista menettelyä kyllä heitteillejättönä.



Monet kertovat, kuinka oma vanhemmuus saa omien vanhempien toiminnan tuntumaan hyväksyttävämmältä. Minulle on kyllä käynyt päinvastoin: nyt kun oma rakas lapsi, en voisi kuvitella tilannetta, jossa jättäisin tämän omin nokkinensa selviämään vaikeista tilanteista. Sen verran minussa on leijonaemoa, että pidän omastani huolta enkä jää avuttomana seuraamaan sivusta miten tämä rämpii ongelmien kanssa, jotka ovat hänen ikätasolleen ylivoimaisia käsitellä. Mielestäni se on aikuisuutta ja vastuunottoa, vaikkakin takuulla välillä vaikeaa ja voimia vaativaa.



Häpeä on takuulla ollut leimaa-antava piirre monien 40-luvulla syntyneiden vanhempien elämässä ja kasvatuskulttuurissa. Ikävä kyllä tuo piirre periytyy sukupolvelta toiselle, ellei kukaan suvussa tunnista häpeää ja sen vääristyttämää vuorovaikutusmallia perheenjäsenten kesken.

tullakseni ns. sinuiksi menneisyyteni kanssa.

yleensä kumpikaan tunne ei ikuisuutta kestä.

Miten sellaisille ihmisille voi antaa anteeksi, kun koko ajan tulee uusia loukkauksia? Voiko tehdä muuta kuin katkaista välit kokonaan?