Aikuinen tyttäreni kertoi minun olleen maailman surkein äiti ja epäonnistuneeni kaikessa.

tää on vähän erikoinen juttu. Väitän että hänen kanssaan keskustelen eniten ja vuoropuhelua on.



Hänellä on joskus " putkiajattelu" päällä ja mikään muu ei käy ja on taipumus jankkaamiseen.



Aikuisena voin kuvitella että voisi esittää ap:n lapsen kaltaisia syytöksiä ja ihan tosissaan.



Välillä tämä neiti on kertakaikkiaan mahdoton.



Kuitenkin rakkautta on puolin ja toisin ja sanoo minun olevan maailman paras äiti ja välittävän hänsetä hyvinä hetkinään. Kun on rähinä päällä niin mikään ei ole hyvin. Musta tai valkoista ei harmaan sävyjä.

lainaus tekstistäsi: en kuunnellut tyttäreni tunteita vaan sivuutin ne väittämällä vastaan (eli yritin saada huomaamaan, että ei ole mitään syytä tuntea niin).



Niinpä niin. Eihän tuo olekaan kuuntelemista, vaan toisen tunteiden mitätöimistä! Kuinka tärkeää olisi todella kuunnella, mitä toisella on sydämellään, eikä aloittaa niin,niin, mutta...



Säälittävää. Tulee ap*:sta ihan oima äiti mieleen. Meillä ei juotu, mutta ei rakastettu eikä hyväksyttykään. Eikä nyt välitetä lapsenlapsistakaan, vaikka asutaan lähekkäin.

tuo, että sinä et anna tyttäresi tuntea niinkuin hän tuntee. Esim. jos tyttärestäsi on tuntunut, että häntä ei ole kuunneltu, niin ei sitä tunnetta poista se, että sinä rupeat " puolustelemaan " itseäsi ja keräämään esimerkkejä tyyliin " ainahan sua on kuunneltu, aina iltaisin kysyin miten on päivä mennyt" tai mitä nyt sitten keksitkin todistamaan, että tyttäresi tunne on " väärä" .



Jostain syystä tyttärellesi on jäänyt sellainen olo, että häntä ei ole kuunneltu ja hyväksytty. Jos oikeasti haluaisit parantaa teidän välejä, ottaisit tuon tunteen vastaan. Kuuntelisit ja kysyisit, miltä tytöstäsi on tuntunut/tuntuu vielä tarkemmin. Hyväksyisit sen tunteen ja osoittaisit empatiaa. Sanoisit jotain tyyliin " sinulla on varmaan ollut yksinäinen olo, kun on tuntunut, että kukaan ei kuuntele. Yritin parhaani, mutta en tainnut onnistua kovin hyvin. Olen siitä todella pahoillani. Toivottavasti tästä eteenpäin pystyn parempaan." Ei ole kyse jostain objektiivisista tosiasioista. JOSTAIN SYYSTÄ tytöllesi on tuollainen tunne tullut,olisiko jollekin toiselle samassa tilanteessa tullut sama tunne, ei kuulu tähän.



Niin kauan kun sinulla ap on tarve todistaa, että " tyttäreni on väärässä tunteineen, hän on se viallinen ja tyhmä ja ylivaativa ja ties mitä, minä olen ollut HYVÄ äiti ja piste, minä olen oikeassa minun tunteineni" , teidän välit ei parane. Todennäköisesti teidän väleistä tulee ontot ja tyttäresi on kanssasi tekemisissä vaan jostain syyllisyden ja velvollisuudentunnosta.

Etenkin 14 sinun viestisi näin viimeisempänä jäi mieleen. Minä en ole koskaan osannut ottaa tyttäreni (enkä kenenkään) sanomista sillä tavalla neutraalisti, että voisin sanoa: " Tuntuuko sinusta tältä, ihan oikeasti? Hyvä että kerroit. En tiennyt että olen aiheuttanut sinulle tällaisen tunteen. Olen pahoillani" . Olen aina vastannut kaikkeen kritiikkiin puolustautumalla. En vaan tiedä, miten muuten tekisin, minua syytetään kaikesta, enkä saisi puolustaa itseäni. Onko jokaisella oikeus kaikkiin tunteisiin? siis kai minullakin, että minua syytetään ihan turhista jutuistani. Sain lapsen 23 vuotiaana ja parhaani yritin. Töissä piti käydä pitkiä päiviä, oli rahahuolia ja sun muuta riitaakin.



Ap

Myönnä tyttärellesi, että teit parhaasi. tyttäresi kokemat asiat ovat tyttärellesi tosia. Teidän ei tarvitse olla asioista samaa mieltä, mutta voitte kunnioittaa toistenne tunteita.

Mutta nyt hän on ehkä väsynyt ymmärtämään sinun tunteitasi, ja sinun on vähän aikaa jaksettava olla kuuntelija hänelle, että hän saa voimia kuunnella taas sinua.

Pystytkö yhtään miettimään miksi nouset puolustuskannalle, miksi on vaikeata myöntää virheet?

Voi ap, siinä sulla kasvun paikka! Jos ihminen ei voi ottaa vastaan kritiikkiä, jos hän sivuuttaa toisen tunteet, jos hän ei osaa pyytää anteeksi... hän ei ikävä kyllä ole henkisesti aikuiseksi kasvanut, vaikka iältään olisikin.



Meillä kotona muuten vanhempani eivät koskaan sanoneet lapsille sanaa " anteeksi" . Heidän mielestään lasten tuli kunnioittaa vanhempiaan (kuten Raamatussa sanotaan...), mutta heidän ei tarvinnut kunnioittaa lapsiaan. Vähäteltiin, valehdeltiin, käveltiin yli, mitätöitiin tunteita jne.



Multa vanhempani yrittivät kieltää murrosiän kokonaan: kapinointiini vastattiin aina huutamalla tai jopa läpsimällä, kunnes en enää kapinoinut heitä vastaan vaan käänsin kapinan itseeni ja kehitin itselleni syömishäiriön ja melkein alkoholiongelman sen lisäksi että masennuin.



Minäkin teen vanhempana varmasti virheitä, mutta tiettyjä virheitä en varmasti toista. Minä kuuntelen lasteni tunteita ja sallin heille kaikenlaiset tunteet, myös surun, vihan, raivon ja uhman. Minä pyydän anteeksi, jos teen väärin. Annan paljon rakkautta, hellyyttä, syliä, silityksiä, läheisyyttä, mutta en ole kaverivanhempi.

Ehkä olen niin epävarma itsestäni. En osaa sanoa virheisiini, että oho, tein virheen, pyydän sinulta anteeksi, voinko jotenkin korjata tämän. Tytär ei muutenkaan ole helpoimmasta päästä, kaikki pitää olla aina just eikä melkein, mistään asiasta ei jousteta, pikkuasiatkin on tärkeitä. Itse olen paljon suurpiirteisempi. Tytär ei ymmärrä sitä, että joskus tulee tilanteista, joita ei etukäteen tiedä, ja joutuu muuttamaan jotain aiemmin suunnittelemaansa. Oon sille kuitenkin kaikkea hyvää yrittänyt, laittanut ruokaa, pessyt sen vaatteita, vienyt kerhoihin, sai lemmikkieläimen. Ei se mistään ole kiitollinen näköjään. Kyllä minä hyväksynyn ja kunnioitan toisen tunteita, mutta pitääkö ne hyväksyä ihan noin vaan? Kaikkeen tuntemiseen ei ole todellakaan syytä. Yhtälailla tyttären pitäisi kunnioittaa minun tunteita, että loukkasi minua tosi pahasti ja oli epäkohtelias puheissaan!

Fiksuinta mitä voit tehdä on se hyväksyä, tajuta, että tyttäresi on ajatellut asioita omasta kokemuksestaan etkä sinä voi tietää miltä hänestä on sisässään tuntunut noina aikona - jos et ole koskaan pysähtynyt kysymään ja aidosti häntä kuuntelemaan.

Puolustautumnen sen sijaan on typerää, inttämistä ja väittämitä eipäs juupas-asetelmassa, se ei johda mihinkään.

Juttele tyttäresi kanssa, aikuisen asiallisesti, rauhallisesti ja tyynesti ja sano, että olet pahoillasi, et ole osannut ajatella asioita hänen kannaltaan. mutta että nyt voitte tästä edespäin yrittää parantaa suhdettanne, sillä oikeasti mitään muutahan ette voi. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voitte vaikuttaa. Valinta on sinun.

ei ole mitään sellasta, mistä lapsen pitäs olla kiitollinen. Vanhemman velvollisuus on nuo asiat hoitaa, kun lapsen kerran tekee. Toinen asia on se, että lapsi-vanhempi suhde on eri asia, kun joku muu ihmissuhde. Muissa ihmissuhteissa voi herkemmin olla puolustuskannalla, mutta suhteessa omaan lapseen on muistettava, että lapsi on pitkään ollut heikommilla siinä suhteessa. Sinä olet ollut se aikuinen.



Eihän se voi olla oikein, että lapsi on ollut sinusta riippuvainen ja kokenut tulleensa ohitetuksi, että hänen tunteitaan ei ole kuunneltu. Sitten nyt kun lapsi on aikuinen, niin hänen pitäis vaan sitten hypätä siihen aikuissuhteeseen ja " ymmärtää äitiä, kun se on parhaansa yrittänyt" . Sun lapsi varmaan mielellään haluais ymmärtää sua ap, mutta ensin sinun on pystyttävä ottamaan vastaan se, mitä sun lapsella on sanottavaa omasta lapsuudestaan.



Tsemppiä ap! Olet oikeilla jäljillä, uskon, että teidän välit paranee, kun koetat. Tässä on tullut monta järkevää neuvoa jo.

ollut myös hyvin heikko itsetunnoltaan. Nuorena piti saada samoja merkkifarkkuja kun kavereilla, permanentti kuin kavereilla jne. Tästä se on katkera, kun meillä on tarjottu vain perusturvallisuus ja peruselintaso. Vanhemmat kai kuitenkin päättää, millainen kulutustaso perheessä on. Meillä ei ole tapana laittaa turhuuksiin rahaa, ja varmaan nyt aikuisenakin tytär itse myöntää, että moneen sen vaatimukseen olisi rahat menneet hukkaan. Meillä ei myöskään ollut tapana halailla lapsia, rakkaudentunnustukset ovat rakastavaisten välisiä sanoja. Mutta silti lapsia on rakastettu ja välitetty, vaikkei sitä koko ajan olekaan hoettu. Vaatteet ja ruoka ja koti on ollut, ja taskurahoja myös. Tästäkin tytär on vihainen, en ole ollut hänelle sellainen kaverivanhempi kun muut äidit. Minun äitiyteni on ollut sellaista, että kaikista asioista lapset ja vanhemmat eivät keskustele keskenään, se ei vaan kuulu äidin ja lasten suhteeseen, koska äiti on aina äiti, kasvattaja eikä kaveri. En ole tämän parempi äiti osannut olla, näin on minun ja mieheni lapsuudessakin kotiasiat menneet. Mutta kyllä minullakin on tunteet, ja tuntuu niin pahalta, etten ole kelvannut sellaisena kun olen ja kaikkeni olen yrittänyt.



Ap

on yrittänyt puhua sinulle tunteistaan?

Vierailija:

tuntuu niin pahalta, etten ole kelvannut sellaisena kun olen ja kaikkeni olen yrittänyt.

Ap

Kerrot itsekin toistavasi oman lapsuudenkotisi toimintamallia. Silloin ehkä piti olla kiitollinen ruuasta ja vaatteista, mutta nykyisin katsotaan, että nämä ovat jokaiselle ihmiselle kuuluvia perusoikeuksia. Varsinkaan lapsi ei ole missään kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen, jotka ovat hänet maailmaan halunneet.



Sinulla taitaa muutoinkin olla vaikeaa osoitaa tunteitasi? Onko tyttäresi ns. 70-luvun lapsi? Et ole tainnut kannustaa ja ymmärtää häntä? Vaikka merkkifarkut sinun maailmankatsomuksestasi käsin ovat turhuutta ja lapsellisuutta ja rahan tuhlausta, tyttärellesi ne ovat voineet olla pääsy kaveriporukkaan, tunne kauneudesta ja hyvännäköisyydestä ja ennen kaikkea siitä, että hän on niin arvokas, että on joskus oikeutettu saamaan jotain muutakin kuin sitä kaikkein halvinta.



Ikävä kyllä muistutat tasan tarkkaan omaa äitiäni. Hän ei koskaan hyväksynyt mitään kokemustani vastaamatta siihen oikopäätä ett " no mistä sä tuommoista olet keksinyt, ei pidä paikkaansa" tai " höpöhöpö!!!!!" . Eipä suurempaa mitätöintiä ja vähättelyä ole voinut olla. Ja näin jälkikäteen minua " on tietenkin kuunneltu ja kannustettu, ja kaikkea hyvää ollaan isäs kanssa sulle yritetty elämässä tarjota" .



Vanhemmus on paljon muutakin kuin se jokapäiväinen leipä ja jonkunlaiset vaatteet. Oletko koskaan miettinyt, mitä sinulle merkitsee, että olet saanut lapsen?

jos kumminkaan ei ole rakkautta näytetty

ei se materiaali ja raha tuo onnea tähän elämään jos kotona on henkisesti vajaata

ehkä tyttösi on kaivannu sitä henkistä läheisyyttä ja rakkauden osoituksia ja myös sitä että osoitetaan rakkautta myös pitämällä sylissä ja halailulla

ei halaus ole yksistään rakastavaisten yksin oikeus

kuten sanoin ei ihmiselle tuo onnea se että annetaan kaikkea rahaa vaatetta ja ruokaa

minäkin nyt aikuisena kaipaan hirveästi sitä mitä ei lapsena ollu

läheisyyttä ja läsnä oloa

tunnen ettei minulla ole ollu isää

koska hän ei ollut läsnä psyykkisesti vaikkakin oli fyysisesti paikalla

se on niin hirveän kipeää käyny

olla tuollainen marttyyri! Siitä ei seuraa mitään hyvää, katkeruutta vain. Lapsen ei tarvitse tuntea erityistä kiitollisuutta siitä, että on saanut ruokaa, puhtaat vaatteet, viikkorahaa jne. Niiden järjestäminen on vanhemman velvollisuus, eikä myöhemmin saa vinkua, että kaikkeni olen tehnyt.

Jos on rakastettu, mutta sitä rakkautta ei ole osoitettu sanoilla tai halauksilla, niin mistä sen voi sitten tietää? Eikä muuten ole ihme, että on huono itsetunto, jos äiti yrittää osoittaa lapselle, ettei hänellä ole mitään syytä tuntea niin kuin tuntee!

Lapsen salaisuuksien kertominen toisille, aikuisillekin on halpamaista.

Lue vielä se, mitä 14 kirjoitti. Siinä oli paljon järkeä. Et ole muuten kertonut, kuinka vanha lapsesi on, ja onko hänellä omia lapsia. Minusta ainakin tuli paljon armollisempi äitiäni kohtaan kun sain lapsen ja tajusin, että äiditkin ovat vain ihmisiä.

Vierailija:

ollut myös hyvin heikko itsetunnoltaan. Nuorena piti saada samoja merkkifarkkuja kun kavereilla, permanentti kuin kavereilla jne. Tästä se on katkera, kun meillä on tarjottu vain perusturvallisuus ja peruselintaso. Vanhemmat kai kuitenkin päättää, millainen kulutustaso perheessä on. Meillä ei ole tapana laittaa turhuuksiin rahaa, ja varmaan nyt aikuisenakin tytär itse myöntää, että moneen sen vaatimukseen olisi rahat menneet hukkaan. Meillä ei myöskään ollut tapana halailla lapsia, rakkaudentunnustukset ovat rakastavaisten välisiä sanoja. Mutta silti lapsia on rakastettu ja välitetty, vaikkei sitä koko ajan olekaan hoettu. Vaatteet ja ruoka ja koti on ollut, ja taskurahoja myös. Tästäkin tytär on vihainen, en ole ollut hänelle sellainen kaverivanhempi kun muut äidit. Minun äitiyteni on ollut sellaista, että kaikista asioista lapset ja vanhemmat eivät keskustele keskenään, se ei vaan kuulu äidin ja lasten suhteeseen, koska äiti on aina äiti, kasvattaja eikä kaveri. En ole tämän parempi äiti osannut olla, näin on minun ja mieheni lapsuudessakin kotiasiat menneet. Mutta kyllä minullakin on tunteet, ja tuntuu niin pahalta, etten ole kelvannut sellaisena kun olen ja kaikkeni olen yrittänyt.

Ap

Se on nimittäin aivan totta, tyttäresi mielestä.

Kuka lastaan rakastava äiti kertoisi lapsen salaisuuksia eteenpäin? Tai mitätöisi hänen tunteensa? Jne.

Parasta kun katsot peiliin ja tunnustat tosiasiat - lapsesi näkökulman ja annat itsellesi anteeksi. Me kaikki olemme epätäydellisiä.

Anna tyttären sanoa mitä haluaa, ja KUUNTELE. Älä puolustaudu sanallakaan, katso asia kerrankin yksinomaan tyttäresi näkökulmasta. Pyydä anteeksi niitä asioita, mitkä tyttären mielestä ovat menneet pieleen, vaikka olisivatkin tapahtuneet mielestäsi olosuhteiden pakosta.



Olen 30-vuotiaana ja kahden lapsen äitinä käynyt läpi samanlaisia ajatuksia kuin tyttäresi ymmärrettyäni, että lapsuudenkotini ongelmat eivät johtuneet ainoastaan isästäni (niinkuin äitini oli antanut ymmärtää) ja huomasin, että äitini teki lähestulkoon kaiken toisin kuin minusta olisi pitänyt. Ymmärrän, että hän rakasti meitä ja pyrki parhaaseen mahdolliseen, vaikka tietämättömyyttään/taitamattomuuttaan ei siihen kyennyt. Kun aloin nähdä lapsuuteni toisessa valossa tahdoin keskustella siitä äitini kanssa, ja aluksi se oli äärimmäisen vaikeaa, koska äitini vetäytyi välittömästi puolustuskannalle kuten sinäkin. Pääsimme kuitenkin tämän esteen yli, äitini alkoi ymmärtää minun ajatuksiani ja tunnusti tehneensä virheitä. Pystyin antamaan anteeksi äidilleni, kun hän tunnusti virheensä ja nyt suhteemme on entistä parempi. Luulen, että tyttäresi voi nimenomaan haluta ymmärtää ja antaa anteeksi, mutta ensin asenteesi pitää muuttua.

ei varmaan kukaan keksi asiota ja vääristele

monesti vaan ne väärin tehdyt ja vajaukset jää mieliin paremmin

Tytär on 29, toista vuotta naimisissa, ei ole vielä lapsia. Tytär on sanonutkin ettei edes halua lapsia, sillä haluaa vihdoinkin elää omia tarpeitaan ja toiveitaan täyttäen. Hän ei myöskään halua enää toista äitisuhdetta elämäänsä, koska tässä ensimmäisessäkin on riittävästi.



En ole varsinaisesti kertonut lapsen salaisuuksia eteen päin juorutakseni. Tyttö kertoi lapsena jotain ihan tavallista kuten että joku poika oli ihastunut siihen tai muuta. Tällaisista asioista ollaan joskus aikuisten kesken puhuttu, kuten nyt aikuiset puhuu kun keskustellaan omista lapsista ja niiden elämänvaiheista. Mitään oikeasti tärkeää ja salaista en ole koskaan puhunut. Olen aina pyrkinyt olemaan avoin ja rehellinen ja tytärkin yrittänyt kasvattaa tähän sen sijaan että lapsenakin jo vastaili aina ympäripyöreitä, kun selvästi jotain asiaa kysyttiin.



Kyllä ymmärrän että nykyaikana lapsilla on erilaiset vaatimukset ja kotia ei enää arvosteta vaan se on itsestään selvyys, mutta silloin oli aika toinen, eikä missään perheessä rahaa käytetty 500 markan leviksiin kun 100 markallakin sai ihan yhtä hyvät farkut.



ap