Aikuinen tyttäreni kertoi minun olleen maailman surkein äiti ja epäonnistuneeni kaikessa.

Minulla ei ole mahdollisuutta käydä asiaa äitini kanssa läpi, sillä hän ei koe siihen tarvetta eikä näe siihen mitään syytä, ja terapiaan ei meillä päin " turhan takia" pääse. Haluaisin jostain löytää anteeksiantavaisen persoonani ja voida vielä joskus pitää äidistäni.

äitini odottaa kovasti anteeksiantoa itselleen. Olen kokonut lapsuudenperheeni ilmapiirin tunnekylmäksi, tunteita mitätöiväksi ja vähätteleväksi, lapsia, en muista että minua olisi koskaan halailtu tai mitenkään kerrottu tai tuotu ilmi, että olen rakastettava ja haluttu, ainakaan varhaisvuosien jälkeen. Sen sijaan veljeni sai erityisaseman etenkin isältäni, joka on sen jälkeen aina yrittänyt työntää minut pois perheyhteydestä, tai pikemminkin isä-poika-symbioosista. Äitini ei vieäkään pysty tunnistamaan tätä tai hyväksymään, vaan väittää aina kivenkovaan, että meitä on kohdeltu samanarvoisina. Kumminkin kaikki neljä sukulaista, joiden kanssa olen asiasta keskutellut, ovat huomanneet eriarvoisuuden.



Nyt sitten pitäisi jaksaa olla tekemisissä tälläisten ihmisten kanssa, jotta lapsellani olisi edes jonkinlaiset isovanhemmat. Käytännössä tämä tuntuu kuitenkin varsin tuskalliselta, sillä yhä edelleen koen tulleeni ylikävellyksi, mitätöidyksi ja vähätellyksi kun olemme kanssakäymisissä, joka kerta. En voi luottaa äitiini, sillä hän selittelee asioita ja jättää asioita siten, että sitä voisi kutsua valehteluksi.

Kaikkein eniten loukkaa se, ettei tunteitani oteta mitenkään huomioon ja kaikki epäoikeudenmukainen kohtelu mitätöidään vain omaksi vainoharhaisuudeksi, vaikka kaikki muut lähipiirissämme ovat sen huomioineet, ehkä veljeäni lukuunottamatta.



Mistä siis voimia kanssakäymiseen?

Onko ainoa mahdollisuus laittaa vain välit poikki kokonaan?

Lapseni on vielä niin pieni, ettei häntä voi lähettää yksin tapaamisiin isovanhempien kanssa.

Riippuu terapeutin koulutuksesta ja suuntauksesta, mitä hän käyttää. Yksi, jota voi kokeilla kotonakin, on se, että joskus, kun olet yksin kotona, laitat tuolille tyynyn. Kuvittelet, että tyynyn paikalla on äitisi. Annat tulla kaiken, mitä mielessä on. Voit vaikka hakatakin tyynyäsi/äitiä.



Tämän jälkeen menet itse istumaan siihen tuoliin. Kuvittelet, että olet äitisi. ja näet itsesi siinä edessäsi. Menet äitisi rooliin ja kerrot, miten äitisi kokee asiat nyt kuultuaan, mitä sinulla on sanottavaa. Sanot äitisi suulla itsellesi ne vapauttavat sanat, jotka haluat kuulla.



Tämän jälkeen menet taas itseksesi ja näet äitisi siinä tuolilla. Nyt äitisi sanoo ne sanat, jotka äsken sanoit äitinä ollessasi. Kiität häntä ja toivotat hyvää jatkoa elämässä.



Näin voi tehdä myös, jos on keskeneräisiä asioita jo kuolleen ihmisen kanssa. Heillehän ei voi enää sanoa suoria sanoja eikä heiltä voi saada lohtua.

Rajansa kaikella- olet sentään äiti!

Mielestäni se on aikuisuuden perkki, että pystyy seisomaan omien ratkaisujensa ja valintojensa takana. JA myöskin myöntämään, että ne kaikki ratkaisut eivät aina ole olleet lasten kannalta niitä parhaita.

Mä olen sitäpaitsi jo terapiani läpi käynyt, mutta kyllä varmaan jokainen terapeutti kehoittaa selvittämään tuollaisia asioita myös sen oman vanhemman kanssa. AInakin mun terapeuttini neuvoi kertomaan äidille mitä ja miten olen kokenut. JA en todellakaan ole ollut äitiäni syyttelemässä, mutta ihminen jolla on huono itsetunto, eikä ollenkana kykyä myöntää virheitään ottaa jokaisen asian syytöksenä.

Tällä palstalla kyllä kukkii tehokkaasti tuo ajattelu että jokainen äiti on paras äiti, ja sitä ei saisi koskaan kyseenalaistaa, ei edes se oma lapsi. Samoin äideillä saa olla miten surkea itsetunto tahansa, ja kaikki kritiikki on syyllistämistä. KAsvakaa vähän ihmisinä te itsekin, niin pystytte ehkä joskus vähän paremmin vastaanottamaan lastenne pahan olon, varsinkin jos olette suuresti syyllisiä sen pahan olon syntymiseen.

Vierailija:

varsinkaan jälkikäteen. Syyllistäminen on turhaa eikä johda mihinkään.

Sinäkin teet parhaasi elämässä, ei kukaan voi vaatia enempää ei edes omat lapset.

Välien selvitteleminen olisi parasta tehdä ammattiauttajan läsnäolessa, että molemmat tulisivat ymmärretyksi.

Toistensa syytteleminen on turhaa, on ymmärrettävä ongelman ydin.

Tosin välillä päästelee semmosia sammakoita suustaan että oksat pois. JA välillä tulen kamalan surulliseksi, kun näen miten kohtelee lapsiani kun nämä kiukuttelevat, tajuan siinä hetkessä miksi itselläni on niin suuria ongelmia tunteideni kanssa. Jostain syvältä tulee muisto, että minua on kohdeltu samoin, ja miten pahalta se on tuntunut. Menenkin aina tilanteeseen väliin, ja äitini on jopa ottanut oppia minusta kun on nähnyt miten paljon paremmin minun käyttämät keinot lasteni kanssa toimii.

Mä en ainakaan hetkeäkään kuvittele, että voisin olla täydellinen äiti. En ehkä toista niitä virheitä, joita minun kanssani on tehty, enkä ikinä ole lapsilleni niin tahallisen julma ja alistava mitä minulle on oltu. Mutta aivan varmasti lapseni tulevat minua jostain syyttämään, ja siihen heillä on oikeus. SItten asiasta keskustellaan joka näkökulmasta. Ei siinä sen kummempaa. Ikävää on, että omat vanhempani eivät siihen pysty.

Vierailija:

kaikki jotka kauhean rankasti arvostelette ap:ta ja omia äitejänne, että jonain päivänä teidän lapsenne ovat siinä vanhemmista irtautumis vaiheessa ja he löytävät aivan varmasti teistä moniakin virheitä. kuuluu jopa asiaan vihata vanhempiaan jossain vaiheessa.

itse olen parikymppinen nuori äiti ja minulla on ollut vaikea suhde äitini kanssa. meillä on ollut paljon ongelmia ja ennen lasten saamista ajattelin, että hän on ollut aika kurja äiti... nyt huomaan, ettei se lasten kasvattaminen ole helppoa, se on aika pelottavaa ja toivonkin että teen suurimman osan oikein...huomaan, että oma äitini onkin aika paljon tukenani, hoitaa paljon mun lapsia ja välittää kovasti meistä vaikka onkin omalla tavallaan vaikea ihminen... kaikki me ei vaan puhuta " samaa kieltä" , vaikka oltaisiin sukua, on vaikeaa aina nähdä sitä toisen välittämistä... siinä mielessä avoin keskustelu, omien virheiden myöntäminen ja anteeksipyyntö on tärkeitä juttuja.. mutta lasten pitäisi myös tajuta etsiä vanhemmista myös niitä hyviä puolia ja antaa anteeksi.

mä olen kans 70-luvun lapsi, ainoa, äitini akateemisesti koulutettu, edelleen työelämässä, mulla nyt kaksi lasta, välillä olen kokenut rankkojakin juttuja, mutta äidin kanssa en voi asioitani jakaa, kerran jotain poikkipuolista yritin sanoa, kuulin mm. että kaikki mun eteeni on tehty, " hoitoon on viety ja haettu" , " en tiennytkään että olet NOIN katkera" , " itsariko tässä pitäisi tehdä että olisit tyytyväinen" jne., ja koko juttu lähti siitä, että toivoin, että kerrankin olisi mummu ehtinyt lapsenlapsen muskarin kevätjuhlaan oman menonsa sijaan, ei muuten, mutta kun poika sitä niin kovin odotti. Olen siis tottunut tasapainoilemaan äitini (mielenterveyden) kanssa, ja yleensä osaan välttää mahdollisia konflikteja, en kuitenkaan aina. Sanomattakin selvää, ettei mitään murrosikää ole koskaan ollut, kerran teininä sanoin haista v (enkä siis edes sitä koko sanaa), ja äiti ei puhunu mulle kahteen viikkoon. Tää on ollu mulle aikamoinen kriisi aikuistuttuani, kun olen alkanut tajuta, kuinka moni juttu meillä kotona oli pielessä. Isä teki mun kanssa paljon. Äiti osoitti kyllä hellyyttä ja rakkautta mulle ja teki tiettyjä juttuja mun kanssa, mutta joiltain osin ilmeisen lukossa, taustalla myös varmasti oman lapsuutensa kuviot. Musta tuli tosi aikaisin itsenäinen. On myös tavallaan auttanut todeta, että äidilläni on jossain määrin narsistisia piirteitä, mikään arvostelu ei tule kyseeseen, hän on marttyyri, jota koko maailma epäoikeudenmukaisesti on vastaan. Nyt itse äitinä teen virheitä ja murehdin niitä. Toivon kuitenkin, että lapseni uskaltaisivat minulle puhua - uhmata ainakin uskaltavat, ja kun sen kääntää positiiviseksi, niin sehän on suurta luottamusta siihen, että äiti rakastaa.

Voimia meille tyttärille ja äideille.

mutta sen päätteeksi meidän tulisi hyväksyä heidät semmoisina kuin ovat. Nämä kortit on meille jaettu ja näillä mennään. Ei kukaan äiti pahuuttaan ole huono äiti. En usko sellaiseen! Uskon vilpittömästi siihen, että jokainen äiti haluaisi olla hyvä äiti, mutta ei vaan aina pysty olemaan sellainen.



Omassa äitinä olemisessani minua kalvaa usein syyllisyys kun huomaan käyttäytyväni tyrannimaisesti. Ja tiedän, että esikoistyttäreni jonain päivänä syyttää minua. Ei sitä syytöstä ole helppo kunnella varmastikaan, koska - todellakin - olen tehnyt parhaani. En ole pystynyt parempaan.



Kun myönnän epätäydellisyyteni, hyväksyn myös omien vanhempieni epätäydellisyyden. Tärkeintä on tekojen tarkoitus, ei teot itse. Tiedän, että he ovat pyrkineet hyvään, mutta välillä epäonnistuneet. Olen syyttänyt vanhempiani muutamissa elämänvaiheissa kovastikin. Olen takuulla ollut hankala murrosiässä ja myöhemminkin. Mutta, olen myös monet kerrat osoittanut päinvastaista, kertonut pitäväni heitä hyvinä vanhempina. Olen sanonut mikä heidän vanhemmuudessaan on ollut hyvää.



Minulla on hyvä suhde äitiini ja parantunut suhde isääni. Isäni on etäinen minulle varmasti aina. Ei hän ole sitä halunnut, mutta muuhun ei ole pystynyt. Hänen oma isäsuhteensa on ollut sellainen, ja hänen isällään taas ei ole edes ollut isää. Tällaiset traumat kulkevat suvussa.



Elämään pitäisi pystyä suhtautumaan hyväksyvästi. Ei meillä kenelläkään ole täydellinen elämä eikä täydelliset lähtökohdat. Meidän elämämme on ainutkertainen ja muuta meillä ei ole.

Ja ymmärrän, että siinä vaiheessa kun tekee sitä kasvatustyötä ei aina jaksa eikä osaa. Rapatessa roiskuu. Mutta jos se marttyyrimeininki on todella voimakasta, niin vaikka kuinka ymmärtäisi ja hyväksyisi, niin ei semmoisen ihmisen kanssa voi olla läheisissä väleissä, eikä edes kovin paljon tekemisissä. Semmonen nävertää sen aikuisen lapsen sielun ja aiheuttaa pahan olon. Tietysti sitten pitää ymmärtää, että siitä vanhemmasta ei nyt sitten yhä edelleenkään ole tunnepuolelta juuri mihinkään ja hyväksyä se. Eikä tulla katkeraksi siitä, ettei ole suhdetta vanhempiin.



Ongelma tulee usein sitten siitä, että ne tunnekyvyttömät marttyyriäidit kuitenkin kovasti haluaisivat suhdetta aikuisiin lapsiinsa. Aina vaan niin omilla ehdoillaan. Ei varmasti ole pahuutta, mutta olisko kuitenkin jonkinlaista tunnelaiskuutta? Ei viitsi tehdä vaivaa kasvaakseen, kun on helpompaa killua niissä vanhoissa malleissa ja odottaa, että toiset kannattelee?

He toimivat sen ajan tavan, tottumusten ja " oikean" mukaisesti. Mutta miksi ihmeessä heillä on halutessaan oikeus jumittua kaiken arvostelun ulkopuolelle vain siksi että he ovat kaikkensa yrittäneet ja ovat niitä vanhempia, joita Raamattukin kehoittaa kunnioittamaan. Miksei vanhemmilta vaadita kasvua nykyajan vaatimuksiin, joilla tarkoitetaan rehellistä ja avointa keskustelua, toisen tuntemuksen kuuntelua ja arvostamista, vilpitöntä anteeksipyyntöä, mahdollisuutta kertoa omista valinnoistaan ja syistään.



Nykyajan nuoret valmistuvat eivät saa valittaa pätkätöistä - ne ovat nykyaikaa ja niihin on vaan sopeuduttava. Miesten odotetaan osallistuvan kotitöihin - sehän on tasa-arvokysymys. Nykyajan vanhempien on hyväksyttävä ettei isovanhemmat ole aina hoitoapuna käytettävissä -he ovat lapsensa jo hoitaneet ja heillä on rahaa ja terveyttä ja ennen kaikkea oikeus nauttia eläkevuosistaan.



Miksi 70-luvun vanhemmilta ei vaadita ajassa pysymistä edes sen vertaa, että silloisten kasvatustrendien pahimmat lapsukset edes myönnettäisiin puutteellisiksi, jopa vääriksi? Onko todella niin vaikea pyytää anteeksi?

äitiyden itsetunnon ja arvovallan syvintä olemusta, että ei koskaan asetu (asettunut) lapsen kanssa samalle tasolle? Lapsen ajatukset, tunteet, jopa kiukut ja syytökset olivat lapsellista kiukuttelua, nuoruuden uhmaa ja tyhmyyttä, kiittämättömyyttä, epäkunnioitusta, riidanhaastamista, kavereilta opittua " hienoa" käytöstä ja heidän matkimistaan kavereiden hyväksynnän toivossa jne.



Minä en koskaan ole äitini mielestä oikeasti voinut tuntea jotain, havaita jotain, muodostaa mielipidettäni jostain. Harvoin päästiin edes keskustelussa sille (vähättelevälle) asteelle, onko tunteeni esim oikeassa mittakaavassa, sillä usein tunteideni alkuperää ei edes ollut. Esimerkiksi äitini ei koskaan moittinut minua liian herkäksi reagoimaan koulukiusaukseen, sillä eihän minua edes kiusattu koulussa! Olen vain niin itsekeskeinen, että luulen koko ajan kaikkien kuiskuttelevan minusta ja nimittelevän ilkeästi. Pitää olla hauska ja iloinen ja mennä vaan reippaasti mukaan tyttöporukkaan, näin saa kavereita. Äitini ohje vuodelta 1984.

Toki olisin toiminut toisin monessakin asiassa jos olisin pystynyt ymmärtämään tekojeni pitkäaikaisseuraamukset. Harva on niin viisas että siihen pystyy.



Tämän hetken nuoret aikuiset tekin teette virheitä ja toimintatapojanne kyseenalaistetaan 20-30 vuoden kuluttua niin se vain menee halusipa tai ei.



Minulle on syntynyt 20 vuoden ikäerolla lapsi edelliseen ja monesti näitä asioita olen miettinyt. Totean että kypsemmällä iällä minulla on ollut enemmän valmiuksia äitiyteen kuin nuorena.

Sitä vain kritisoidaan, että jotkut vanhemmat eivät halua kestää minkäänlaista kritiikkiä, pitävät lastensa tunteita väärinä ja huonoina ja heittäytyvät marttyyreiksi, jotka ovat antaneet kaikkensa.

Marttyyriläheiset vievät hirveästi henkisiä voimavaroja. He katsovat antaneensa kaikkensa ja luulevat tämän oikeuttavan KAIKEN, mitä he itse sanovat tai tekevät. He eivät ymmärrä, että oikeasti he ottavat paljon enemmän kuin antavat.

Vierailija:

Toki olisin toiminut toisin monessakin asiassa jos olisin pystynyt ymmärtämään tekojeni pitkäaikaisseuraamukset. Harva on niin viisas että siihen pystyy.

Tämän hetken nuoret aikuiset tekin teette virheitä ja toimintatapojanne kyseenalaistetaan 20-30 vuoden kuluttua niin se vain menee halusipa tai ei.

Minulle on syntynyt 20 vuoden ikäerolla lapsi edelliseen ja monesti näitä asioita olen miettinyt. Totean että kypsemmällä iällä minulla on ollut enemmän valmiuksia äitiyteen kuin nuorena.

Tässä myös yksi 70-lukulainen ja ainokainen.... Kiltin tytön kasvatuksen saanut...



Kiinnostaisi kovasti, että minkähänlaisena meidän lapset näkevät meidät 30-kympin kriisissään toisin sanoen mikähän trauma nousee tästä 2000-luvun alun kasvatustrendistä ahdistamaan meidän lapsiamme? Ja ahdistaako poikia koskaan mikään?

Myönsi, että on kovin vaikeaa keskustella kun ovat aikuisia. Sama raja koskee jollain tavalla vieläkin lapsia, vaikka ovatkin aikuisia jo. Miksi on niin vaikea myöntää tehneensä väärin ? Minusta on ihan helppoa sanoa lapsille, että äiti teki väärin tai oli väärässä. Ei se ole minun olemassaolostani mitenkään pois. Lapsilta kysytään miltä susta tuntuu ja miksi sun mielestä isä ja äiti kielsi tekemästä jotain. Puhutaan tunteista ja hyväksytään että lapsikin hermostuu, hormonit jyllää ja pahoittaa toisinaan mielensä helpostikin.



Äitini valittaa, että koskaan emme istu alas juttelemaan. Kun hän on käymässä minä kirjaimellisesti kuljen hänen perässään ja yritän ja yritän jutella, mutta äiti oikeasti juoksee pakoon. Hakeutuu heti toiseen huoneeseen. Keskustele sitten siinä_ itseksesi.

Ensin olin ap:n puolella, mutta mitä enemmän luen juttujasi, alan siirtyä tyttäresi puolelle.



Lapsi-raukka, joka ei ole saanut halauksia, eikä korvikkeeksi edes Leviksiä!

Ilmeisesti esim tämä kirjoittaja tiedostaa hyvinkin, että oman aikansa kasvatukseen liittyy epäkohtia.

Toista on esimerkiksi oma äitini, joka kerta toisensa jälkeen kirkkain silmin kieltää tiettyjä asioita edes tapahtuneeksi. Minua ei kuulemma koskaan rangaistu fyysisesti. Muistan kyllä tukistamisen, luunapit, vintinrapussa seisottamisen (kylmä ja pimeä rappu ja rangaistusaika oli 1- 1,5 tuntia). Ilmeisesti lapsuudenmuistoni ovat niin karmeaa kuultavaa, että ihminen automaattisesti kieltää millään tavalla sotkeutumasta sellaiseen. Joskus tuntuu, että ovatko he todella aivan vilpittömästi tätä mieltä, vai onko jossain takaraivossa tieto, että minun kokemukseni on totta?

Vierailija:

Toki olisin toiminut toisin monessakin asiassa jos olisin pystynyt ymmärtämään tekojeni pitkäaikaisseuraamukset. Harva on niin viisas että siihen pystyy.

Tämän hetken nuoret aikuiset tekin teette virheitä ja toimintatapojanne kyseenalaistetaan 20-30 vuoden kuluttua niin se vain menee halusipa tai ei.

Vierailija:

Ensin olin ap:n puolella, mutta mitä enemmän luen juttujasi, alan siirtyä tyttäresi puolelle.

Lapsi-raukka, joka ei ole saanut halauksia, eikä korvikkeeksi edes Leviksiä!

Siis minustahan tyttö ei saanut leviksiä ym muotivaatteita, koska ap:n mukaan heidän perheessä ei ole tapana laittaa rahaa turhuuksiin. Ap:n mukaan kalliit merkkifarkut ovat sellaiset, kun viidenneksellä saa myös farkut. Ei ap siis ole koskaan ilmaissut merkkifarkkujen korvaavan tota halipulaa. Joku vastasikin, että ap näki farkuissa parin sadan markan säästön, eikä tajunnut, miten juuri farkut olisi sillä hetkellä voineet olla murrosikäiselle ilon aihe ja kaverisamaistumisen keino. Ja osoitus myös siitä, että tyttö on ansainnut joskus jotain vaikka sillä perusteella, että haluaa tai pitää kauniina, eikä vain aina halvinta mahdollista, koska nekin ihan menettelee ja lapsi ei sen parempia edes tarvi.

Että ei tässä ihan kuvitella.

Oma äitini vähätteli valituksiani sillä, että en voi syyllistää häntä koska epäoikeudenmukaisuus ja mitätöinti ei ole sama asia kuin esim. insesti tai alkoholisoituneet vanhemmat.



Äitini on sulkeutunut ja täysin riippuvainen ympärstön antamista impullisseista. Ei mitään omaa itseään koskaan. Sellainen kiero ja manipuloiva. Koskaan ei voi luottaa, minkä asian on ottanut aseekseen.



Että miettisin ensin jotain sellaista ennenkuin alan syyttämään häntä! Ok Olen siis kiitollinen siitä että minua ei käytetty seksuaalisesti hyväksi tai että vanhempani ovat absolutisteja! Näinkö??