Aikuinen tyttäreni kertoi minun olleen maailman surkein äiti ja epäonnistuneeni kaikessa.

Eri sukupolvien välillä on aina jonkinmoinen kuilu. Vanhemmista tulee irtautua ja kapina tulee jossain vaiheessa, jos sitä ei ollut murrosiässä niin sen aika on nyt.



Jääräpäisyyttä lienee lapsessa samoin kuin sinussakin ja jokainen ajattelee pääsääntöisesti vain siitä omasta kulmastaan, harvemmalla on kyky heittäytyä toisen " housuihin"



Kuitenkin keskustelisin asiasta uudelleen ja josko se toisi lisävalaistusta ongemiinne.



Omien vanhempieni ratkaisuja olen kapinoinut ja keskustelu ei tuottanut tulosta vaan he ovat aina oikeassa ja siitäkin huolimatta etteivät juurikaan ole virheitään tunnustaneet minun on pitänyt antaa anteeksi ihan oman itseni vuoksi. Mielessäni olen antanut anteeksi ja jotenkin jopa ymmärrän heidän tekojaan.

ja jonain päivänä hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet. Jos olisit ollut äitinä aivan mahdoton, tyttäresi ei pitäisi sinuun mitään yhteyttä.



Anna ajan kulua. Opettele kuuntelemaan tytärtäsi. Puhu hänen kanssaan kuin aikuinen aikuiselle. Ajattele hänet itsestäsi irallaan olevaksi olennoksi ja myös ota etäisyyttä menneisyyden itseesi. Olet tehnyt parhaasi.



Tyttäresi luultavasti haluaa, että kertoisit rakastavasi häntä ja tukevasi häntä. Kun hän on nyt naimisissa, eli turvallisessa elämänvaiheessa, hän uskaltaa käydä läpi traumojaan. Se on vain hyvä asia.



Itsekin olin pari vuotta sitten katkaisemassa välejäni isääni. Kävin isäsuhdetta läpi ja syytin häntä - joskaan en kertonut kaikkea syytöksiäni hänelle. Sitten yhtenä päivänä havahduin. Oli isänpäivä tulossa ja luin lehdestä jutun isättömistä aikuisista, jotka olivat isän poissaolosta huolimatta aikuisella iällä luoneet suhteen isäänsä. Siinä lukiessani ymmärsin, että isäni on aina ollut paikalla, koko lapsuuteni. Hän on parhaansa tehnyt. Annoin kaikki hänen virheensä anteeksi. Ja teen itsekin virheitä vanhempana koko ajan.. (2 pientä lasta)

salaisuuksien pitäminen on tärkeää. Mieheni kärsi kovasti siitä, että äitipuolensa lauloi heti kaikki salaisuudet, mm ihastumiset, kaikille naapureille.



Mieheni ei pysty nyt luottamaan ihmisiin.

On aina ollut sopeutuvaisempi kuin siskonsa. On aurinkoinen eikä tee pikkuasioista riitaa. Koska asuu vielä kotona, on välit häneen paljon läheisemmät. Yhdessä tässä eletään ja autetaan ja huomioidaan toinen toisiamme. Meillä on ihan tavallista arkea, tytön kanssa kaikki on aina niin periaatteellista ja syvällistä.



On ollut mukavaa ja kasvattavaa lukea teidän hienoja kirjoituksianne. Etenkin olen kiinnostunut vielä kuulemaan, jos muissa perheissä on ollut samanlaisia vaiheita, ja miten niistä on selvitty ja onko välit parantuneet.



Ap

ja vähän pelkään että mitä jos tulee samanlaisia ongelmia. En itse ole ihmissuhdetaitoinen enkä -haluinen, joten poikien äitiys on sujunut hyvin. He kun eivät kaipaa muuta kuin rahaa ja kavereita ja tietokonepelejä. Mutta naiset kun yleensä (paitsi minä) vahtaavat jotain suhdetta ja plaah plaah... en todella tiedä miten tulen jaksamaan sellaista :(

Totta on, että jokainen osoittaa sitä omien malliensa ja oman tempperamenttinsa muovaamalla tavalla. Tai sitten ei kauheasti edes mieti, miten sitä välittämistään osoittaa vaan ajattelee, että kyllähän se sille toiselle on päivänselvää, että välitän.



Minulla on ollut jokaisen lapseni kanssa kova opetteleminen, että mimmosia persoonia he ovat, millaiset jutut on heille tärkeitä. Yksi lapsistani ei kauheasti tykkää halailusta tai muusta sellaisesta fyysisestä hellittelystä, hän on " toiminnan tyttö" ja hänelle on tosi tärkeää, että me vanhemmat käymme hänen kanssaan luistelemassa, uimassa jne. Hän ei myöskään ole sitä tyyppiä, että tykkäisi kertoa kaikki juttunsa. Joskus kun kyselen, että " mitäs siellä synttäreillä oikein tapahtui tmv." , tyttö vastaa, että " onko pakko kertoa, ne on mun omia asioita" . Minä vastaan siihen, että ei tietenkään, jokaisella saa olla omat asiansa. Enkä rupea syyttelemään, että tyttö on umpimielinen ja hankala tai marttyyrina marisemaan, että on se kumma kun mulle ei voi mitään kertoa.



Keskimmäinen taas on semmoinen, että tarvitsee ja haluaa hirveästi fyysistä läheisyyttä. Siinä on mulle ollut kova opetteleminen, koska se ei multa tule luonnostaan. Mutta koska lapsestani välitän, haluan sen osoittaa hänelle sillä tavalla, mitä lapsi kaipaa. Olen ottanut tavaksi hieroa lapsen jalkapohjia iltaisin iltasadun jälkeen. Olen opetellut olemaan halattavana, vaikkei se aluksi tuntunut luontevalta. Silitän tukkaa ohimennen jne. Lapsesta oikein näkee, miten hyvä olo sille tulee, kun minä tai isä häntä kosketetaan.



En varmasti ole täydellinen äiti ja lapsille saattaa jäädä kaikenlaista hampaankoloon. Toivon kuitenkin, että heille on jäänyt sellainen olo, että voivat sen pettymyksensä mulle ilmaista ja luottavat siihen, että kuuntelen, mitä heillä on sanottavanaan.

että pojalla ja sinulla on samanlainen temperamentti, ja tytöllä erilainen? Siksi pojan kanssa on paljon helpompaa. Aiemmin kirjoitit, että itse olet suurpiirteinen ja tyttö pilkuntarkka, siis arvotit nämä sinänsä neutraalit ominaisuudet positiiviseksi ja negatiiviseksi.

Vierailija:

On aina ollut sopeutuvaisempi kuin siskonsa. On aurinkoinen eikä tee pikkuasioista riitaa. Koska asuu vielä kotona, on välit häneen paljon läheisemmät. Yhdessä tässä eletään ja autetaan ja huomioidaan toinen toisiamme. Meillä on ihan tavallista arkea, tytön kanssa kaikki on aina niin periaatteellista ja syvällistä.

On ollut mukavaa ja kasvattavaa lukea teidän hienoja kirjoituksianne. Etenkin olen kiinnostunut vielä kuulemaan, jos muissa perheissä on ollut samanlaisia vaiheita, ja miten niistä on selvitty ja onko välit parantuneet.

Ap

Ollaan hyvin erilaiset, tytölle vartin myöhästyminen on välinpitämättömyyttä, minulle ihan normaalia. En odota muidenkaan olevan aina ihan minuutilleen. Tytär on varmaan koko elämänsä kaivannut minulta jotain, jota en ole osannut antaa. Nyt se melkein 30 vuoden päästä purkautui tuollaisena holtittomana ja epäkohteliaana haukkumisena.

Vierailija:

että pojalla ja sinulla on samanlainen temperamentti, ja tytöllä erilainen? Siksi pojan kanssa on paljon helpompaa.

äitini oli vähän samantyylinen kuin sinä.



Useampi vuosi meni niin, etten halunnut olla paljoa tekemisissä äitini kanssa, joka vain puolusteli itseään juuri niin kuin sinäkin " kaikkemme on tehty" " olin niiiin nuori, en voinut ymmärtää" " miksei veljesi koskaan puhu tuollaisia, sinä vaan?"



Lopulta hän tuli siihen kohtaan, että hänelle suhteemme oli tärkeämpi kuin se mitä AINA oli tehty.

Pyysi siis anteeksi ja se riitti minulle.



Ei sinun tarvitse ottaa sellaista syytöstä vastaan että et IKINÄ kuunnellut ja että olit AINA niin kamala. Pyydä häntä nimeämään konkreettisia tilanteita ja pyydä ne sitten anteeksi.



Ja ennen kaikkea: korjaa tapasi! Ala kuunnella tytärtäsi hyvä nainen, jos et halua menettää häntä!



Nyt kun minulla on omat lapset olen iloinen, että äitini korjasi käytöstään riittävästi, jotta hän nyt on mukava mummi lapsilleen.

tai oli tyttäresi lapsuudessa? Alkoholistin lapsena korvaani pisti tuo sinun väitteesi, ettei miehesi ollut humalassa niin usein kuin tytär väittää. Hän voi kuitenkin olla kokenut että isä oli vähän väliä humalassa: tuurijuoppouskin on lapsille raskas kokemus.



Sinun vikasi se ei tietenkään ole,ja siinä tyttäresi tekee virheen, jos syyttää sinua miehesi juomisesta - sinun kannattaisi sanoa se suoraan tyttärellesi (ystävällisesti mutta jämäkästi). Jos hänen lapsuuttaan on varjostanut isän toistuva humalahakuinen juominen, hänen kannattaisi yrittää selvittää sitä suhteessa isäänsä, ei sinuun. Jos isästä ei ole puhumaan siitä avoimesti, hänen kannattiasi puhua asiantuntijoiden tai muiden alkoholistien lasten kanssa.



Voi suositella Alkoholistien aikuiset lapset ryhmään hakeutumista. Niistä saa yhteystietoja kun googlaa AA.

Minä en pysty samaan oman äitini kohdalla.

Olen itsekin vajaa kolmekymppinen ja tämmöiset asiat ovat nousseet pintaan. Äitini vain sattumoisin on niin herkkä loukkaantumaan ja äärimmäisellä puolustuskannalla itseensä kohdistuvan arvostelun suhteen, että jos dumppaisin hänen päälleen samanlaisen lastin kuin tyttäresi sinulle, välimme menisivät varmasti poikki.

Pienemmätkin yhteenotot tai välienselvittelyt ovat aiheuttaneet viikkojen välirikkoja.

Kaiken huippu on, että äitini on älykäs ja analyyttinen nainen noin muuten, mutta omaan itseen kohdistuvat arvostelut ovat hänelle täysin kestämättömiä. Mitään väärää ei hän koskaan myönnä tehneensä, päinvastoin vika on aina kaikissa muissa. Sellainen asenne on todella rasittava, kukaanhan ei ole virheetön. Mistähän lapsuuden traumoista tuollainenkin asenne kumpuaa?

Tämä palsta tuli vastaan kun mietin oman äitini marmatusta etten koskaan kerro hänelle asioistani mitään ja mietin että jos en, niin miksi. Omalla kohdalla äitini möläytti ainakin esiteini-ikäisenä ollessani tosi henkilökohtaisia asioita sukulaisille ja muistan miten nolostuin ba vielä vähemmän halusin jakaa mitään hänen kanssaan. Kavereiden kanssa juteltu ja pohdittu asioita ei äidin. Oman äitini reagoinnista ei koskaan voinut arvata etukäteen et oliko hyvä tai huono. Tuntui että se tuomitsi ihan yllättäen tosi pahasti asioita ja sitten aina jännitti kertoa hyviä ja huonoja uutisia. Synnyin 70 luvulla ja sisko 80 luvulla ja hän on tosi läheinen äidin kanssa. Äiti joi usein ja koki vaikeita asioita lapsuudessaan ja myös kun minä olin lapsi. Oletan että siksi sen tunteet pulppuaa ja ovat ensi sijalla jos niitä ei ole käsitelty tai otettu aikanaan huomioon. Vanhempien eron jälkeen ja ennen siskoni syntymää olin paljon yksin kotona ja pelkäsinkin. Äiti oli baarissa jne. Olen melkein 50 kymppinen itse ja varmasti ollut hankala tapaus suhteissani. Omia lapsia ei ole. Äidilleni ei saa sanallakaan mainita juomisesta tai tupakoinnista koska hän kokee että minä tuomitsen häntä. Kritiikkiä on kuitenkin hänen ilmeisesti edelleen hyvä ja tarpeellista jakaa. Ei siis huvita paljoa edelleenkään jakaa omia asioitani kun hän ailahtelevasti ja tuomitsevasti suurilla mielipiteillä ottaa kaiken vastaan. 

 

Jos toinen ei kerro asioistaan on hyvä miettiä miksi, ilman marttyyri asennetta, kuunnella ja yrittää ymmärtää toista. Jos saa valituksia, ymmärtää myös miksi, pyytää anteeksi vaikka vaan toisen mielipahaa. Itsellenikin on helpompaa puolustautua, haluan että toinen tietää miksi tein jotain jos se hänen mielestään väärää. Joskus tulee helposti sanottua tunnekuohuissa varsinkin läheisille liian voimakkaasti ja syyttelevästi asioita. Mistäköhän olen käytösmallin oppinut ei jos haluaa toisen kertovan minulle asioitaan niin täytyy opetella kuuntelemaan ja olemaan luotettava, tuomitsemaan ja puolustelemaan vähemmän. Toisen tunteet ovat sen tunteita syistä huolimatta. Kaikkea ei tarvitse kokea syytöksenä, voi myös kysyä syyttäkö toinen minua, rauhallisesti, että ymmärrän, ei että saan huutaa takaisin miksi tein jotain tai että parhaani tehnyt. Toki kaikki teemme mutta aikuisena vastuu omasta käytöksestä ja varsinkin vuosien jälkeen on hyvä katsoa jos oppinut uusia käytösmallia ja myöntää jos asioita olisi voinut tehdä paremmin. Ymmärrä omaa käytöstä ja mieti miksi, ja miten voin tehdä asioita paremmin tässä vaiheessa koska menneisyyttä ei enää voi muuttaa, haluaisinko edes.