Aikuinen tyttäreni kertoi minun olleen maailman surkein äiti ja epäonnistuneeni kaikessa.

Tavallaan olen siis luovuttanut: meille ei koskaan tule äidin kanssa lämpimiä välejä.

AP:kin mitätöi 29v tyttärensä kokemusmaailmaa ja tunteita.

Vierailija:

Miten sellaisille ihmisille voi antaa anteeksi, kun koko ajan tulee uusia loukkauksia? Voiko tehdä muuta kuin katkaista välit kokonaan?

Vierailija:

Häpeä on takuulla ollut leimaa-antava piirre monien 40-luvulla syntyneiden vanhempien elämässä ja kasvatuskulttuurissa. Ikävä kyllä tuo piirre periytyy sukupolvelta toiselle, ellei kukaan suvussa tunnista häpeää ja sen vääristyttämää vuorovaikutusmallia perheenjäsenten kesken.

Äiti veti kauhean marttyyrikohtauksen, itki ja raivosi, haukkui minut huonoksi ja ei-toivotuksi lapseksi, sanoi ettei minusta ja elämästäni tule koskaan mitään ja lopuksi pyysi poistumaan kodistaan. Tämän jälkeen emme ole olleet missään tekemisissä. Sukulaisilta kuulin moitteita, kun olin ollut äidilleni niin epäkohtelias ja ilman mitään syytä hyökännyt hänen kimppuunsa solvaamaan. Että näin! Voimia teille kaikille tunnekylmien ja aina oikeassa olleiden kasvattajien lapsille. Ollaanko taas muuten kaikki niitä 70-luvun lapsia?

voidaan laskeä äidin viaksi? Minun mielestäni kukin vastaa itse juomisestaan.

Oma äitini reagoi aivan samoin kun yritin hänelle puhua siitä, miltä oma lapsuuteni on MINUSTA tuntunut. Kyse ei tuossa tyttäresi avautumisessakaan oole nyt sinusta, vaan tyttärestäsi, yritä se ymmärtää. Sinä et voi määrät mitä tyttäresi tuntee, vaan jos haluat oikeasti parantaa suhdettanne, keskustele tyttäresi kanssa, anna hänen kertoa omat näkemyksensä ja tunteensa niitä väheksymättä.



Oma äitini ei koskaan pystynyt muuhun kuin itkeä pillittämään ja märisemään, että parhaansa hän on tehnyt. No voi vittu. Mitä sitten. Mä olisin vaan kaivannut sitä empatiaa, ja sitä, että aikuinen oloisi kyennyt näkemään asioita minunkin näkökulmastani. Mutta ei- Ei sitten millään.



Varoitan vaan ap. että jos tässä asiassa pidät tuon marttyyriasenteesi ja koko ajan osoitat tyttärelle, että hän on väärässä, tulet hänet menettämään. Kyllä mäkin olen jo äidilleni anteeksi antanut, todennut, että ehkä hänestä ei sitten ole muuhun. Sehän on yksi tärkeä aikuistumistehtävä, antaa omille vanhemmille anteeksi. Suhteemme ei silti ole kovin kummoinen, itse ainakin toivoisin olevani tulevaisuudessa läheisempi omien lasteni kanssa.



JA aivan varmasti otan vastaan sen palautteen, mitä lapseni haluavat minulle omasta vanhemmuudestani joskus kertoa. Ja siitä silloin keskustellaan. En minä voi päättää miten lasteni tulisi lapsuutensa kokea, kuten et sinäkään voi sitä lapsesi kohdalla tehdä.

Molemmilta puuttuu kyky keskustella rakentavasti. Terapiaan molemmat mahdollisimman pian.

toivottavasti et ole tuota tyttärellesi sanonut ääneen.

Se, että haluaa samanlaiset farkut ym muut on itseasiassa pelkkää muodin seuraamista, halua pukeutua ryhmän ja vallitsevien trendien mukaisesti. Sillä ei ole pahemmin tekemistä itsetunnon kanssa.

varsinkaan jälkikäteen. Syyllistäminen on turhaa eikä johda mihinkään.



Sinäkin teet parhaasi elämässä, ei kukaan voi vaatia enempää ei edes omat lapset.



Välien selvitteleminen olisi parasta tehdä ammattiauttajan läsnäolessa, että molemmat tulisivat ymmärretyksi.



Toistensa syytteleminen on turhaa, on ymmärrettävä ongelman ydin.

Ennen vanhaan ei sopinut moittia vanhempiaan ja siihen muottiin keski-ikäiset on kasvaneet. Myöhempien aikojen virtauksia on tunteista puhuminen ja niiden läpikäyminen keskustelemalla.



Autoritäärinen kasvattaminen ei suonut mahdollisuutta vuoropuheluun.

Ymmärtäkää nuoret että vanhempanne ovat murroskauden jälkeisiä aikuisia ja eivät omaa sellaisia resursseja joilla voisivat tilanteita hoitaa.



Armoa vanhemmille.

näitten marttyyriäitien pahemmin myöskään vaatia yhteydenpitoa lapsiltaan. Ap:n ekan viestin loppu " OLENKO TODELLA NÄIN HUONO JA EPÄONNISTUNUT IHMINEN" yhyy, yhyy, kertoo kaiken. Ap on syyllistävä marttyyriäiti, jolle ei voi mitään sanoa, ei konkreettista pientä yksityiskohtaa, ei mitään mistä on itse loukkaantunut tmv. Koska nää marttyyrit ei pysty muuhun, kun tohon iän ikuiseen " niin, minähän se olen se pahan alku ja juuri" - volinaan.



Tuskin se sun tyttös on sanonut, että olet huono ihminen. On vaan nostanut esiin asioita, jotka hänestä on mennyt pieleen teidän suhteessa. Kyllä voi aikuiselta ihmiseltä vaatia, että pystyy ottamaan normaalia kritiikkiä vastaan, vaikka kuinka olis murrospolven edustaja. Mutta kun on niin kiva olla marttyyri, kun se tarkottaa sitä, että ite ei joudu koskaan kattomaan peiliin vaan ne on ne muut, jotka joutuu nielemään ja ymmärtämään. Kato, kun ap nyt vaan ON semmonen, ettei oikein pysty ottamaan kritiikkiä vastaan eikä pysty siihen eikä tähän. Sen sijaan hänen tyttärensä on vaan ihan tahallaan pikkumainen ja vääränlainen eikä osaa oikein ymmärtää äitirassuaan, joka niin kovin janoaisi sitä oikeanlaista arvostusta ja rakkautta.

Ei mulle mene vielä tänäpäivänäkään jakeluun miksi minun pitäisi olla kiitollinen puhtaista vaatteista, ruuasta ja muusta perushuollosta. Itsehän minut hankkivat. En minä pyytänyt syntyä!!



Kyllä halusin pukeutua teininä muuhunkin kuin äidin rakastamiin söpöihin neulepaitoihin jossa oli kissan kuva edessä. Hlusin näyttää samalta kuin muut IHMISET. Sillä kuka hullu niin ällöttäviin vaatteisiin olisi pukeutunut??



Ap on kuin äitini. Ei pysty keskustelemaan koska katu kulkee vain yhteen suuntaan ja sen kadun päässä on tämä suuri marttyyri joka on saanut kärsiä niiiiiiin paaaaljon takiani.



Inhottava, nujertava ja vähättelevä ihminen joka on itse niin pieni ja surkea tapaus, että kärsii heti kun joku yrittää olla oma itsensä. Helvetti mä inhoan sun tyyppisiä ihmisiä ap.



29v, kolmen lapsen äiti.

kaikki jotka kauhean rankasti arvostelette ap:ta ja omia äitejänne, että jonain päivänä teidän lapsenne ovat siinä vanhemmista irtautumis vaiheessa ja he löytävät aivan varmasti teistä moniakin virheitä. kuuluu jopa asiaan vihata vanhempiaan jossain vaiheessa.



itse olen parikymppinen nuori äiti ja minulla on ollut vaikea suhde äitini kanssa. meillä on ollut paljon ongelmia ja ennen lasten saamista ajattelin, että hän on ollut aika kurja äiti... nyt huomaan, ettei se lasten kasvattaminen ole helppoa, se on aika pelottavaa ja toivonkin että teen suurimman osan oikein...huomaan, että oma äitini onkin aika paljon tukenani, hoitaa paljon mun lapsia ja välittää kovasti meistä vaikka onkin omalla tavallaan vaikea ihminen... kaikki me ei vaan puhuta " samaa kieltä" , vaikka oltaisiin sukua, on vaikeaa aina nähdä sitä toisen välittämistä... siinä mielessä avoin keskustelu, omien virheiden myöntäminen ja anteeksipyyntö on tärkeitä juttuja.. mutta lasten pitäisi myös tajuta etsiä vanhemmista myös niitä hyviä puolia ja antaa anteeksi.

Mikään ei ole pyyteetöntä, vaan kaikesta odotetaan hirveää kiitollisuutta ja sekään ei sitten loppujenlopuksi riitä. Ei se ole muuta kuin uusi keino hallita aikuisen tyttärensä elämää.

Monesti sanoo ettei häntä kuunnella, hänestä ei välitetä yms.



Hänen tuntemuksensa on tuollainen muttei väitteillä ole todellisuuspohjaa. Lapsistani tämä on kaikista vaativin ja tuntuu välillä ettei mikään riitä. Luonteesta tässä on kysymys ja tempperamentista.



Vaikka olen vieressä ja kuuntelen niin väittää etten kuuuntele.



jatkuu .... mtöhemmin

Itse olen pari kertaa yrittänyt keskustella äitini kanssa ja riita tuli aina. Äitini kanssa ei yksinkertaisesti voi(nut) keskustella ilman että hän koki tulleensa arvostelluksi ja suuttui - mykkäkouluakin piti.



Minunkin mielestäni oma äitini on ollut surkea kasvattaja. Koskaan minulle ei kerrottu tyttöjen asioista, kuukautisista tai ehkäisyistä. Tukkakin leikattiin aina lyhyeksi ettei tarvinnut letittää. Uhkailemalla minun oli pakko pärjätä koulussa, kannustamista ja tukemista oli vähemmän, jos lainkaan. Olen vieläkin kateellinen ystävilleni joiden äidit huolehtivat tyttäristään ja aikuisina ovat naisina yhdenvertaisia! Perusturvallisuus minulla kuitenkin oli, ja siitä olen kiitollinen.



Äitiys ja haaste olla hyvä äiti ovat vaikeita. Nyt kun olen itse äiti, olen päättänyt tehdä asiat toisin kuin oma äitini. Minulla ei kuitenkaan ole ohjekirjaa ja välillä tuntuu että olen hukassa ja joissakin asioissa toistan äitini mallia.

Yleensä lapsettomat kuvittelevat, että itse olisivat omia vanhempia parempia. Keskimäärin näin ei yleensä ole, vaan vanhemmat tekevät aina jotain virheitä.



Toinen on sitten tämä nykyajan psykologinen hömpötys. Sen mukaan menneisyys selittää kaikki nykyajan pahat olot ja muut fiilikset. Jos on vähänkin paha olla, niin sitten se on vanhempien vika. Oikestaan tämä oli 80-luvulla vieläkin pahempaa. Nykyään kai jo tunnustetaan, että asia ei aina näin ole.



Veljeni teki saman aikoinaan meidän äidille. Ei äiti mikään itse täydellisyys ollut, mutta en minäkään äitinä ole täydellinen. Veljeni on lapseton, joten luulen, että hän ei ymmärrä sitä, että vanhemmat tekevät virheitä. Muutenkin ajattelen, että äiti on aina minua vanhempi, joten hänen on annettava olla se mikä on.

Vierailija:

Monesti sanoo ettei häntä kuunnella, hänestä ei välitetä yms.

Hänen tuntemuksensa on tuollainen muttei väitteillä ole todellisuuspohjaa. Lapsistani tämä on kaikista vaativin ja tuntuu välillä ettei mikään riitä. Luonteesta tässä on kysymys ja tempperamentista.

Vaikka olen vieressä ja kuuntelen niin väittää etten kuuuntele.

jatkuu .... mtöhemmin

Käytätte sanoja eri merkityksessä. Kun hän sanoo ettet kuuntele hän tarkoittaa ettet hyväksy ja ymmärrä hänen ajatuksiaan. Ymmärtänet että siinä on vissi ero mekaaniseen kuunteluun? Yrität ehkä kasvattaa häntä oman mielesi mukaiseksi, mutta sinun " hyväsi" ei ole hänen mielestään hyvää. Enkä täältä käsin edes pysty sanomaan kumpi on oikeasti oikeassa :)

Kyllä lapset huomaa jos vanhemmat on vähänkin erilaisia kuin normaalisti.

Vierailija:

Tytär muistaa myös isänsä viinanjuonnin tosi liioitellusti, ei ollut humalassa joka viikonloppu eikä lapsella ollut silloinkaan mitään hätää kotona! Olenko oikeasti näin huono ja epäonnistunut ihminen? Ei varmaan ole enää mitään tehtävissä?

Vierailija:

en kuunnellut tyttäreni tunteita vaan sivuutin ne väittämällä vastaan (eli yritin saada huomaamaan, että ei ole mitään syytä tuntea niin).

Tuo on varmasti juuri se pääsyy moneen huonoon äiti-lapsisuhteeseen. Aikuinen ei joko kasvatusinnossaan tai vaihtoehtoisesti siksi että oma napa kiinnostaa eniten tajua sitä että lapsen tunteet ovat todellisia eikä häntä pidä saada unohtamaan niitä ikäviäkään tunteita. Moni laiminlyönti annetaan anteeksi lasten taholta jos he kokevat että heitä oikeasti kuunnellaan - heidän mielipiteitään ja ajatuksiaan ei jyrätä vaikka vanhemmat itse olisivat toista mieltä. Ymmärtävä keskustelu ei tarkoita että vanhemman pitäisi antaa periksi käytännön asioissa jos he katsovat sen mahdottomaksi. Silti he voisivat osoittaa ymmärtävänsä lapsenkin katsantokannan ja vaivautua perustelemaan rakkaudellisesti miksi he pitävät yllä tiettyjä sääntöjä tms.