Aikuinen tyttäreni kertoi minun olleen maailman surkein äiti ja epäonnistuneeni kaikessa.

Vierailija:

Vai tiedättekö todella lämpimiä, aitoja ja viisaita ihmisiä, joilla olisi ollut erittäin helppo lapsuus vailla mitään ongelmia?

yleensä kai ne vaikeuksista selvinneet ovat aina osoittautuneet jollain tavalla olleen hyväosaisia - esim vaikka siksi, että vaikka isä oli psykoottinen ja äiti alkoholisti, niin mummo piti hyvänä ja kuunteli. Silloin se psykoosi ja alkoholismi eivät ole näitä viisaita aatoksia synnyttäneet, vaan mummon hellä hoiva. Luulen ma.

(Tämä nyt oli todella karrikoitua!)

Ehkä ymmärsin ap:n tekstin väärin, kun sen nopeasti luin, mutta en tiedä onko siinä nyt ollut tällaista rakentavaa keskustelua hänellä ja tyttärellään. Täytyy lukea ketjua uudestaan ajatuksella.



Ja sitten tähän vielä, että eikös nuo pitkät iltapäivät ole lapsilla yhä edelleen todellisuutta tänä päivänä 2000-luvulla? Ei kai työ-ajat ole ainakaan lyhentyneet?

Vierailija:

Äitini aina sanoi, että elämä on yhtä kivireen vetämistä, täytyy vain yrittää kestää.

Vierailija:

Ehkä ymmärsin ap:n tekstin väärin, kun sen nopeasti luin, mutta en tiedä onko siinä nyt ollut tällaista rakentavaa keskustelua hänellä ja tyttärellään. Täytyy lukea ketjua uudestaan ajatuksella.

Ja sitten tähän vielä, että eikös nuo pitkät iltapäivät ole lapsilla yhä edelleen todellisuutta tänä päivänä 2000-luvulla? Ei kai työ-ajat ole ainakaan lyhentyneet?

Teettekö samanlaisia syväanalyysejä isästänne tai sisaruksistanne ja syyttelette heitä loppuelämänne?



Äidit on kaikkina aikoina olleet ihmisiä, jotka omilla resursseillaan ovat toimineet niin kuin siinä ajassa on toimittu. Varsinkin takavuosikymmeninä ovat muuten todennäköisesti ihan oikeasti tinkineet omista menoistaan (talousrahoista) että lapset ovat saaneet vaatetta ja herkkuja, eli siitä kumpuaa ajatus siitä, että kiitollinenkin saisi olla. Sitten vielä sota-ajan sukupolvi on haukkunut meidän vanhempiemme sukupolvea helposta elämästä ja kiittämättömyydestä.



Se, että joku nyt toteaa tekevänsä asiat toisin kuin oma äitinsä on ihan peruspsykologiaa, joka toimii aina sukupolvien välillä. Lapset kieltävät vanhempiensa teot ja arvot. Ihan niin kuin monista papin pojista on tullut kommunisteja ja upseerien pojista sivareita.

Vierailija:

Teettekö samanlaisia syväanalyysejä isästänne tai sisaruksistanne ja syyttelette heitä loppuelämänne?

Kyllä itseasiassa tulee tehtyä. Kaikkea voi analysoida.

Äidit on kaikkina aikoina olleet ihmisiä, jotka omilla resursseillaan ovat toimineet niin kuin siinä ajassa on toimittu. Varsinkin takavuosikymmeninä ovat muuten todennäköisesti ihan oikeasti tinkineet omista menoistaan (talousrahoista) että lapset ovat saaneet vaatetta ja herkkuja, eli siitä kumpuaa ajatus siitä, että kiitollinenkin saisi olla. Sitten vielä sota-ajan sukupolvi on haukkunut meidän vanhempiemme sukupolvea helposta elämästä ja kiittämättömyydestä.

Onko niin vaikea olla mukavampi ihminen. Jokaisella on pahoja päiviä, mutta kun niitä on 365 vuodessa niin jo on ihme. Äitini oli ihan hyväpalkkainen ihminen, mutta niin vaan piti olla kiitollinen hehkulampun valosta. Ei itselle tulisi mieleenkään vaatia kiitollisuutta pleikkari kakkosen omistamisesta lapsilta saatika siitä, että saavat olla elossa.

Siitä päästäänkin mukavasti tähän marttyyri teemaan. Mikään ei olisi ollut ihanampaa jos äitini olisi ottanut omaa aikaa, käyttänyt itseensä rahaa ja lopettanut sen iänikuisen ruikuttamisen. Sen sijaan, että kulki rääsyissä ja tekemällä teki elämästään ankeaa ja harmaata niin itselleen kuin muillekin.

Se, että joku nyt toteaa tekevänsä asiat toisin kuin oma äitinsä on ihan peruspsykologiaa, joka toimii aina sukupolvien välillä. Lapset kieltävät vanhempiensa teot ja arvot. Ihan niin kuin monista papin pojista on tullut kommunisteja ja upseerien pojista sivareita.

Hei me sentään tiedetään olevamme huonoja. Äitimme ei tiedä sitä selvästikään ellei hieman ravistele.

Pahinta noista mun mielestä, on lapsen salaisuuksien eteenpäin kertominen. Lasta ei saa nolata.

Jos on niukin naukin täysi-ikäinen, tuo voi vielä olla murrosiän kuohuntaa. Jos on juuri saanut oman ensimmäisen lapsen, se voi olla hormonien aikaansaamaa.



Oma isäni oli aika renttu ollessani lapsi, vanhempani erosivat minun ollessani parivuotias. Isä saattoi soittaa kännissä, ettei tulekaan viikonloppuna hakemaan minua. Sitten isäni meni naimisiin naisen kanssa, jota en voinut sietää. En pitänyt isääni yhteyttä 4 vuoteen laisinkaan. Mutta kaikki korjaantui sinä hetkenä kun sain esikoiseni. Isäni tuli sairaalaan meitä katsomaan ja viipyi tunteja, piti vauvaa sylissä. On ollut esimerkillinen isoisä jo 6 vuoden ajan. Olen antanut anteeksi hänen aiemman käyttäytymisensä ja olen onnellinen, että tunnen hänet nyt ja hän on meille tärkeä.



En usko, että tyttäresi oikeasti on niin kovin kaltoinkohdeltu ollut pienenä. Ota iisisti.

Olen myös 70-luvun lapsi, äitini oli yksinhuoltaja ja meillä oli taloudellisesti tosi tiukkaa eli leviksiä tms. ei saatu. Välillä äiti teki kahta työtä ja saimme veljen kanssa olla paljon kotona keskenämme myös iltaisin. Tuohon aikaan yksinhuoltajuus pienellä paikkakunnalla oli vielä melko harvinaista joten äitini oli vähän silmätikkuna. Kun äitini suuttui hän antoi meille tukkapöllyä ja välillä myös teki selväksi olevansa aivan loppu. Eli ei niin hirveän kummallista ollut, ei tietysti alkoholismia eikä muutakaan traumatisoivaa mutta ei myöskään mitään lasten ehdoilla elämistä. Silti olen sitä mieltä, että äiti teki parhaansa eikä nyt tulisi mieleenkään alkaa syyttelemään häntä mistään. Hän ei kyllä odota mitään ihme kiitollisuuttakaan vaan elää omaa elämäänsä nyt kun siihen viimein on tilaisuus. Lastenlastaan hoitaa jos se hänen aikatauluihinsa sopii ja muutenkin on mielestäni ihan ok ihminen kaikkine puutteineen. Itse työskentelen kasvatusalalla joten en voi kuin todeta että äitinä ja kasvattajana tulee tilaisuus mokata joka päivä, harvemmin sitä täydellisesti onnistuu vaikka parhaansa yrittäisi. Eli te kohtalotoverini, nuoret äidit, olkaa vähän armeliaita äitejänne ja myös itseänne kohtaan:)

Itselläni oli erittäin huonot välit äitiini ja muutin jo 17-vuotiaana omaan kotiin. Äitini on erittäin huolehtiva jopa ehkä vähän liikaakin. Tarvittiin iso muutos, että pystyin aloittamaan oman elämäni.



Kun sitten minusta itsestänikin on tullut äiti, olen joutunut asettumaan monissa asioissa aivan vastakkaiselle puolelle kuin mitä aikaisemmin ajattelin. Olen myös tajunnut sen, että äitini on myöskin vain ihminen ;) On niin helppo asettaa toiselle kriteereitä tietämättä mistä oikeasti puhuu (tässä yhteydessä tarkoitan lastenkasvatusta).



Äitini ja minä istuimme monta tuntia ravintolassa syömässä ja puhuimme menneistä asioista. Sen jälkeen olemme olleet hyvissä väleissä. Äiti osaa silti aina välillä vetää " väärästä" langasta, joka ärsyttää minua suunnattomasti. Mutta kukapa tietäisikään paremmin minut kuin oma äiti? ;)

Ensinnäkin mielestäni se, että keskustelee avoimesti vanhempiensa kanssa tai edes yrittää ei ole todellakaan mitään haukkumista. Asioista on monenlaisia tapoja keskustella - ei ainoa tapa ottaa kipeitäkin asioita lapsuudesta esiin ole haukkuminen. Sillähän ei varmaankaan pääse mihinkään hyviin tuloksiin. Parempi on puhua siten, että minusta tuntuu siltä, minä koin sen tilanteen niin jne. Tämä " minä-kieli" on aika hyvä tapa puhua...tullut testattua monessakin ihmissuhteessa. Ja on toiminut. Oman äitini kanssa se ei kuitenkaan toiminut/toimi, koska hän kokee sen nimenomaan syyttämisenä ja alkaa puolustautua raivoisasti. Ja haluaa ja vaatii ymmärrystä. Eihän siinä mitään, jos itse ei koe tarvetta keskustella lapsuudestaan vanhempiensa kanssa ja kokee, että vuorovaikutus toimii aivan hyvin, mutta itselläni on ainakin sellainen tilanne, että äitini on käyttänyt minua koko nuoruusaikani ja aikuisikäni omana kuuntelijanaan ja terapeuttinaan ja enää en jaksa sitä. Mielestäni on kummallista, että vanhemmilta ei voisi vaati kypsyyttä kohdata lapsensa lapsuudenaikaisia tunteita ja kokemuksia ja kuitenkin lasten pitäisi ymmärtää ja kuunnella heitä. Koen, että itse haluaisin jutella menneistä ja ymmärtää asioita puolin ja toisin, mutta ei vain yksisuuntaisesti. Ehkä sitä kautta päästäisiin nykyisessäkin vuorovaikutuksessa siihen, että se ei toimisi vain äitini ehdoilla ja silloin, kun hänellä on tarvetta. Ja voisimme olla toinen toisillemme läheisiä ja tukea toisiamme - kun se nyt on niin, että minä olen hänen lohduttajansa ja tukijansa ja hän ei ymmärrä, että oma perheeni on numero yksi ja minun täytyy olla tosi vähän yhteydessä häneen, kun hän on sellainen " energiasyöppö" , jotta jaksan hoitaa oman perheeni ja lapseni.



Ja analyyseja tehdään myös isistä. Oman isäni kohdalla olen luovuttanut. Hän on niin selvästi tuonut sen esiin, että hän ei halua olla sen läheisimmissä väleissä eikä jakaa aidosti elämääni. Eli hänen kohdallaan olen jo luovuttanut, mutta toisaalta hän ei olekaan samanlainen kuin äitini, joka kyllä haluaa olla vuorovaikutuksessa ja haluaa, että lapset häntä muistavat jne. mutta sen pitäisi tapahtua hänen asettamilla ehdoillaan, siitä huolimatta, että meillä lapsilla on jo omat perheet ja myös hänen ehkä tulisi mummona ottaa se jollain tapaa huomioon. Äitini ei esim. millään ymmärrä, jos sanon, että nyt meidän perhe ei jaksa lähteä reissuun mummolaan tai en jaksanut vastata hänen puheluunsa ja meillä on kuitenkin useampia pieniä lapsia ja välillä sairastelua jne.

Oleellista sinun tilanteessasi varmaan onkin se, että äitisi elää omaa elämäänsä eikä odota sinulta mitään " ihme" kiitollisuutta. Oman äitini kohdalla tilanne on ainakin se, että hän odottaa antamastaa perushoivasta kiitollisuutta ja sitä, että nyt mennään hänen ehdoillaan. Hän kun on jättänyt oman elämänsä elämättä meidän lasten tähden, vaikka itse kylläkin olen sitä mieltä, että siitä hän saa syyttää sitä, että isäni ei ole päästänyt häntä mihinkään eikä ole antanut hänella tilaa.



Eli kannattaa itse muistaa nuorena ja vanhempanakin äitinä se, että ei unohda elää sitä omaa elämäänsä....ei tarvitse sitten ryhtyä marttyyriksi!

Oma äitini ei pystynyt elämään omaa elämäänsä pitkään aikaan yksinhuoltajaksi jäätyään vaan joutui varmasti luopumaan monesta meidän takiamme. Nyt kun itsekin olen saanut huomata miten kokonaisvaltaista äitiys on olen oppinut arvostamaan häntä aivan erilailla kuin nuorempana. Nuorena aikuisena äitini oli mielestäni epäonnistunut monessa asiassa mutta nyt näen asiat toisin.

Eräs ystäväni on vahvasti sitä mieltä, että lapselle tärkeintä on tieto siitä, että vanhemmat rakastavat häntä. Hänen oma isänsä oli rappioalkoholisti, mutta ystäväni koki silti, että isä rakasti häntä aidosti vaikkei kyennyt isänä toimimaankaan käytännössä.

Mene ja tiedä, itse olen varma, että teen äitinä virheitä mutta ovatko ne virheet sitten niitä, mitä epäilen vai täysin toisia, jää lasteni arvioitavaksi.

Täällä myös yksi 70-lukulainen marttyyriäidin lapsi. Ehkä erona muihin se, että itse kävin pitkän terapian masennukseeni ja sen rohkaisemana otin asiat puheeksi äitini (ja myös isäni!) kanssa. Alun kriiseilyn jälkeen kumpikin kuitenkin pystyi kuin pystyikin ottamaan sen kritiikin vastaan ja käymään sitä minun lapsuuttani läpi. Tosin minäkin yritin olla ' kiltti' ja antaa heille aikaa omien kipujensa käsittelyyn. Aikaa siihen meni ja paljon huudettiin ja itkettiin, mutta lopulta välit paranivat. Äitini pystyi pyytämään anteeksi sitä, että ei aina osannut ymmärtää eikä jaksanut välittää ja minä pystyin antamaan anteeksi ja myös pyytämään anteeksi sitä että olin joskus ollut hankala murrosikäinen. Nyt välit vanhempiin ovat hyvät, uskalsin tehdä omiakin lapsia ja vanhempani ovat loistavia isovanhempia, jotka kunnioittavat suuresti minun kasvatustapojani, vaikka ne ovatkin erilaisia kuin heillä oli. Ja vaikka niissäkin varmasti riittää aikanaan (ja jo nyt) kritisoitavaa ;-)

Juuri tuota minäkin toivon omien vanhempieni kohdalla. Siis sitä, että pystyttäisiin käsittelemään yhdessä asioita ja kohtaamaan niitä ja sitten " puhtaalta pöydältä" jatkamaan. Tarkoitus ei ole olla tyly, eikä anteeksiantamaton vanhempiaan kohtaan, vaikka haluaa, että asioita käsiteltäisiin. Itse käsittelen juuri nyt terapiassa mm. suhdetta omiin vanhempiini ja lapsuuttani ja terapeuttini on tosi ihana! Hänen mielestään asia on niin, että jos itse jaksaa ja haluaa, niin voi aina yrittää keskustella vanhempiensa kanssa asioista, mutta se on sitten heidän valintansa haluavatko he kohdata ja keskustella. Ja minun taas pitää tehdä oma valintani siitä, että kuinka paljon haluan olla heidän kanssaan tekemissä, jos vuorovaikutus ei muutu eivätkä vanhempani halua jutella asioista kanssani eivätkä ehkä muuttaa nykyisiä kohtaamistapojaankaan. Ehkäpä tällainen prosessi on juuri sitä irtautumista lopullisesti henkisesti kodistaan ja sitä kautta jos myös vanhemmat haluavat niin päädytään mukaviin väleihin, joissa toimitaan niin kuin kahden toisilleen läheisen aikuisen ihmissuhteessa kuuluu toimia.

keskustelua ja vanhempien anteeksipyyntöä.

Monet ovat olleet vahinkoja, joiden takia on menty nopeasti naimisiin tuntemattoman ihmisen kanssa, tai ainakin he ovat olleet suurten ikäluokkien isosiskoja ja -veliä, joiden oma lapsuus on jäänyt aika lyhyeen. Lapsuudessa kotielämää ovat sulostuttaneet tunnevammaisina rintamalta palanneet isät. Lapsuus on ollut köyhä jälleenrakentamisen ja sotakorvausten Suomessa. Sieltä ei ihan hirveän hyvä pohja ole tullut omalle vanhemmuudelle. Miettikääpä miksi se sukupolvi hihhuloi 60-luvulla, teki vain yhden lapsen ja hoidatti senkin yhteiskunnalla. Noin karrikoiden.

Mutta en koe minkäänlaista katkeruutta tai tarvetta avautua vanhemmille kyseisistä asioista. Ne ovat jo vanhoja ja menneitä asioita ja elän omaa elämääni onnellisesti eteenpäin murehtimatta kokemiani vääryyksiä. Ja olen siis saanut remmistä, tukkapöllyä, arestia, halppisvaatteita ja oikeen kovan kurin alla kasvoin ja vartuin.



Murrosikäni oli todella vaikea ja silloin pistin vanhempani lujille, kyseenalaistin ja kapinoin... Mutta nyt en enää kolmekymppisenä jaksa alkaa kaivelemaan menneitä vaan annan asioiden olla. Teini kapina riitti ja en kokisi saavani, kun pahanmielen kaikille jos alkaisin kaikkia vanhempieni tekemisiä puimaan.

Parastahan olisi ajatella juuri noin että katse tulevaisuuteen ja mitäs vanhoista.



Tuo " mitä niitä vanhoja nyt enää kaivelemaan" on äitini lempijuttu. Hän myös kieltäytyy kuulemasta mitään kritiikkiä, hän jopa kieltää mahdollisuuden, että häneen voisi mitään kritiikkiä kohdistaa. Hän julistaa näin: " Kaikkeni olen yrittänyt ja aina parhaani tehnyt, mutta se on vaan niin että äitinä ei vaan voi aina onnistua, ja minä olen armollinen ihminen itselleni, että minä olen antanut virheeni anteeksi enkä niitä muistele kun kaikki me teemme virheitä, ja minä elän tätä päivää enkä katkeroidu kuten sinä" . Että onneksi minä en ole tehnyt mitään väärää ja jos olisinkin, onneksi minä en sitä muistele, ja jos se nyt sattuu joskus mieleen juolahtamaan, onneksi voin heti sanoa itselleni: sinä saat kaikki anteeksi.

Kävin terapiassa juttelemassa näistä jutuista ja lapsuudetsani ja äidistäni. Kovan kriisin kävin lapsieni synnyttyä oman äitini kanssa. Nyt alkaa helpotta. Olemme jutelleet äidin kanssa paljon ja vähitellen marttyyriasenne on väistynyt. Olen siitä todella iloinen, äiti on alkanut myöntämään virheitään eikä ole enää puolustuskannalla. Tällä hetkellä pyyhkii ihan hyvin äitini kanssa, josta olen iloinen. Kovasti minua on vaivannut huonot välit äitini kanssa, mutta nyt on jokin käänne tapahtunut. Suosittelen terapiaa samoissa asioissa painiskeleville!