Lue keskustelun säännöt.
Kysyin alkoholistia sairastavalta vanhemmaltani, miksi ei ole koskaan hakenut apua. Olinko kamala?
12.12.2024 |
Koko ikäni olen katsellut juomista. Siitä ei ole saanut puhua mutta päätin nyt rohkaistua. Ajattelin, että kestän reaktion mitä voi tulla. Tavallaan ajattelin, että tämä on kai tietynlaista välittämistäkin ettei tarvitse jatkaa läpi sormien katsomista vaan olisi aika nostaa kissa niin sanotusti pöydälle.
Kysyin,, että miksi et ole koskaan hakenut apua alkoholiongelmaasi? Välitön reaktio oli kiukku ja sanoi, ettei vain ole. Heti perään huusi miksi minä en ole hakenut itselleni apua!? ja vastasin, että ei käännetä tällä kertaa keskustelua minuun.
Kysyin, johtuuko se häpeästä ja vastasi, että ei johdu ja huusi taas, että nyt kun isänne on kuollut niin minuako tässä aletaan sitten kiusaamaan. Vastasin että ei, vaan en ole koskaan kysynyt asiaa, joten haluaisin, että voisimme avoimesti keskustella vihdoin asioista.
Huusi taas, että hänellähän on aina ollut niin helppoa, että kaikki mitä on tullut niin on tullut tuosta noin vain ja valmiina, hänen ei ole tarvinnut tehdä mitään ja kaiken on vain saanut itse yrittämättä mitään.
Rauhoittelin ja jatkoin, että ymmärrän, ettei hänellä ole ollut helppoa mutta kyllähän asiat voivat vielä muuttua. Että ymmärtääkö, että juominen on paljon aiheuttanut kärsimystä läheisillekin.
Ja huusi taas jotain joo, joo,joo, joo, koskas sulla on ollut terapiakäynti viimeksi!?
Ja vastasin, että pari viikkoa sitten. Jatkoin vielä, että hän on kyllä rakas minulle ja joiltakin osin kyllä yrittänyt parhaansa mutta juominen on ollut ilmeisesti lääkitystä omaan tuskaan?
Rauhoittui eikä jaksanut enää huutaa. Sanoin, että halusin vain tietää koska emme ole koskaan asiasta keskustelleet, että jos nyt voisimme alkaa avautumaan enemmän.
Myötäili vain ja pitkä hiljaisuus. Keskustelu vaihtui toisiin asioihin.
Menikö penkin alle? En odota muutosta vaikka niin toivoisin. Päätin vain käydä tämän keskustelun vaikka välimme tulehtuisi entisestään.
Minua on syyllistetty niin paljon olemassaoloni aikana, että en enää halunnut antaa periksi. Halusin kerrankin olla aktiivinen enkä passivoitua alentumiseen.
Kommentit (48)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olit rohkea kysyessäsi ja kuvauksesi perusteella pidit kerrankin hyvin puolesi. Ei ihme, että olo tuntuu keventyneeltä. Äitisi reaktiosta et ole vastuussa, vaikka hän sitä sinulle tuttuun tapaansa vierittäisi.
Oletko käynyt Al-Anonissa tai tutustunut esim. Päihdelinkin Kotikanavaan? Olen itse raitistunut alkoholisti (13 vuotta tuli marraskuun alussa täyteen) ja valitettavasti edelleen alkoholistin lähiomainen. Päihdelinkin Me Lopettajista oli minulle aikoinaan suuri apu ja Kotikanavaltakin olen saanut apua, vaikka useimmat kirjoittajat ovatkin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Alkoholistin läheisenä olemisessa on paljon samaa, oli kyseessä elämänkumppani tai verisukulainen.
Vierailija kirjoitti:
Eihän me läheiset voida alkoholistin juomista lopettaa. Kun itsekin olen sen ottanut puheeksi, on suututtu, alettu kaivella vanhoja minua koskevia asioita, syytelty tms. Alkoholistilla ei ole omasta mielestään ongelmaa. En jaksa enää edes yrittää puuttua, koska lopputulos on yhtä tyhjän kanssa. Jos haluaa juoda itsensä hengiltä, siitä sitten vaan.
Sanoisin että se häpeä on monella niin suuri, että on pakko uskotella itselleen ettei ongelmaa ole. Varsinkin naisilla. Viha on tunne, joka usein peittää toisen gtunteen, jota ei kestä. Alkoholisti ei kestä kritiikkiä varsinkaan juomisestaan. Hyökkäys on paras puolustus.
Sitä vaan ihmettelen, miten alkoholisti saa siirrettyä oman häpeänsä ja syyllisyydentunteensa läheiseensä.
Niin se on paras, ei kukaan voi estää juoppoa juomasta. Siitä tulee helposti peli, jolla läheinen ruokkii alkoholismia. Ap oli onneksi valmistautunut henkisesti hyvin, eikä astunut enää ansaan.
Totta muuten varmaan tämä, mitä ap:n äiti oli huutanut vaikeuksistaan. Alkoholihan on lääke monen adhd:hen, mielenterveysongelmiin etc. Huono lääke kaikin tavoin ja aiheuttaa läheisille kärsimystä. Mikään riippuvuussairaus ei ole helppo kantajalleen.
Sanotaan että taipumus niihin on perinnöllinen ominaisuus, mutta entä ympäristön merkitys, tunneilmasto. Kiero sairaus se on kyllä. Alkoholin lapsi voi olla riippuvainen syömisestä tai nikotiinista, käyttää muita aineita, olla siivoushullu tai työnarkomaani. Joskus tauti hyppää sukupolven yli ja jatkaa taas.
Vierailija kirjoitti:
Ap, olit rohkea kysyessäsi ja kuvauksesi perusteella pidit kerrankin hyvin puolesi. Ei ihme, että olo tuntuu keventyneeltä. Äitisi reaktiosta et ole vastuussa, vaikka hän sitä sinulle tuttuun tapaansa vierittäisi.
Oletko käynyt Al-Anonissa tai tutustunut esim. Päihdelinkin Kotikanavaan? Olen itse raitistunut alkoholisti (13 vuotta tuli marraskuun alussa täyteen) ja valitettavasti edelleen alkoholistin lähiomainen. Päihdelinkin Me Lopettajista oli minulle aikoinaan suuri apu ja Kotikanavaltakin olen saanut apua, vaikka useimmat kirjoittajat ovatkin parisuhteessa alkoholistin kanssa. Alkoholistin läheisenä olemisessa on paljon samaa, oli kyseessä elämänkumppani tai verisukulainen.
Kiitos sanoistasi ja kokemuksiasi avaamisesta.
Olen käynyt monta vuotta sitten alkoholistien läheisille tarkoitetussa kerhossa. Se oli todella hurja kokemus koska olin aivan äimälläni siitä miten samankaltaisia tunteita vertaiseni tunsivat. Se kuitenkin aiheutti sellaisen tunnevyöryn minussa etten mennyt takaisin. En osannut vielä käsitellä oikein niitä asioita vaikka se olisi ollut tärkeää jatkaa siellä käyntiä.
Tuosta en ole kuullutkaan tuosta kotikanavasta. Otan selvää.
Hienoa, että pystyit raitistumaan! :)
Vertaistukea taidan tarvita. Katson mitä paikkakunnallani olisi tarjottavana.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä todella vihainen. Etenkin itselleni ollut, itsetuhoisuuteen saakka. Olen ollut pettynyt itseeni ja syyttänyt ja hävennyt olemassaoloani. Se on ollut todella kuluttavaa.
Halusin vain puolustaa itseäni ja nostaa asian pöydälle. On minulla tekemistä ja tiedän että tämä tilanne voi tulehtua eikä minua haittaa vaikka välit menisi poikki mutta tämä oli vain tehtävä. Halusin vain siirtää sitä vastuuntuntoa hänelle päin vaikka se ei mitään muuttaisi. Minua tämä kuitenkin auttoi, jo nyt on helpompi hengittää ja olen ylpeä itsestäni että pystyin tätä tuomaan esiin. -ap
Ei tämä sinun tilanteeseesi ehkä sovi, mutta olen omassa mielessäni kuvannut oman pettymykseni, itsesyytökseni ja häpeäni. Ajattelen, että ne tunteet ovat muodostaneet mustan, tiiviin ja raskaan möykyn, joka on minulla aina mukanani ikään kuin liekaan sidottuna. Joskus se möy
Hyvin kuvattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä todella vihainen. Etenkin itselleni ollut, itsetuhoisuuteen saakka. Olen ollut pettynyt itseeni ja syyttänyt ja hävennyt olemassaoloani. Se on ollut todella kuluttavaa.
Halusin vain puolustaa itseäni ja nostaa asian pöydälle. On minulla tekemistä ja tiedän että tämä tilanne voi tulehtua eikä minua haittaa vaikka välit menisi poikki mutta tämä oli vain tehtävä. Halusin vain siirtää sitä vastuuntuntoa hänelle päin vaikka se ei mitään muuttaisi. Minua tämä kuitenkin auttoi, jo nyt on helpompi hengittää ja olen ylpeä itsestäni että pystyin tätä tuomaan esiin. -ap
Ei tämä sinun tilanteeseesi ehkä sovi, mutta olen omassa mielessäni kuvannut oman pettymykseni, itsesyytökseni ja häpeäni. Ajattelen, että ne tunteet ovat muodostaneet mustan, tiiviin ja raskaan möykyn, joka on minulla aina mukanani ikään kuin liekaan sidottuna. Joskus se möy
Tämä kuvaa kyllä minunkin oloani. Tuo möykky on kyllä joskus todella raskas, joskus hieman kevyempi. Kun luin tämän tekstin niin yritin ihan mielikuvilla päästää sen irti kun kävelin hetki sitten ulkona.
Mietin paljon sitä miksi tunnen syyllisyyttä ja yritän hokea, ettei minun tarvitse. Olen ihminen ja olen tehnyt virheitä mutta minun ei tarvitse kantaa koko aikaa syyllisyyttä harteillani. Yritin ja yritän päästää siitä irti. Yritän suhteuttaa asioita.
On ihanan kevyt olo tänään, tämä kirjoittaminen ja puhuminen todella helpottaa.
Yritän kuitenkin sitäkin miettiä, että koska olen nyt sairauslomalla niin en ymmärrä miksi tunnen siitäkin syyllisyyttä. On tosi paljon asioita joita käyn nyt läpi, en niistä voi puhua ja jouduin jäämään hetkeksi pois töistä. Ajattelen, että annoin periksi, olen haukkunut itseäni heikoksi ja säälittäväksi. Pelkään, että minut tuomitaan ja ylipäätään mitä muut ajattelevat. Mietin, miten kehtaan palata takaisin.
Sitten täytyy taas palata jotenkin itseni puolelle, että maailma ei kaadu eikä asiani kuulu toisille ja on tärkeää huolehtia omasta jaksamisestaan.
Tämä on siis jatkuvaa harjoittelua itsemyötätunnon ja syyllisyyden välillä.
-ap
Pakko lisätä, että en ehdi kaikkiin kommenteihin vastaamaan mutta minä kiitän, että te jotka tiedätte mistä puhun ja jaatte omia kokemuksia ja näkökulmia niin kiitos paljon. On tosi tärkeää saada avautua ja keskustella näistä, saada vertaistukea ja varmuutta omille tunteilleen.
On jopa häpeällistä sekin välillä minulle, että sitä tarvitsee omille tunteilleen varmistusta ja hyväksymistä. Mutta niin tämä menee, ainakin yritän tässä saada muutosta elämääni ja suhteeseen itsenä kanssa. Tosi tärkeää on siis se muutos mitä sisällä tapahtuu. Tiedän, ettei kenenkään muutos ulkoisesti esimerkiksi se, että äitini lopettaisi juomisen niin ole se pointti elämässäni vaan se, että opin elämään omien tunteideni kanssa ja työstämään niitä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieno juttu että koet olosi jo kaiken vihan, pettymysten ja syyllisyyden tunteiden jälkeen paremmaksi.
Et siis vanhempaasi vastuuttanut, vaan siirsit omat katkerat tunteesi hänelle ja samalla moitit häntä noinniinkun vaivihkaa.
Me kaikki äidit ollaan omilla tavoillamme puutteellisia mutta lapsemme ovat silti rakkaimpia elämässämme.
Vierailija kirjoitti:
En nyt oikein osannut päättää ylä/ vai alapeukutanko. Hienoa että otit asian puheeksi, mut sit taas toisaalta mitäs vi..kettua se sulle kuuluis?
Vanhempasi on aikuinen ihminen, vaikka hänen valintansa ei sinua onnelliseksi tee, se on hänen asiansa.
Sä et ymmärrä yhtään. Ap:n elämä on sekaisin itsekkään, sairaan *äidin * vuoksi. Äiti on siirtänyt sairauttaan muihin, omiin lapsiinsa.
Kestäisikö itse sellaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hieno juttu että koet olosi jo kaiken vihan, pettymysten ja syyllisyyden tunteiden jälkeen paremmaksi.
Et siis vanhempaasi vastuuttanut, vaan siirsit omat katkerat tunteesi hänelle ja samalla moitit häntä noinniinkun vaivihkaa.
Me kaikki äidit ollaan omilla tavoillamme puutteellisia mutta lapsemme ovat silti rakkaimpia elämässämme.
Ovatko? Tuollainen puolustelu nostaa karvat pystyyn.
Hän oli siis selvinpäin kun soitin. Muuten keskustelusta ei olisi tullut senkään vertaa mitä nyt tuli enkä tietenkään olisi edes jaksanut vaivautua.
Pohdin paljon mitä joulun kanssa teen. Olemme sopineet viettävämme yhdessä sisarusten ja äidin kanssa. Äiti on paljon yrittänyt joulua järjestää ja hankkinut ruokaa, ottanut stressiä siitä. Kuitenkin ehdot on että on selvinpäin silloin kun olemme läsnä. On juoneena erittäin raskas ja dramaattinen, joten sitä ei kukaan jaksa.
Jos juo, niin pitää sitten lähteä vain. Aiemmin en ole pystynyt lähtemään vaan niellyt vain tilanteen. Joskus on pystyy pitämään lupauksen, yleensä ei. Toivottavasti tänä vuonna pystyy. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en enää vietä joulua alkoholisti-äidin kanssa. En myöskään juhannusta tai muita juhlapyhiä. Läheisen alkoholismi on aiheuttanut sen, että juhlapyhät ovat ahdistavia, mustia aikoja. Kun jo pienenä lapsena joutui kuulostelemaan, että kuinka humalassa ollaan, kuka kompuroi kännissä, kuka itkee, väkivaltaiset tilanteet yms. Juhlapyhinä tilanteet aina kärjistyivät. Minulla on hyvä parisuhde, enkä ole mieheni kanssa joutunut koskaan pelkäämään, hän on minulle kaikki, mutta siltikin, juhlapyhistä on jäänyt trauma.
Alkoholismi ulottaa lonkeronsa läheisiin. On kauheaa katsoa, kun elämä tuhotaan alkoholilla. Isäni joi jo itsensä hengiltä, äiti on hyvää matkaa menossa samaan suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä en enää vietä joulua alkoholisti-äidin kanssa. En myöskään juhannusta tai muita juhlapyhiä. Läheisen alkoholismi on aiheuttanut sen, että juhlapyhät ovat ahdistavia, mustia aikoja. Kun jo pienenä lapsena joutui kuulostelemaan, että kuinka humalassa ollaan, kuka kompuroi kännissä, kuka itkee, väkivaltaiset tilanteet yms. Juhlapyhinä tilanteet aina kärjistyivät. Minulla on hyvä parisuhde, enkä ole mieheni kanssa joutunut koskaan pelkäämään, hän on minulle kaikki, mutta siltikin, juhlapyhistä on jäänyt trauma.
Alkoholismi ulottaa lonkeronsa läheisiin. On kauheaa katsoa, kun elämä tuhotaan alkoholilla. Isäni joi jo itsensä hengiltä, äiti on hyvää matkaa menossa samaan suuntaan.
Sama tilanne täälläkin pyhien kanssa. Kuitenkin siihen liittyy painavia asioita jouluna, jonka vuoksi olemme sopineet että vietämme yhdessä. Joskus on selvinpäin mutta sitä ennen hänen on tarvinnut vetää monen päivän putki että pystyy. Isäni kuoli alkoholin aiheuttamaan sairauteen myös. Todennäköisesti niin tulee käymään äidillekin tai ainakin tuo kulutus on jo vaikuttanut elimiin, että siihenkin on pitänyt varautua.
Onneksi olet saanut turvallisen parisuhteen, löytänyt hyvän miehen rinnallesi. <3
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirveää lässyttämistä, ei ihme ettei äitisi jaksa kuunnella tuota draamailuasi.
Vierailija kirjoitti:
Hirveää lässyttämistä, ei ihme ettei äitisi jaksa kuunnella tuota draamailuasi.
:D
En tiedä mitä häpeät tai mistä koet syyllisyyttä, koska vanhempiaan ei ole kukaan voinut valita eikä alkoholismi ole KOSKAAN ulkopuolisen, saati lapsen syy. Tiedän, että moni alkoholisti vanhempi syyllistää lapsiaankin, jotta ei tarvitsisi nähdä todellisuutta. Ottaa vastuuta omasta juomisesta sen aiheuttamista ongelmista itselle ja muille. Äitiäsi et voi pelastaa. Itsesi voit, mutta se vaatii irrottautumista turhasta syyllisyyden tunteesta ja rajojen asettamista. Esimerkiksi, jos on sovittu, että äitisi on jouluna selvinpäin ja ei olekaan, niin sitten tosiaan lähdet pois. Voit aivan hyvin sanoa, että hänellä on oikeus juoda, mutta sinulla on myös oikeus olla sitä katsomatta.
Isäni oli alkoholisti, joka kuoli jo liki 20 vuotta sitten alle kuuskymppisenä.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä häpeät tai mistä koet syyllisyyttä, koska vanhempiaan ei ole kukaan voinut valita eikä alkoholismi ole KOSKAAN ulkopuolisen, saati lapsen syy. Tiedän, että moni alkoholisti vanhempi syyllistää lapsiaankin, jotta ei tarvitsisi nähdä todellisuutta. Ottaa vastuuta omasta juomisesta sen aiheuttamista ongelmista itselle ja muille. Äitiäsi et voi pelastaa. Itsesi voit, mutta se vaatii irrottautumista turhasta syyllisyyden tunteesta ja rajojen asettamista. Esimerkiksi, jos on sovittu, että äitisi on jouluna selvinpäin ja ei olekaan, niin sitten tosiaan lähdet pois. Voit aivan hyvin sanoa, että hänellä on oikeus juoda, mutta sinulla on myös oikeus olla sitä katsomatta.
Isäni oli alkoholisti, joka kuoli jo liki 20 vuotta sitten alle kuuskymppisenä.
Syyllisyys ja häpeä ovat ilmeisesti kohdallani tulleet minuun kohdistuneesta henkisestä väkivallasta. En keksi muutakaan. En ole tehnyt oikeasti mitään pahaa tai no olen itselleni kyllä mutta en muille. Olen jo lapsena tosi herkästi kokenut syyllisyyttä ja pyytänyt monesti anteeksi. Olen välttänyt konflikteja ja yrittänyt olla mahdollisimman mukava ja ystävällinen. Tämä siis lapsena. Muistan kun jopa ikätoverit nauroivat kun pyysin anteeksi niin monta kertaa mitättömistä asioista.
Aikuisena olen erittäin oikeudentajuinen. En katso hetkeäkään jos näen jotain mitä ei pitäisi olla vaan puutun. Olen todella vahva siinä mielessä. En missään nimessä kestä jos ihmisiä haukutaan ja ivataan syyttä. Esimerkiksi sosiaalinen media on yksi kauhea maailma. En voi ymmärtää.
Ja se mitä kaikkea olen kokenut, olen todella vahva mutta vahvempiani kohtaan hyvin heikko. -ap
Vanhempia kohtaan siis hyvin heikko.
Olen muutenkin siis erittäin väsynyt ja ahdistunut kaiken aikaa. Mutta oikeidentaju on lujassa sentään ja onneksi minulla on sekä empatiakykyä, että tunneälyä.
Ne kai ovat joitakin minua kantavia piirteitä. -ap
Ei tämä sinun tilanteeseesi ehkä sovi, mutta olen omassa mielessäni kuvannut oman pettymykseni, itsesyytökseni ja häpeäni. Ajattelen, että ne tunteet ovat muodostaneet mustan, tiiviin ja raskaan möykyn, joka on minulla aina mukanani ikään kuin liekaan sidottuna. Joskus se möykky on vähän kevyempi, harmaan ilmapallon kaltainen, joka leijuu minun takanani narussa kiinni. Ei se mihinkään katoa, mutta ei tunnu painavalta, eikä ohjaavan elämääni.
Joskus se ottaa ikään kuin jalat alleen ja lähtee mustana ja vahvana viemään minua sinne, minne se haluaa. Kun ahdistus ja häpeän tunteet saavat minussa vallan, ajattelen, että nyt se möhkäle otti vallan. Puhun itselleni silloin, että hei, tämä on nyt se tunne ja se on vain tunne. Yritän silloin kirjoittaa tai puhua jollekin. Olen oppinut hiljalleen vuosien mittaa luottamaan siihen, että se tunne menee ohi, enkä anna sen pahan olon möhkäleen viedä minua jonnekin synkkiin syvyyksiin.
Olen myös alkanut ajatellut (ja tavallaan hyväksynyt), että monella muullakin on mukanaan oma synkkä möhkäle, joka vaikuttaa heidän elämäänsä.