Miksi ihmiset väittää resilienssinsä olevan hyvä vaikka heille ei ole koskaan edes tapahtunut mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on elänyt ihan pumpulissa ja katsellut medioista ongelmista. Sitten nämä lähtevät opiskelemaan jotain ihmissuhdealaa ja lopun arvaa. Kun ei ole mitään käytännön tietoa ihmisistä joilla on oikeasti vaikeaa, niin siinä uskottavuus karisee. 

Niin tapahtuu mitä?

En tiedä mitä tarkoitat pumpulissa kasvamiselle, mutta uskallan väittää, että turvallisen ja hyvän lapsuuden kokeneet ovat monkn tavoin vahvempia ihmisiä.

No ei ole! Heiltä puuttuu kokemukset ja konkretia vaikeuksien kanssa elämisestä Ja suorastaan huvittavaa, jos tämmöiset rupeavat esim. psykologiksi, terapeutiksi tai life coach'iksi. Ei heillä ole kosketuspintaa asiakkaan todellisuuteen, eikä ymmärrystä auttaa.

Höpönpöpön.

Höpöt itsellesi. Monet pitkäaikaissairaat kokevat VERTAISTUEN olevan huomattavasti suurempi apu kuin mikään ammattiauttajan (!) tarjoama.

Varmaan juuri sen takia.

Sitähän se hyvä resilienssi on, että vastoinkäymiset eivät tunnu kovin pahoilta. Miten silloin edes voisi kokea pahoja vastoinkäymisiä, kun mikään ei ole itselle sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Jos vaikeudet vahvistaisi, vahvin ihminen olisi lapsuudessa orvoksi ja katulapseksi jäänyt ihminen, joka on menettänyt kaiken, kärsinyt nälänhädästä ja sairauksista, jota on hyväksikäytetty ja kidutettu, eikä ole ollut mahdollisuuksia esimerkiksi opiskeluun. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan ole.

Typerää kärjistämistä. Tajuatko itsekään, että olet typerys?

Vierailija kirjoitti:

Mikä idea on kilpailla kenellä on ollut kamalinta? Onko se jotenkin hienoa tai parempaa kun kohdannut paljon vaikeuksia elämässään?

Minua ei haittaa yhtään, että elämäni on ollut hyvää ja mukavaa. Turvallinen lapsuus, hyviä ihmisiä ympärillä, hyvä parisuhde, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, hyvä taloudellinen tilanne.

En kyllä ymmärrä miksi vaikeuksilla halutaan kehuskella ja listataan kenellä on ollut pahimmat.

Riittääköhän sitten tosi vaikeuksien tultua sitä sietokykyä, jos elämä on noin helppoa? Tiedän tapauksia, jossa joku pienikin vastoinkäyminen saa tuollaiset hyväosaiset ja hemmotellut pois raiteiltaan, kun on kuvitellut kaiken ikävän tapahtuvan vain sille huonommaksi luokitellulle.  Ollaan suorastaan vihaisia.  Ylpeys käy lankeemuksen edellä. 

Vierailija kirjoitti:

Jos vaikeudet vahvistaisi, vahvin ihminen olisi lapsuudessa orvoksi ja katulapseksi jäänyt ihminen, joka on menettänyt kaiken, kärsinyt nälänhädästä ja sairauksista, jota on hyväksikäytetty ja kidutettu, eikä ole ollut mahdollisuuksia esimerkiksi opiskeluun. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan ole.

Ääripäät eivät ole hyväksi kenellekään. 

Sopiva karaistuminen on hyväksi jokaiselle.

Vierailija kirjoitti:

Ethän sinä voi tietää heidän kokemuksistaan.

Tämä. Harva huutelee kylillä vaikka siitä jos on tullut lapsena hyväksikäytetyksi, jos vanhempi on pahoinpidellyt, mitä ikinä. Monet pahimmat asiat koetaan häpeällisinä, eikä niistä puhuta. Ei voi koskaan tietää mitä joku on käynyt läpi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa ihmisistä on elänyt ihan pumpulissa ja katsellut medioista ongelmista. Sitten nämä lähtevät opiskelemaan jotain ihmissuhdealaa ja lopun arvaa. Kun ei ole mitään käytännön tietoa ihmisistä joilla on oikeasti vaikeaa, niin siinä uskottavuus karisee. 

Niin tapahtuu mitä?

En tiedä mitä tarkoitat pumpulissa kasvamiselle, mutta uskallan väittää, että turvallisen ja hyvän lapsuuden kokeneet ovat monkn tavoin vahvempia ihmisiä.

No ei ole! Heiltä puuttuu kokemukset ja konkretia vaikeuksien kanssa elämisestä Ja suorastaan huvittavaa, jos tämmöiset rupeavat esim. psykologiksi, terapeutiksi tai life coach'iksi. Ei heillä ole kosketuspintaa asiakkaan todellisuuteen, eikä ymmärrystä auttaa.

Siellä joku varsinainen elämänkoulukalluus, jonka mielestä elämästä voi tietää vain rankimpien kokemusten kautta. Syöpälääkärillä on pitänyt olla syöpä, ennen kun hän ymmärtää syövistä yhtään mitään. Terapeutin pitää olla mielenterveyspotilas, että voi auttaa muita. jne. 

Ja opiskelemallahan ei mitään opi, turhaa hommaa ja sillee.

Vierailija kirjoitti:

Jos vaikeudet vahvistaisi, vahvin ihminen olisi lapsuudessa orvoksi ja katulapseksi jäänyt ihminen, joka on menettänyt kaiken, kärsinyt nälänhädästä ja sairauksista, jota on hyväksikäytetty ja kidutettu, eikä ole ollut mahdollisuuksia esimerkiksi opiskeluun. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan ole.

Vaikeudet eivät automaattisesti kasvata. Niistä pitää aidosti selvitä ja toipua. Ilman vaikeuksia ei voi kuitenkaan täysin tunnistaa omia voimavarojaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon kokenut kaikenlaista ja pärjään henkisesti  hyvin. Avioeroja, lapsen tehohoito, vanhemman kuolema, elvytystilanteita, irtisanomisia, nyt oottelen tietoa syöpänäytteestä. Minut on uhattu ampua 2 x ja raiskattu kahdesti. Olen sairastunut pysyvästi.

En sitten tiedä, mitä ap pitää merkittävänä vastoinkäymisenä.

No noi nyt on kaikki peruselämiseen kuuluvia juttuja eikä mitenkään ihmeellistä. Ei tollaseen pitäis ees reagoida

Aha? Mihin sitten? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä idea on kilpailla kenellä on ollut kamalinta? Onko se jotenkin hienoa tai parempaa kun kohdannut paljon vaikeuksia elämässään?

Minua ei haittaa yhtään, että elämäni on ollut hyvää ja mukavaa. Turvallinen lapsuus, hyviä ihmisiä ympärillä, hyvä parisuhde, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, hyvä taloudellinen tilanne.

En kyllä ymmärrä miksi vaikeuksilla halutaan kehuskella ja listataan kenellä on ollut pahimmat.

Riittääköhän sitten tosi vaikeuksien tultua sitä sietokykyä, jos elämä on noin helppoa? Tiedän tapauksia, jossa joku pienikin vastoinkäyminen saa tuollaiset hyväosaiset ja hemmotellut pois raiteiltaan, kun on kuvitellut kaiken ikävän tapahtuvan vain sille huonommaksi luokitellulle.  Ollaan suorastaan vihaisia.  Ylpeys käy lankeemuksen edellä. 

Oman kokemukseni mukaan juuri nämä, lapsuudessa koettu hyvä perusturvallisuus, ympärillä paljon hyviä ihmisiä, hyvät ihmissuhteet, hyvä parisuhde, hyvä koulutus ja työ sekä taloudellisesti ruvettu elämä ovat niitä asioita jotka ovat erittäin oleellisia resilienssin ja elämässä pärjäämisen kannalta. Siksi koenkin että minulla on hyvä resilienssi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä idea on kilpailla kenellä on ollut kamalinta? Onko se jotenkin hienoa tai parempaa kun kohdannut paljon vaikeuksia elämässään?

Minua ei haittaa yhtään, että elämäni on ollut hyvää ja mukavaa. Turvallinen lapsuus, hyviä ihmisiä ympärillä, hyvä parisuhde, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, hyvä taloudellinen tilanne.

En kyllä ymmärrä miksi vaikeuksilla halutaan kehuskella ja listataan kenellä on ollut pahimmat.

Riittääköhän sitten tosi vaikeuksien tultua sitä sietokykyä, jos elämä on noin helppoa? Tiedän tapauksia, jossa joku pienikin vastoinkäyminen saa tuollaiset hyväosaiset ja hemmotellut pois raiteiltaan, kun on kuvitellut kaiken ikävän tapahtuvan vain sille huonommaksi luokitellulle.  Ollaan suorastaan vihaisia.  Ylpeys käy lankeemuksen edellä. 

Mitä helppoa? Mistä ihmeestä päättelit että elämä olisi ollut vain helppoa, kun ei tuossa kerrottu niistä mahdollisista vaikeuksista yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä idea on kilpailla kenellä on ollut kamalinta? Onko se jotenkin hienoa tai parempaa kun kohdannut paljon vaikeuksia elämässään?

Minua ei haittaa yhtään, että elämäni on ollut hyvää ja mukavaa. Turvallinen lapsuus, hyviä ihmisiä ympärillä, hyvä parisuhde, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, hyvä taloudellinen tilanne.

En kyllä ymmärrä miksi vaikeuksilla halutaan kehuskella ja listataan kenellä on ollut pahimmat.

Riittääköhän sitten tosi vaikeuksien tultua sitä sietokykyä, jos elämä on noin helppoa? Tiedän tapauksia, jossa joku pienikin vastoinkäyminen saa tuollaiset hyväosaiset ja hemmotellut pois raiteiltaan, kun on kuvitellut kaiken ikävän tapahtuvan vain sille huonommaksi luokitellulle.  Ollaan suorastaan vihaisia.  Ylpeys käy lankeemuksen edellä. 

Tai sitten tämä hyvistä lähtökohdista peräisin oleva ihminen pärjää todella hyvin elämän vaikeimmissakin paikoissa, koska hänellä on hyvät kortit kädessään, hyvä minä-kuva, hän uskoo itseensä ja hän uskoo asioiden järjestyvän.

Siellä joku varsinainen elämänkoulukalluus, jonka mielestä elämästä voi tietää vain rankimpien kokemusten kautta. Syöpälääkärillä on pitänyt olla syöpä, ennen kun hän ymmärtää syövistä yhtään mitään. Terapeutin pitää olla mielenterveyspotilas, että voi auttaa muita. jne. 



Ja opiskelemallahan ei mitään opi, turhaa hommaa ja sillee.

Parhaimmillaan omakohtaisia kokemuksia. Tietenkään ei ole käytännössä mahdollista. Ja tietenkin omakohtaiset kokemukset ovat kaikilla erit. Niitäkään ei voi yleistää. Edes vuosikymmenien työ vaikka syöpälääkärinä ja omakohtaiset kokemukset eivät tee lääkäristä erehtymätöntä. Nöyryys ja avoin mieli tärkeimpiä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä idea on kilpailla kenellä on ollut kamalinta? Onko se jotenkin hienoa tai parempaa kun kohdannut paljon vaikeuksia elämässään?

Minua ei haittaa yhtään, että elämäni on ollut hyvää ja mukavaa. Turvallinen lapsuus, hyviä ihmisiä ympärillä, hyvä parisuhde, hyvä koulutus, hyvä työpaikka, hyvä taloudellinen tilanne.

En kyllä ymmärrä miksi vaikeuksilla halutaan kehuskella ja listataan kenellä on ollut pahimmat.

Riittääköhän sitten tosi vaikeuksien tultua sitä sietokykyä, jos elämä on noin helppoa? Tiedän tapauksia, jossa joku pienikin vastoinkäyminen saa tuollaiset hyväosaiset ja hemmotellut pois raiteiltaan, kun on kuvitellut kaiken ikävän tapahtuvan vain sille huonommaksi luokitellulle.  Ollaan suorastaan vihaisia.  Ylpeys käy lankeemuksen edellä. 

Oli sitten niin kiire päästä haukkumaan muita hyväosaisiksi ja hemmotelluiksi helpon elämän kokeneinsi ettet edes ymmärtänyt pointtia?

Vierailija kirjoitti:

Siellä joku varsinainen elämänkoulukalluus, jonka mielestä elämästä voi tietää vain rankimpien kokemusten kautta. Syöpälääkärillä on pitänyt olla syöpä, ennen kun hän ymmärtää syövistä yhtään mitään. Terapeutin pitää olla mielenterveyspotilas, että voi auttaa muita. jne. 



Ja opiskelemallahan ei mitään opi, turhaa hommaa ja sillee.

 

Parhaimmillaan omakohtaisia kokemuksia. Tietenkään ei ole käytännössä mahdollista. Ja tietenkin omakohtaiset kokemukset ovat kaikilla erit. Niitäkään ei voi yleistää. Edes vuosikymmenien työ vaikka syöpälääkärinä ja omakohtaiset kokemukset eivät tee lääkäristä erehtymätöntä. Nöyryys ja avoin mieli tärkeimpiä. 

Tiedekään ei ole erehtymätöntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vaikeudet vahvistaisi, vahvin ihminen olisi lapsuudessa orvoksi ja katulapseksi jäänyt ihminen, joka on menettänyt kaiken, kärsinyt nälänhädästä ja sairauksista, jota on hyväksikäytetty ja kidutettu, eikä ole ollut mahdollisuuksia esimerkiksi opiskeluun. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan ole.

 

Ääripäät eivät ole hyväksi kenellekään. 

Sopiva karaistuminen on hyväksi jokaiselle.

Vastoinkäymiset eivät jalosta. Ne vain vituttavat ja kovettavat.

Vierailija kirjoitti:

Siellä joku varsinainen elämänkoulukalluus, jonka mielestä elämästä voi tietää vain rankimpien kokemusten kautta. Syöpälääkärillä on pitänyt olla syöpä, ennen kun hän ymmärtää syövistä yhtään mitään. Terapeutin pitää olla mielenterveyspotilas, että voi auttaa muita. jne. 



Ja opiskelemallahan ei mitään opi, turhaa hommaa ja sillee.

 

Parhaimmillaan omakohtaisia kokemuksia. Tietenkään ei ole käytännössä mahdollista. Ja tietenkin omakohtaiset kokemukset ovat kaikilla erit. Niitäkään ei voi yleistää. Edes vuosikymmenien työ vaikka syöpälääkärinä ja omakohtaiset kokemukset eivät tee lääkäristä erehtymätöntä. Nöyryys ja avoin mieli tärkeimpiä. 

Opiskeleminen ja oppiminen tosiaan vasta resilienssiä vaativatkin, koska pitää kestää se, ettei vielä osaa. Luulisi, että erityisesti lääkärillä pitäisi olla sitä resilienssiä, jotta kestää ne virheet joilla on aiheuttanut kenties kipuakin toiselle ihmiselle.

 

Oleellista on se, miten on selvittänyt vaikeat tilanteet elämässään, ei se, ovatko ne tilanteet juuri samoja kuin jollain toisella. Ei onkologin ole tarvinnut sairastaa syöpää, mutta tuskin siitä haittaa on, jos on kokenut jotakin sellaista elämässään, joka auttaa kohtaamaan toisen ihmisen tuollaisessa tilanteessa. Ehkei puhuta enää resilienssistä, vaan empatiasta ja tunneälystä. Kyllä niitä on joillakin enemmän kuin toisilla. 

Itse ajattelen resilienssin olevan ennen kaikkea keskushermostollinen asia. Turvallisen lapsuuden eläneillä ihmisillä keskushermosto toimii ja on ohjelmoitu aivan toisella tavalla kuin turvattoman lapsuuden eläneillä ihmisillä. Heillä on luontaisesti parempi resilienssi kuin turvattoman lapsuuden eläneillä ihmisillä.

Resilienssiänsä voi myös yrittää elämän aikana parantaa tiettyyn pisteeseen asti, hermosto ja aivot ovat plastiset ja muovautuvat. Eli huono lapsuus ei ole lopullinen tuomio, mutta tekee elämästä monin tavoin hankalampaa kuin hyvän lapsuuden eläneillä, töitä pitää tehdä paljon enemmän ja siltikään lopputuloksesta ei ole mitään takeita. Tämän jo valmiiksi hauraan korttitalon voi elämän vastoinkäymiset pyyhkäistä lopullisesti kumoon paljon helpommin kuin vakaalle perustalle rakennetun talon.

Elämä ei ole reilua valitettavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vaikeudet vahvistaisi, vahvin ihminen olisi lapsuudessa orvoksi ja katulapseksi jäänyt ihminen, joka on menettänyt kaiken, kärsinyt nälänhädästä ja sairauksista, jota on hyväksikäytetty ja kidutettu, eikä ole ollut mahdollisuuksia esimerkiksi opiskeluun. Jostain kumman syystä näin ei kuitenkaan ole.

Vaikeudet eivät automaattisesti kasvata. Niistä pitää aidosti selvitä ja toipua. Ilman vaikeuksia ei voi kuitenkaan täysin tunnistaa omia voimavarojaan. 

No kerro mihin ultimaattiseen vastoinkäymiseen ihmisen pitää koko elämänsä valmistautua? Pitääkö kerätä tarkoituksella vastoinkäymisiä, että osaa sitten olla kun se koittaa?