Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset väittää resilienssinsä olevan hyvä vaikka heille ei ole koskaan edes tapahtunut mitään?
Nämä ihmiset ei ole joutuneet kokemaan elämässä oikeasti mitään merkittäviä vastoinkäymisiä. Eihän sitä sitten voi tietää.
Kommentit (443)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Lähes kaikki ihmiset menettää lapsuudenperheensä elämänsä aikana. Ei sillä ole merki
Tottakai sillä on merkitystä, hyvänen aika sentään. On ihan eri asia menettää esimerkiksi vanhempi silloin, kun on itsekin aikuinen eikä enää tarvitse omia vanhempia samalla tavalla. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista ja kuolemaankin osaa suhtautua kiitollisuudella, jos on saanut pitää vanhemman kauan elämässään. Toki suru tulee molemmissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi kukaan kertoisi Ap kaikista vastoinkäymisistä?
Voin rehellisesti sanoa ettei minussa ole resilienssiä lainkaan jäljellä, kyllä kaikki on rutistettu ulos. Alun alkaenkin eväät elämään on olleet huonot.
Tienaan kyllä kovassa pestissä 6000e/kk, minulla on kolme upeasti eteenpäin menevää lasta, kaunis koti hyvällä alueella.
Mutta olen katkeamispisteessä. Kiitos kaikkien vastoinkäymisten. Minua ihaillaan kovana selviytyjänä, uskomaton "resilienssi" ja muulla keksityllä narratiivilla. Kun tämä paketti lopullisesti hajoaa niin se on sitten menoa se.
- lapsuus oli selviytymistä hyväksikäytön, väkivallan, haukkumisen, pilkan, juoppohullun isän, mt-ongelmaisen äidin, valtavan lapsilauman ja köyhyyden keskellä
- koulussa olin tietysti opettajien kammoksuma resuliisa
- jouduin elättämään ja olemaan äiti pikkusisaruksilleni, käymään töissä 14v asti
- luulin, että onni koitti kun tapasin hyvän miehen ja saimme kolme lasta, kohtalo varasi hänelle kammottavia sairauksia, menetimme kolme kertaa myös kaiken omaisuuden
- jouduin kamppailemaan mitä kauheimmissa työpaikoissa, koko ajan lisää opiskellen
- olen yrittänyt tukea myös sisaruksia, ylläpitää sukusuhteita, olla aktiivinen yhteiskunnallisesti
Mutta resilienssiä ei ole.
Terv. Takki tyhjä -82
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Lähes kaikki ihmiset menettää lapsuud
Tottakai sillä on merkitystä, hyvänen aika sentään. On ihan eri asia menettää esimerkiksi vanhempi silloin, kun on itsekin aikuinen eikä enää tarvitse omia vanhempia samalla tavalla. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista ja kuolemaankin osaa suhtautua kiitollisuudella, jos on saanut pitää vanhemman kauan elämässään. Toki suru tulee molemmissa.
Minusta aikuisena vanhemman menettäminen oli pahempaa kuin lapsena. Lapsena ei ollut vielä itsellä samanlaista vastuuta kuin aikuisella ja lapselle löytyy aina joku huolenpitäjä, toinen vanhempi, isovanhemmat, muut sukulaiset, tai vaikka sosiaalipalvelut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Lähes kaikki ihmiset menettää lapsuud
Tottakai sillä on merkitystä, hyvänen aika sentään. On ihan eri asia menettää esimerkiksi vanhempi silloin, kun on itsekin aikuinen eikä enää tarvitse omia vanhempia samalla tavalla. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista ja kuolemaankin osaa suhtautua kiitollisuudella, jos on saanut pitää vanhemman kauan elämässään. Toki suru tulee molemmissa.
Tässä lähiympäristössäni on ikisinkku viisikymppinen mies, jolla en ole nähnyt yhtäkään ystävää tai vierasta ikinä (vuosikymmenet). Hän viettää kaikki lomansa vanhempiensa kanssa, on ainoa lapsi. Voin kyllä ehdottaa, että hän tulee olemaan mielenterveydellisesti paljon enemmän tuen tarpeessa vanhempiensa kuollessa kuin 25-vuotias, joka on jo aloitellut oman elämänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Lähes kaikki ihmiset menettää lapsuud
Tottakai sillä on merkitystä, hyvänen aika sentään. On ihan eri asia menettää esimerkiksi vanhempi silloin, kun on itsekin aikuinen eikä enää tarvitse omia vanhempia samalla tavalla. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista ja kuolemaankin osaa suhtautua kiitollisuudella, jos on saanut pitää vanhemman kauan elämässään. Toki suru tulee molemmissa.
Kiitollisuud on kyllä ihan asennekysymys.
Vierailija kirjoitti:
Eikö resilienssiä kasvata tai ylläpidä juuri se ettei ole joutunut kohtaamaan suuria traumoja?
Resilienssi = mieltä suojaavat resurssit
Mitä enemmän resilienssi-resursseja on joutunut elämässään käyttämään, sitä vähemmän niitä on jäljellä. Joillekin näitä resursseja kertyy ylipäätään vähän, ja ne viedään jo varhaislapsuudessa. Toisille kertyy resilienssi-pääomaa paljon ja he säilyttävät saldon plussalla kuolemaansa saakka.
Vaikeuksien ja traumojen myötä resilienssin tilalle voi toki muodostua muita selviytymiskeinoja kuten tunteiden jäädytys, sitkeys, kyynisyys ym.
Kyllä. Resilienssiin myös liittyy vahvasti suojaavat tekijät. Niillä käytännössä tarkoitetaan hyvinvoivia lisääviä tekijöitä, ei suinkaan mitään surkeiden sattumusten sarjaa. Aloittaja ei taida oikein ymmärtää käyttämäänsä käsitettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Tämä kertoo omalta osaltaan, että olet saanut elää ns. kuplassa. 1990-luvulla lastensuojelu oli vitsi. Kyllä meilläkin oli paperilla toinen vanhempi, mutta käytännössä ei. Ei ollut ketään pitämässä huolta ja esimerkiksi nälkä tuli ihan tutuksi. Nykypäivänä tuota toivottavasti ei tapahdu enää. Nyt aikuisena en oikein ymmärrä, että mihin tarvitsen huolehtijaa, kun olen asunut pois kotoa jo vuosikymmeniä ja perustanut oman perheen.
"Moni yrittäjä menettää asumistuen tammikuussa omistusasuntoon.
Asunto tulkitaan omistusasunnoksi, vaikka asunnosta olisi tehty vuokrasopimus, jos asunto, jossa yrittäjä asuu, on kiinteistöosakeyhtiön tai yrityksen nimissä ja yrittäjä omistaa yrityksestä vähintään 50 prosenttia. "
https://www.salkunrakentaja.fi/2024/08/asumismenot-asumistuki/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni yrittäjä menettää asumistuen tammikuussa omistusasuntoon.
Vastoinkäymisiä tulossa yrittäjille siis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki
Tämä kertoo omalta osaltaan, että olet saanut elää ns. kuplassa. 1990-luvulla lastensuojelu oli vitsi. Kyllä meilläkin oli paperilla toinen vanhempi, mutta käytännössä ei. Ei ollut ketään pitämässä huolta ja esimerkiksi nälkä tuli ihan tutuksi. Nykypäivänä tuota toivottavasti ei tapahdu enää. Nyt aikuisena en oikein ymmärrä, että mihin tarvitsen huolehtijaa, kun olen asunut pois kotoa jo vuosikymmeniä ja perustanut oman perheen.
Missä kuplassa?
Kai ymmärrät, että tuo kokemus mistä kirjoitat on subjektiivinen, ei mikään normi mitä olisi tapahtunut kaikissa perheissä. Ei siis todellakaan ollut mitenkään yleistä edes 90- luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö resilienssiä kasvata tai ylläpidä juuri se ettei ole joutunut kohtaamaan suuria traumoja?
Resilienssi = mieltä suojaavat resurssit
Mitä enemmän resilienssi-resursseja on joutunut elämässään käyttämään, sitä vähemmän niitä on jäljellä. Joillekin näitä resursseja kertyy ylipäätään vähän, ja ne viedään jo varhaislapsuudessa. Toisille kertyy resilienssi-pääomaa paljon ja he säilyttävät saldon plussalla kuolemaansa saakka.
Vaikeuksien ja traumojen myötä resilienssin tilalle voi toki muodostua muita selviytymiskeinoja kuten tunteiden jäädytys, sitkeys, kyynisyys ym.
Kyllä. Resilienssiin myös liittyy vahvasti suojaavat tekijät. Niillä käytännössä tarkoitetaan hyvinvoivia lisääviä tekijöitä, ei suinkaan mitään surkeiden sattumusten sarjaa. Aloittaja ei taida oikein ymmärtää käyttämäänsä käsitettä.
Toisien elämäneväistä on jo suurin osa käytetty lapsena jotta on selvinnyt kohtuuttomasta kohtelusta. Selviytymismekanismin avulla selvitty niin kait sitä selviää jotenkin jatkossakin.
Ja yrittää nauttia elämän pienistä hetkistä.
Vierailija kirjoitti:
Voin rehellisesti sanoa ettei minussa ole resilienssiä lainkaan jäljellä, kyllä kaikki on rutistettu ulos. Alun alkaenkin eväät elämään on olleet huonot.
Tienaan kyllä kovassa pestissä 6000e/kk, minulla on kolme upeasti eteenpäin menevää lasta, kaunis koti hyvällä alueella.
Mutta olen katkeamispisteessä. Kiitos kaikkien vastoinkäymisten. Minua ihaillaan kovana selviytyjänä, uskomaton "resilienssi" ja muulla keksityllä narratiivilla. Kun tämä paketti lopullisesti hajoaa niin se on sitten menoa se.
- lapsuus oli selviytymistä hyväksikäytön, väkivallan, haukkumisen, pilkan, juoppohullun isän, mt-ongelmaisen äidin, valtavan lapsilauman ja köyhyyden keskellä
- koulussa olin tietysti opettajien kammoksuma resuliisa
- jouduin elättämään ja olemaan äiti pikkusisaruksilleni, käymään töissä 14v asti
- luulin, että onni koitti kun tapasin hyvän miehen ja saimme kolme
Yritä päästä suorittamisesta. Se on suojakeino.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pä
Ilmeisesti niin kuplassa, ettet ymmärrä itsekään. Ja tietenkin ymmärrän. Sinähän tässä sanoit, että lapsella AINA joku, joka pitää huolta ja sanoin, että näin ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on satt
Ilmeisesti niin kuplassa, ettet ymmärrä itsekään. Ja tietenkin ymmärrän. Sinähän tässä sanoit, että lapsella AINA joku, joka pitää huolta ja sanoin, että näin ei ole.
Lapsella on virallisesti aina joku, joka pitää hänestä huolta. Taasko olisi pitänyt luetella erikseen kaikki erityistilanteet ja poikkeustapukset, missä tämä ihan toteudukaan siellä käytännön tasolla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin rehellisesti sanoa ettei minussa ole resilienssiä lainkaan jäljellä, kyllä kaikki on rutistettu ulos. Alun alkaenkin eväät elämään on olleet huonot.
Tienaan kyllä kovassa pestissä 6000e/kk, minulla on kolme upeasti eteenpäin menevää lasta, kaunis koti hyvällä alueella.
Mutta olen katkeamispisteessä. Kiitos kaikkien vastoinkäymisten. Minua ihaillaan kovana selviytyjänä, uskomaton "resilienssi" ja muulla keksityllä narratiivilla. Kun tämä paketti lopullisesti hajoaa niin se on sitten menoa se.
- lapsuus oli selviytymistä hyväksikäytön, väkivallan, haukkumisen, pilkan, juoppohullun isän, mt-ongelmaisen äidin, valtavan lapsilauman ja köyhyyden keskellä
- koulussa olin tietysti opettajien kammoksuma resuliisa
- jouduin elättämään ja olemaan äiti pikkusisaruksilleni, käymään töissä 14v asti
- luulin, että on
Yritä päästä suorittamisesta. Se on suojakeino.
Ei siitä voi päästä, ellei ole toista suojaa. Tosiaan, kuten hän sanoo, se on menoa sit. Tiesin sen itsekin olevan tulossa.
t. Eri, joka myös on ollut menestynyt selviytyjä ja nyt kolme vuotta kuntoutustuella
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on satt
Ilmeisesti niin kuplassa, ettet ymmärrä itsekään. Ja tietenkin ymmärrän. Sinähän tässä sanoit, että lapsella AINA joku, joka pitää huolta ja sanoin, että näin ei ole.
Juu, ei todellakaan aina ole, eikä lastensuojelu aikanaan tiennyt näistä mitään ja tuskin tietää nytkään. Onhan se nähty, että lapsia tapetaan, vaikka ovat lastensuojelun asiakkaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa v
Lapsella on virallisesti aina joku, joka pitää hänestä huolta. Taasko olisi pitänyt luetella erikseen kaikki erityistilanteet ja poikkeustapukset, missä tämä ihan toteudukaan siellä käytännön tasolla?
No eikö ne traumat synny juuri siellä (toki muuallakin), missä lapsella on vain virallisesti joku, mutta ei oikeasti ole.
Koin ensimmäistä kertaa 26-vuotiaana turvallisen hetken aikuisen kanssa. Siis sellaisen, että sain jotain henkistä kohtaamista ja tukea jostain. Siihen asti olin luovinut omillani alusta asti. Ei ollut ollut yhtäkään aikuista, jolta olisi saanut suojaa, voinut ilmaista olevansa surullinen tai peloissaan (eikä muitakaan tunteitaan) tai saada puolustamista tai tukea.
"Juu, ei todellakaan aina ole, eikä lastensuojelu aikanaan tiennyt näistä mitään ja tuskin tietää nytkään. Onhan se nähty, että lapsia tapetaan, vaikka ovat lastensuojelun asiakkaita."
Valitettavasti edes lastensuojelu ei pysty elämään perheiden elämää näiden puolesta 24/7. Se ei ole lastensuojelun syytä.
En vastannut tuossa siihen vaan siihen, kun joku sanoi, etteivät ihmiset tiedä, jos kumppanille on tapahtunut jotain pahaa. Yleensä kertovat ainakin JOSTAIN pahasta, vaikkei KAIKESTA pahasta.