Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset väittää resilienssinsä olevan hyvä vaikka heille ei ole koskaan edes tapahtunut mitään?
Nämä ihmiset ei ole joutuneet kokemaan elämässä oikeasti mitään merkittäviä vastoinkäymisiä. Eihän sitä sitten voi tietää.
Kommentit (443)
Mistäs sinä tiedät mitä joku on kokenut?Ei se päällepäin näy eikä kaikki kuuluta ongelmiaan ja kokemuksiaan koko maailmalle. Minua pidetään töissä nuorena ja kokemattomana. Olen 25-vuotias nainen. Työkavereista suurin osa 40-50 vuotiaita miehiä. Suhtaudutaan vähän alentuvasti ja noh, ei niinkuin aikuiseen. Väitän, ettei minulle tarvitsisi yhdenkään keski-ikäisen kaljamahan pyöritellä silmiään ja olettaa, ettei tuokaan mistään mitään tiedä.
Todellisuudessa olen lapsena menettänyt perheenjäsenen, lapsuudessani juuri ollut pysyvyyttä, olen ollut pahasti koulukiusattu ja yksinäinen, nuorena aikuisena olen kohdannut väkivaltaa, olen ollut parisuhteessa pitkään mielenterveysongelmaisen ja taloudellisissa vaikeuksissa olleen miehen kanssa, olen ollut itse rahaton, minulla on useita perussairauksia ja hengenlähtö on ollut lähellä.
Ehkäpä juuri näistä syistä pyrin olemaan positiivinen ja ystävällinen kaikille. Ottamaan toiset huomioon ja tekemään niinkuin on oikein, en niinkuin itse hyödyn enemmän. Minulle on tärkeämpää olla omien arvojeni mukaan kuin esimerkiksi olla paras tai näyttää kynteni. Pyrin rakentamaan elämääni niin hyväksi kuin suinkin mahdollista vaikka mielenterveys onkin ottanut osumaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen että se on joillekin ihmisille synnynnäistä, hermoihin ja persoonaan liittyvää, että kaikki on niin paljon raskampaa ja ollaan negatiivisella tapaa herkkiä ja tunteellisia. Ei kaikilla ole takanaan tosi traumaattista lapsuutta tai muita rankkoja kokemuksia, jotka selittäisi asiaa.
Vierailija kirjoitti:
Mistäs sinä tiedät mitä joku on kokenut?Ei se päällepäin näy eikä kaikki kuuluta ongelmiaan ja kokemuksiaan koko maailmalle. Minua pidetään töissä nuorena ja kokemattomana. Olen 25-vuotias nainen. Työkavereista suurin osa 40-50 vuotiaita miehiä. Suhtaudutaan vähän alentuvasti ja noh, ei niinkuin aikuiseen. Väitän, ettei minulle tarvitsisi yhdenkään keski-ikäisen kaljamahan pyöritellä silmiään ja olettaa, ettei tuokaan mistään mitään tiedä.
Todellisuudessa olen lapsena menettänyt perheenjäsenen, lapsuudessani juuri ollut pysyvyyttä, olen ollut pahasti koulukiusattu ja yksinäinen, nuorena aikuisena olen kohdannut väkivaltaa, olen ollut parisuhteessa pitkään mielenterveysongelmaisen ja taloudellisissa vaikeuksissa olleen miehen kanssa, olen ollut itse rahaton, minulla on useita perussairauksia ja hengenlähtö on ollut lähellä.
Ehkäpä juuri näistä syistä pyrin olemaan positiivinen ja ystävällinen kaikille. Ot
Ja haluan vielä lisätä, että sanonta Se mikä ei tapa, vahvistaa. ei ole totta. Vastoinkäymiset ei loputtomasti tee ihmisestä vahvempaa vaan ne kyllä se helpompi on selvitä yhdestä vastoinkäymisestä kuin useasta.
Vierailija kirjoitti:
Luulen että se on joillekin ihmisille synnynnäistä, hermoihin ja persoonaan liittyvää, että kaikki on niin paljon raskampaa ja ollaan negatiivisella tapaa herkkiä ja tunteellisia. Ei kaikilla ole takanaan tosi traumaattista lapsuutta tai muita rankkoja kokemuksia, jotka selittäisi asiaa.
Myös opittuja ajatusmalleja.
Vierailija kirjoitti:
"Lukutaito, vapaa internet, tiedonhankkimiskyky."
Mitä joku halusi sanoa tuolla?
Oli vastaus kysymykseen "mihin viittaat?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska ne kamalat kokemukset on suhteellisia. Kun joku on koulussa tai töissä ilkeä, yksi ottaa sen kiusaamisena ja lamaantuu täysin, toinen ohittaa jutun olankohautuksella, kolmas pistää kovan kovaa vastaan jne
Toiselle koiran kuolemasta toipuminen vie vuosia, toinen pystyy käsittelemään rakkaan ihmisen kuoleman viikoissa
Vierailija kirjoitti:
Mä oon kokenut kaikenlaista ja pärjään henkisesti hyvin. Avioeroja, lapsen tehohoito, vanhemman kuolema, elvytystilanteita, irtisanomisia, nyt oottelen tietoa syöpänäytteestä. Minut on uhattu ampua 2 x ja raiskattu kahdesti. Olen sairastunut pysyvästi.
En sitten tiedä, mitä ap pitää merkittävänä vastoinkäymisenä.
Niin, sinustahan ap puhuikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki on suhteellista, mutta uhri-identiteetti on ihan mahdollista jättää taa. Usein esim.seksuaalirikoksen kokeneiden terapiassa vältetään uhri-sanaa, ja puhutaan selvityjästä. Selvisit hengissä, olet selvinnyt tähän asti, selviät vastakin jne. Ei anneta pahantekijälle henkistä valtaa, ikäänkuin.
Aika kuormittavaa, että ihmiselle ei anneta mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla "selviytyjä". Käytännössä tuolla tavalla vaikeita asioita kokenut ihminen vain jätetään ikään kuin luvan kanssa yksin: "no mutta hei, sinä olet tuollainen selviytyjä, älä enää menneitä murehdi!" Sitten ihminen jatkaa sieltä yksinään jonnekin eikä pääse traumojaan pakoon.
En, en usko ja siksi moni alisuorittaa, koska ulkopuolinen ei ole rohkaisemassa ja tukemassa. Siihenhän se ajatus perustuu juuri, että hyvistä lähtökohdista tulevat, siis heitä joita on on autettu ja kannustettu menestyvät paremmin, vaikka synnytyslaitoksella molemmat vauvat saivat ne samat 10 pistettä. En usko siihen etteikö voimavarojen antaminen ulkopuolelta olisi hyödytöntä myöhemmässä iässä ja jopa täysin aikuisena.
Minä olen täysin vakuuttunut, että moni selviää paljon paremmin kun heidät laitetaan putkeen vaikka opiskelujen suhteen, kun että heille sanottaisiin, että tee se paras mihin kykenet. Moni nimittäin aliarvioi ne omat kykynsä ja voimavaransa. Joskus on jopa toisinpäin. Yliarvioivat. Jonkun on sanottava, että löysää tai palat loppuun ja sitten on laiskuus. Minä uskon, että luontaisesti omia mahdollisuuksiaan sabotoivia on vaikka kuinka paljon. Sen lisäksi uskon, että monella olisi paljon enemmän voimavaroja käytettäväksi muiden auttamiseen, mutta kulttuurimme on mennyt siihen suuntaan, että se auttaminen lähes tuomitaan, koska jokaisen pitää pärjätä yksin ja siten sitä voimavaraa ei käytä nimeksikään.
Vierailija kirjoitti:
Koska ne kamalat kokemukset on suhteellisia. Kun joku on koulussa tai töissä ilkeä, yksi ottaa sen kiusaamisena ja lamaantuu täysin, toinen ohittaa jutun olankohautuksella, kolmas pistää kovan kovaa vastaan jne
Toiselle koiran kuolemasta toipuminen vie vuosia, toinen pystyy käsittelemään rakkaan ihmisen kuoleman viikoissa
Resilienssiä voi jokainen kehittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse taas en ymmärrä näitä jotka yrittää kääntää kaiken itseensä ja vähätellä muiden kokemuksia vertailemalla niitä. Mikä sen idea on? Mitä he saavat siitä?
Miksi esimerkiksi ap:tä häiritsee noin paljon se että joku toinen kertoo resilienssinsä olevan hyvä? Eihän se kai ap:n asia ole määritellä sitä toisen resilienssiä.
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joten kyllä oli aiempi kirjoittaja oikeassa. Luonteenpiirteet (sisu, keskittymiskyvykkyys, rationaalisuus vs tunne jne.) on suurempi vaikuttaja kuin resilienssi, ja niiden lisäksi fyysinen tila.
Ihmisen perusluonteenpiirteet määrittävät resilienssin tasoa aika suurelta osin. Neuroottisuus taitaa olla luonteenpiirteistä tärkein vaikuttaja. Ihmiset joilla on geneettisesti matala neuroottisuus selviävät paremmin ja geneettisesti korkean neuroottisuuden ihmiset heikommin osoista vastoinkäymisistä. Sosiaaliset turvaverkot ja aiemmat positiiviset kokemukset sopivista elämän haasteista selviytymisestä vahvistavat resilienssiä.
Nämä keskustelut täällä ovat aivan käsittämättömiä.
No mitä tähän sitten sanomaan. Olet toivoton tapaus, eikä elämäsi tule paranemaan koskaan. Selkeästi on aivan turhaa, että yrität edes päästä asiassa eteenpäin. Aivosi ovat muokkautuneet niin ja välittäjä aineesi toimii niin, ettei sinulla ole enää mitään toivoa paremmasta. Se on täysin sattumaa, jos syntyy jotain muutosta, sinun omalla halullaan ei ole osaa eikä arpaa. Kukaan ei auta sinua, ei yhteiskunta, ei sukulaiset, ei edes aaveella koeta tuoda rohkaisua. Joten turhaan edes pyydät apua. Voit jatkaa sitä helinä keijun odottamista, hän ehkä voi auttaa?
Ja totta, minä en ymmärrä mitään ja olen vain naurettava tapaus. Eikä minulla ole mitään kokemusta yhtään mistään ja olen elänyt koko elämäni kultalusikka suussa, Anteeksi etten ymmärtänyt sinun täysin lohdutonta ja ilman mitään muutosmahdollisuuta olevaa elämääsi ja nyt sitten ilmeisesti köyhyyteen tuomittuna myös. Olen myös pahoillani, että välittäjäaineesi estävät minkään lajin tilanteen paranemisen ja sen ettei mitään voi yrittää ellei energiatasot ole tapissa.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Lähes kaikki ihmiset menettää lapsuudenperheensä elämänsä aikana. Ei sillä ole merkitystä tapahtuuko se minkä ikäisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse taas en ymmärrä näitä jotka yrittää kääntää kaiken itseensä ja vähätellä muiden kokemuksia vertailemalla niitä. Mikä sen idea on? Mitä he saavat siitä?
Miksi esimerkiksi ap:tä häiritsee noin paljon se että joku toinen kertoo resilienssinsä olevan hyvä? Eihän se kai ap:n asia ole määritellä sitä toisen resilienssiä.
Joo, määritellään jokainen käsite omista lähtökohdista käsin ja yritetään löytää yhteisymmärrys.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Miten sinä sen sitten ratkaisit, mitä muut eivät voisi yrittää kokeilla? Miksi luulet ettei kukaan muu voisi käyttöä samoja metodeja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Lähes kaikki ihmiset menettää lapsuudenperheensä elämänsä aikana. Ei sillä ole merki
voin kertoa että on sillä jos koet isoja menetyksiä jo teini-iässä ja perheesi on pieni ja yhtäkkiä sun on pakko pärjätä omillaan. Että äläpä lässytä siinä. Tiedän monia ihmisiä ketkä on neljissäkymmenissä ja koko lapsuudenperhe elossa. Lisäksi elin koko lapsuuteni köyhyydessä, kyllä koen että itseäni on resilienssin kannalta koulutettu enemmän kuin montaa muuta pullamössöä. Tapasin eksäni niin hänellä oli kaikki ollut täysin samalla tavalla lapsuudesta asti. On myös jo neljänkymmenen puolella ja edelleen kaikki on samalla tavalla. Ei ole joutunut kohtaamaan juuri mitään muutoksia. Perhe elossa ja niin päin pois.
Minulla ei myöskään ole omaa perhettä terveyssyistä. Minulla on syytä pelätä että jään täysin yksin. Ei ole sisaruksia enää elossa myöskään. Että äläpä lässytä.
Vierailija kirjoitti:
On myös niin, että katkera ihminen kuvittelee että positiivinen ei ole kohdannut vastoinkäymisiä, koska eihän se muuten voisi olla iloinen. Joskus on niinkin, että katkeran ihmisen vastoinkäymiset paljastuvat melko pieniksi.
Minulla on esim kaksi tuttua joilla on ollut samanlaisia (tavallisin hankalia) haasteita lastensa kanssa. Toinen kertoo niistä huumorilla eikä jumita niissä, toinen on vuosienkin jälkeen kokee että hänen vaikeutensa ovat olleet pahemmat kuin muiden kun hänellä on aina niin ylitsepääsemättömän hirveää ja traumatisoivaa kaikki.
Minusta tuntuu, että katkera ihminen keskittyy vain itseensä eikä niinkään vertaile? Kateellinen ja katkera sitten vertailee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen menettänyt terveyteni, melkein koko lapsuudenperheeni suht nuorena niin että he on kuolleet ja minulla on joka päivä elämänlaatua haittaava terveyshaitta. Kaipaan aikaa kun suhtauduin elämään vielä valoisammin. En tiedä onko tämä resiliensisä vai onko elämä vain traumatisoinut minut asteelle jossa millään ei ole enää mitään väliä. Olo on vähän sellainen "bring it on", kun elämässä tapahtuu kokoajan jotain kurjaa ja odottamatonta. Odottelen itsekin omaa kuolemaani usein.
On niin helppo aina viisastella toisille miten heidän pitäisi esim ongelmiaan ratkoa. Oikeasti sen tajuaa vasta ehkä sitten kun kaikkia pahoja asioita on sattunut, kuinka syvällä ihminen voi käydä. Moni pääsee huomattavan helpolla tässä elämäsäs, toki luopumisten aika on heillekin joskus.
Miten sinä sen sitten ratkaisit, mitä muut eivät voisi yrittää kokeilla? Miksi luulet e
Olen itse niin lopussa elämäni kanssa koska kun resilienssi paukkuu yli kokoajan, ihminen kyynistyy. Siis toki sitä voi kaiken kestää, mutta olen itse ajautunut vähän sellaiseen ei millään mitään väliä tilaan. Ehkä tästä joskus eheydyn ehjemmäksi, ehkä en, traumat kannan aina. En pyytänyt syntyä tänne, koen että elämä on kärsimystä. Uskon että ihmiset jotka sössöttää jotain ehdotuksia miten parantaa asioita omasta tyhmästä perspektiivistään eivät oikeasti ole kärsimystä kokeneetkaan kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Luulen että se on joillekin ihmisille synnynnäistä, hermoihin ja persoonaan liittyvää, että kaikki on niin paljon raskampaa ja ollaan negatiivisella tapaa herkkiä ja tunteellisia. Ei kaikilla ole takanaan tosi traumaattista lapsuutta tai muita rankkoja kokemuksia, jotka selittäisi asiaa.
Hermosto kehittyy 25-vuotiaaksi asti. Toki se aihio on jokaisella erilainen.
Sillä on taistelu-reaktio jäänyt päälle. Hermosto ei pääse rauhoittumaan.