Epätäydellinen seurakunta?
Minun on jo pitkään ollut vaikea käydä kirkossa, koska seurakunta ärsyttää. Eikä pelkästään kotiseurakuntani, vaan kaikki muutkin joissa olen käynyt. Olin joskus vuosia sitten varsin aktiivinen seurakunnassa, ja tämä on ehkä joku vastareaktio.
On aikamoinen haaste hyväksyä se, että seurakunnat ovat niin vajavaisia. En toki ole ihmisiä täydellisiksi kuvitellutkaan, mutta seurakunnissa tuntuu olevan kummallinen luulo siitä, että tässä eletään kovastikin Jumalan tahdossa. Asioita tehdään ja puhutaan Jumalan nimissä. Loppupelissä saattaa käydä silti ilmi, että vinoon mentiin sittenkin. Ihmiset vaikkapa luulevat löytäneensä Jumalan suuren johdatukset johonkin työmuotoon, joka kuivuukin pian kasaan. Näistä jutuista turhautuneena en ole enää ollenkaan vakuuttunut, haluanko olla missään hengellisessä toiminnassa mukana.
Voisin kuvitella olevani seurakunnassa, jos siellä pidettäisiin ihan rauhassa Jumala Jumalan paikalla eikä kuviteltaisi itsestä niin paljon. Tiedän että monet saattavat tästä ajatella, että kyllä ainakin meidän seurakunnassa pidetään. Valitettavasti rohkenen epäillä. En ole vielä sellaiseen seurakuntaan törmännyt, jossa auliisti myönnettäisiin ihmisen vajavaisuus siinä määrin kuin mitä kaipaisin... Puhumattakaan siitä, että askarrellaan kaikenlaisten toisarvoisten kysymysten parissa eikä tehdä mitään oikeasti hyödyllistä. Voisin ehkä olla mukana jossakin avustustyössä tms. Mutta uskovien kesken nyhrääminen ja sen pohtiminen, onko uudessa raamatunkäännöksessä se yksi pilkku millin verran liian vasemmalla - no thanks!!!
Kyllä minä uskon, että Jumala toimii myös näissä vajavaisissa yhteisöissämme. Jos kirkkoon menee vain istumaan, niin silmänsä voi vielä pystyä sulkemaan kaikilta kökkökolmosilta ja poimimaan vain olennaisimman. Mutta jos itse pitäisi tehdä jotain... apua! (Lukekaa: nuo ihmiset on sellaisia idiootteja, että eihän niiden kanssa voi mistään tulla mitään!)
Pääsenköhän ikinä enää eroon näistä ärsytyksen tunteistani??? Tiedän että peiliin katsominen on yksi tärkeä askel. Olen sinne jonkin verran katsellutkin, mutta tullut vain siihen tulokseen, että olen todella epätäydellinen, etten voi sanoa mistään mitään lopullista totuutta, en luulla tuntevani Jumalan ehdotonta tahtoa, en puhua Jumalan nimissä mitään.
Yhtä juttua haluan muuten korostaa. Minulla on monia yksittäisiä uskovia ystäviä, joiden kanssa voin jutella näistäkin asioista ihan rehellisesti ja aidosti. Seurakunnalla vain on joku ihme joukkopsykoottinen vaikutus ihmisiin. Siellä ei toimitakaan täysin aidosti ja omana itsenään, vaan otetaan ylle seurakuntanaamari ja toteutetaan yhteisiä sanattomia sopimuksia siitä, miten seurakunnassa toimitaan ja käyttäydytään. Siis tietenkin tällaisia kulttuureja on ihan kaikissa yhteisöissä, työpaikoilla jne. Sehän on luonnollista, mutta tästä päästään taas tuohon Jumalan nimissä puhumiseen: seurakunnissa pidetään yllä illuusiota, että eletään Jumalan tahdossa, vaikka todellisuudessa saatetaan elää ihan inhimillisissä rakenteissa ja toimintakulttuureissa.
Anteeksi nyt tämä kamala jaarittelu. Onkohan kenelläkään samanlaisia ajatuksia...?? Miten te kestätte omia epätäydellisiä seurakuntianne? ;)
Kommentit (29)
Mutta emme me ainoita ole. Tunnen läheisesti pari, kolme muutakin samoin kokevaa. Ja netistä olen lukenut muistakin. Eli on meitä. ;)
Vastaukseni kysymykseen on: en tiedä, miten kestäisin epätäydellistä seurakuntaani ;)
Olen aina tiennyt, että oma seurakuntani on epätäydellinen. Kuitenkin olen sieltä ennen saanut hengen ravintoa ja kokenut uskovien yhteyttä. Viime aikoina tilanne on muuttunut aika radikaalisti serakunnassamme - en todellakaan voi sulattaa sitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Ollaan niin pyhiä, että muiden kanssa ei voi olla missään tekemisissä. Kohta varmaan perustetaan oma luostari. On omat rippikoulut, omat perhekerhot (ev.lut. perhekerhoissa ei voi käydä, koska siellä on naispappeja). Kirkossa ei käydä ehtoollisella, koska sielläkin voin olla naispappi. Sakramenttejakin ollaan puuhaamassa omiin käsiin. Uusia syntejä keksitään lisää kaikista mahdollisista pikkuasioista, vaikka kukaan ei voi täyttää yhtäkään käskyä Jumalan oiekastakaan laista.
Sitten taas kirkko.... Jos siellä aletaan homoliittoja siunaamaan, niin en kyllä tiedä, kauanko siihen voi kuulua...
Tämä varmaan kuulostaa nyt siltä, etten huomaa hirttä omassa silmässäni, vaikka näen rikan toisten silmissä... Ehkä se onkin sitä. Mutta minua ahdistaa kun on niin hengellisesti koditon olo, en tiedä mihin menisin. Olisi ihanaa kun saisi taas kokea yhdessä muiden uskovien kanssa iloa ja vapautta Jeesuksessa!
Onneksi minullakin on ystäviä, joiden kanssa voinkin puhua asiosita avoimesti ja saan sitä uskonyhteyttä....
Onkohan nyt muuten sellainen aika, että vähän joka puolella kristikuntaa kuohuu ja kiehuu? Onko muissa seurakunnissa eripuraa?
Rukoillaan, että Jumalan Henki saisi vaikuttaa uusia heräyksen tuulia!
Tai voi pahus; kukas meistä sitten olisi, pappi kun olemme kaikki naisia? ;)))
Mammojen Täydellinen Seurakunta... Pitäisi varmaan vaan pyytää joku täydellinen mies papiksi ;)
No niin, asiaan. Tosiasiasa olen sitä mieltä, että olisi vaarallista jos olisi seurakunta, joka olisi " täydellinen" . Lutherkin on joskus kirjoittanut, että Jumala varjelkoon meitä synnittömältä seurakunnalta, koska sairaat ne parantajaa tarvitsevat - eivät terveet. Muttakun se juuri on ongelma ainakin omassa seurakunnassa, että nostetaan omaa seurakuntaa muiden yläpuolelle ja ollaan vähän niin kuin parempia kun nuo toiset.
Tiedän, että itsessänikin on todella paljon vikaa tässä asiassa. Ei se ole niin yksinkertaista, että " minä vain olen ymmärtänyt asiat, nuo eivät ymmärrä mitään" (vaikka joskus siltä tuntuukin :)) Itse huomaan tässäkin sen oman pahuuden niin selvästi kun ei millään riitä kärsivällisyys ja ymmärtämys toisia kohtaan - ja silloin syyllistyn itsekin siihen, että halveksin muita. Tämä on vaikeaa.... No, ehkä kerran taivaassa pääsemme siihen täydelliseen seurakuntaan!
Silkkiuikku:
On aikamoinen haaste hyväksyä se, että seurakunnat ovat niin vajavaisia. En toki ole ihmisiä täydellisiksi kuvitellutkaan, mutta seurakunnissa tuntuu olevan kummallinen luulo siitä, että tässä eletään kovastikin Jumalan tahdossa. Asioita tehdään ja puhutaan Jumalan nimissä. Loppupelissä saattaa käydä silti ilmi, että vinoon mentiin sittenkin.
Asioita saatetaan todella tehdä Jumalan tahdossa, mutta jos ihmiset eivät elä oikeassa suhteessa Häneen, menee loppupelissä vinoon.
Sen jälkeen on yleensä kaksi vaihtoehtoa. Arvostelun tie tai kiitoksen tie. Kiitoksen tie on sitä, että lähtee itse liikkeelle ja siunaa vajavaisia ihmisiä.
Miten paljon seurakunnissa onkaan arvostelijoita, mutta usein nämä arvostelijat eivät itse tee mitään rakentavaa. Sanan tekijöitä on vähän.
Miten te kestätte omia epätäydellisiä seurakuntianne? ;)
Olen lähtenyt aina siitä liikkeelle, että Jumala ja seurakuntalaiset ovat kaksi eri asiaa. Jos seurakuntalaiset töpeksivät, niin se ei tarkoita sitä, että Jumala töpeksii. Siksi katson Häneen, joka ei töpeksi.
Seurakuntayhteydessä on kuitenkin kysymys ensisijaisesti Jumalan ja ihmisen välistä yhteydestä, eikä seurakuntalaisen ja seurakuntalaisen välisestä yhteydestä. Olkoonkin että myös seurakuntalaiset ovat tärkeitä.
Mutta ehkä parhaiten kestän epätäydelliset seurakuntalaiset siitä syystä, että tunnen itsekin olevani kovin epätäydellinen seurakuntalainen. Minulla ei ole varaa arvostella muita.
Ihminen joka näkee Jeesuksen pyhyyden Sanan kautta, näkee myös itsensä oikeassa valossa.
Meikämami: Miten itse suhtaudut naispappeuteen? Kirjoitit, että asian vastustaminen on mennyt vähän överiksi seurakunnassasi. :) Jokaisella seurakunnalla lienee nämä omat ongelmansa... Minä en ole kovin paljon naispappeutta edes pohtinut. En tiedä voiko nainen nykyään olla pastori-nimikkeellä töissä Vapaakirkossa. Ennen se ei ainakaan onnistunut, vaikka pastorin ja seurakuntatyöntekijän tehtävissä ei ollut juuri mitään eroa. Ja kyllä naisia käytännössä on pastorin työtä vastaavissa tehtävissä nytkin. Naiset esim. pitävät saarnoja ja johtavat erilaisia työmuotoja. Minusta on tärkeää saada seurakuntaan myös naisnäkökulmaa ja siksi olen iloinen, että naisilla on mahdollisuus antaa omastaan kaikin tavoin eikä vain kirkon keittiössä pullaa lämmittämällä. ;)
Näyttää muuten olevan hirmu tavallista, että kukin seurakunta luulee olevansa se muita himpun verran parempi. Miten voimmekin olla niin sokeita ettemme näe kuin oman napamme? Vaikka kai tuo ajattelu on aika sisäänrakennettua ihmiseen. Sinäkin kirjoitit tuntevasi, ettei kukaan muu ole tajunnut seurakunnan puutteita kuin sinä. ;) Tältä minustakin on joskus tuntunut, vaikka tiedän etten ole ainut. Ja ihan yhtä lailla tässä tilanteessa kuvittelen tietäväni enemmän ja paremmin kuin muut...
AllisenAsi: Mitä tarkoitat elämisellä oikeassa suhteessa Jeesukseen? Kenenkään vaellus ei ole täydellistä... Tiedän monia tapauksia, joissa ihmiset ovat vilpittömästi etsineet Jumalaa ja halunneet elää hänen tahtonsa mukaan, ja silti työmuodossa (tai jossain muussa asiassa) tulee seinä vastaan. Tällaisia asioita oeln jäänyt omallakin kohdallani miettimään. Miksi asiat menevät niinkuin menevät? Ovatko myös vaikeudet loppupelissä Jumalan sallimusta ja johtavat vielä parempaan lopputulokseen? Vai selitämmekö vain omia pettymyksiämme sanomalla, että Jumala tietää paremmin? Pitäisikö meidän elää päivä kerrallaan luulematta voivamme edes jollain tasolla käsittää, mihin Jumala aikoo johdattaa?
Nyt hajoaa jo pää, kun tällaisia yrittää miettiä.
No joo, uskon " prosessi" voi olla tyhmän kuuloinen termi. Mutta jos siis ajatellaan, että koko elämä on matkan tekoa eikä kristitty ole koskaan valmis, uskon elämäkin käy läpi monenlaisia vaiheita...
Minulla oli joskus nuorempana vaihe, jolloin seurakunta alkoi ahdistaa tosi paljon. Ei niin, että minun olisi pitänyt sopia johonkin tiettyyn muottiin, ennemminkin ahdisti se, että seurakunnassa on niin erilaisia mielipiteitä. Tuntui, että olisi paljon turvallisempaa, kun seurakunta olisi täydellinen ja monissa asioissa yksimielinen.
Asian teki vaikeaksi myös se, että aikaisemmin seurakunta oli todellakin tuntunut täydelliseltä. Minulla on ollut sellainen varmaan aika tyypillinen uskoon tulo nuorena (kun on muutenkin herkkä ja tunteellinen): oli sellainen vaihe, että tuntui kuin olisi leijunut ilmassa kaikissa seurakunnan tilaisuuksissa, kristityn elämä oli ihanaa ja helppoa. Sitten tuli se tömähdys maahan ja arki pukkasi päälle. Seurakunnan ei-niin-ruusuiset puolet alkoivat pikkuhiljaa tulla esiin.
Miten tästä sitten selvisin?
Nykyisin pidän odotukset aika matalalla. Voi kuulostaa tylsältä ja kurjalta kompromissilta, mutta ei se sitä ole. Sunnuntaisin seuroihin mennessä toivon, että saisin saarnasta jonkun pikku murusen, ja sen kyllä aina saa. Ainakin synnit julistetaan joka kerta anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Ja sitten saa välillä kuulla niin uskomattoman järisyttäviä saarnoja, ettei voi muuta kuin istua penkissä ja imeä joka sanan. Jotkut puhujat ovat kerta kaikkiaan niin taitavia (mainittakoon että uskon heidän saaneen tämän Jumalalta), osaavat luodata ihmistä uskomattoman syvältä...
En siis nykyisin odota, että joka sunnuntai pitäisi voida kokea jotain aivan mielettömän upeaa. Välillä voi olla pitkiä hiljaisia kausia, jolloin omassa mielessä kehittyy jokin pinnan alla ja yhtäkkiä, pitkän odotuksen jälkeen pulpahtaa esiin.
Minulla ja miehelläni on laaja ystäväpiiri seurakunnan sisällä. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, etteikö ystävien kanssa voisi puhua seurakunnan huonoista puolista. Jotkut tosin mielestäni ruotivat liikaa huonoja puolia: itse ärsyynnyn nykyisin eniten siitä, jos tiukemmin ajattelevia halveksitaan tai taivaskelpoisuutta epäillään. Tätä esiintyy joillakin tuttavapiirissämme. Jonkinlainen rakkaus pitäisi aina yrittää säilyttää.
Paradoksaalista onkin se, että seurakunta - joka toisinaan voi olla ahdistuksen aihe - on toisaalta myös tällä tavalla konkreettinen esimerkki siitä, mikä loppupelissä on ainoa täydellinen: emme me ihmiset, eikä seurakunta täällä maan päällä, vaan Jumala...
Silti pidän seurakuntayhteyttä niin tärkeänä, että on mielestäni myös itsetutkiskelun paikka, jos se yhtäkkiä alkaa ärsyttää aivan tavattomasti. Ja tällä en nyt tarkoita, että esim. aiheen esiin tuojalla Silkkiuikulla olisi nyt kauheasti itsetutkiskelun tarvetta! Omasta kokemuksesta vaan voin sanoa, että oma suhtautumisen seurakuntaan on vaihdellut aivan laidasta laitaan vuosien saatossa - eikä kyse todellakaan voi olla siitä, että seurakunta olisi viimeisen viidentoista vuoden aikana muuttunut niin paljon. : )
Itse olen huomannut muutosta seurakunnissa viimisen 15v aikana. Lauluissa on tullut muutos siinä, että missä ennen laulettiin Jumalasta ja Hänen teoistaan, nykyään lauletaan siitä, mitä MINÄ teen. Sitä sanotaan ylistyslauluksi... Oikeasti mua häiritsee kauheasti, että mun pitäisi kertoa Jumalalle, mitä minä teen ja sitä sit toistaa kerta kerran jälkeen. Tykkään hurjasti virsistä, koska ne ovat pieniä saarnoja, opetuksia ja rukouksia. On niitä muutamia " helmiä" , virrentyyppisiä vanhoja ylistyslauluja, joissa keskitytään Jumalaan ihmisen sijaan. Harvemmin niitä tosiaan tunnutaan käyttävän. Nykyään jos menee puoli vuotta, ettei käy kokouksessa, ei välttämättä kuule yhtään tuttua laulua ja on ihan pihalla.
Opetuksessakin olen huomannut muutosta. Sellaista ihan " peruskamaa" kuulee harvoin. On saarnat hyviä joo, mutta jos ajattelee sellaista, joka ei ole ollut pitkään uskossa, niin hänelle jää helposti tunne, ettei ymmärrä ja kristinusko on liian vaikeaa. Ehkä olisi parempi keskittyä niihin perusasioihin ja opettaa ihmisiä ymmärtämään Raamattua. Miksi tehtiin asioita niin kuin tehtiin, mikä merkitys tällä oli sen ajan ihmiselle, mitä merkitystä tällä on nykyajan ihmiselle, miksi kannattaa tehdä parannus, mitä tarkoittaa tehdä parannus?
Naispappeus... Paavali oli se, joka ei sallinut naisen opettaa. Mut sitä ei kai sanota, mikä Jumalan kanta oli. Luulisin kuitenkin, että ei hän ainakaan syntinä pitäisi, koska kyllähän hän asetti naisia profeetoiksi. Ja profeetat ainakin minun käsitykseni mukaan opettivat ihmisiä ja kehoittivat parannukseen. Kastamiselle, hautaamiselle ja vihkimiselle ei ainakaan Raamattu aseta sukupuoli- eikä ammattivaatimuksia. Itsestäni ei papiksi olisi, mutta opettajaksi kyllä. Pyhäkoulu vaan ei ole mun heiniä ja harvemmin taitaa tavalliselle naiselle olla muuta opetustehtävää tarjolla...
Itse olen ymmärtänyt Raamatusta, että papin virka kuuluu miehelle. Minulla henkilökohtaisesti ei ole mitään naispappeja vastaan, mutta minusta tätä Raamatun kohtaa ei voida ohittaa noin vain. Minä uskon, että Paavalin opetus on tullut suoraan Jumalalta, painottaahan hän kaikkien kirjeittensä yhteydessä, ettei hän ole saanut oppiaan keneltäkään ihmiseltä, vaan suoraan Jeesukselta. Jos alkaisin erittelemään Raamattua sen mukaan, mikä on ihmisen omaa mielipidettä ja mikä Jumalan, olisin mielestäni aika hataralla perustalla. Koko Raamattu on kuitenkin ihmisten kirjoittama. Joko uskon, että siinä on ollut Pyhä Henki mukana, tai sitten ei Eri asia sitten ne kohdat, joissa Paavali erikseen sanoo antavansa neuvot ominaan, eivätkä Jumalalta tulleina.
Toisaalta, en kyllä oikein ymmärrä sitä, miksi nainen ei saisi opettaa. Sanoohan Raamattu toisessa kohdin, että:
" Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi"
Mutta uskon, että silläkin ohjeella on jokin tarkoituksensa.
Minäkään en mitenään hirveästi ole pohtinut tätä naispappeus-asiaa, koska se ei ole minulle mikään kynnyskysymys. Minulla ei ole ollut kiusauksia lukea papiksi ;) Ajattelen, että siksi minun ei niin kauheasti tarvitse sitä miettiäkään. Jos joku lukee papiksi ja jos se on Jumalan silmissä väärin, se on kyseisen ihmisen ja Jumalan välinen asia - ei minun. Ei kai minun asiani ole vahtia muiden syntejä.
Tästä tullaankin sitten siihen, miten omassa seurakunnassani suhtaudutaan naispappeuteen. Minusta kyllä jokaisella on oikeus ja velvollisuuskin tuoda oma mielipiteensä esiin. Omassa seurakunnassani vain toimitaan tässä mielestäni todella epärakentavasti. Ei yritetä itse vaikuttaa asioihin millään tavalla, eikä osallistuta seurakunnan toimintaan, vaan vetäydytään omaan yhteisöön ja haukutaan sieltä käsin muita. Minusta tuntuu väärältä, ettei voisi mennä mihinkään seurakunan tilaisuuksiin, koska siellä voi olla naispappi. Minusta se on melkoista eriseuran rakentamista. Ja sitten vielä se, että jos ei voida mennä ehtoolliselle siksi, että naispappi jakaa sitä, ollaan jo mielestäni ylenkatsomassa Herran pyhää ehtoollista, jonka Jeesus itse on asettanut. Vaikka jakaja olisi minkälainen, ei se turhenna Jumalan sanaa millään tavalla.
Tulipas tästä pitkä epistola ;)
Silkkiuikku:
Näyttää muuten olevan hirmu tavallista, että kukin seurakunta luulee olevansa se muita himpun verran parempi. Miten voimmekin olla niin sokeita ettemme näe kuin oman napamme? Vaikka kai tuo ajattelu on aika sisäänrakennettua ihmiseen. Sinäkin kirjoitit tuntevasi, ettei kukaan muu ole tajunnut seurakunnan puutteita kuin sinä. ;) Tältä minustakin on joskus tuntunut, vaikka tiedän etten ole ainut. Ja ihan yhtä lailla tässä tilanteessa kuvittelen tietäväni enemmän ja paremmin kuin muut...Tällaisiahan me ihmiset taidamme olla
Olen samaa mieltä siinä, että tämä varmaankin kuuluu omaan uskon prosessiin. Muutenkin kirjoitit hyvin. Itse koen, että helposti sorrun juuri tuohon tiukemmin ajattelevien halveksimiseen. Olen rukoillut, että pääsisin tuosta tunteesta, mutta vielä en ole päässyt :(
Toisaalta on niinkin, että kuten yksittäisellä ihmisellä, koko seurakunnallakin voi olla meneillään tällainen uskon prosessi. Se voi näkyä saarnoissakin ja siinä suunnassa, mihin koko seurakunta on menossa. Mutta uskon, että näilläkin on varmasti oma tarkoituksensa. Ehkä juuri näiden vaikeuksien avulla oppi pysyy puhtaana.
Minustakin seurakunnassamme on todellakin paljon myös mahdottoman ihania ja hyviä saarnoja!!
Essai:
Silti pidän seurakuntayhteyttä niin tärkeänä, että on mielestäni myös itsetutkiskelun paikka, jos se yhtäkkiä alkaa ärsyttää aivan tavattomasti. Ja tällä en nyt tarkoita, että esim. aiheen esiin tuojalla Silkkiuikulla olisi nyt kauheasti itsetutkiskelun tarvetta!
Kyllä minulla on varmaan paljonkin itsetuskiskelun tarvetta. ;) Vaikka seurakunta ei kyllä ole alkanut ärsyttää yhtäkkiä, vaan tätä on jatkunut jo 6-7 vuotta. Olen jutellut asiasta monien muiden sellaista kanssa, jotka olivat 90-luvulla aktiivisesti mukana seurakunnassa. Lähes poikkeuksetta kaikki kritisoivat seurakunnan toimintaan silloin liittyneitä asioita. En siis koe, että ärsytys olisi ihan oma keksintöni... Tiiviin seurakunnalle elämisen jälkeen ihmiset kokevat, että on vapauttavaa ajatella viimeinkin omilla aivoillaan.
Tietenkin on väärin jäädä rypemään ärsytykseen tai jopa katkeruuteen. Ne tunteet pitäisi käsitellä ja osata myös antaa anteeksi - sekä itselle että muille. Tässä minulle on haastetta.
Heddastiina:
Opetuksessakin olen huomannut muutosta. Sellaista ihan " peruskamaa" kuulee harvoin. On saarnat hyviä joo, mutta jos ajattelee sellaista, joka ei ole ollut pitkään uskossa, niin hänelle jää helposti tunne, ettei ymmärrä ja kristinusko on liian vaikeaa.
Minusta taas on tuntunut, että silloin harvoin kun olen nyt viime aikoina kirkossa (Vapiksella) käynyt, niin saarnat ovat olleen nimenomaan sitä peruskamaa. Hyviä, armollisia ja puhuttelevia saarnoja. Eräässä toisessa srk:ssa taas saarnat ovat myös syvällisiä ja puhuttelevia, mutta turhan provosoivia makuuni. Pakkoko joka asiaan on ottaa niin kärkevästi kantaa... ;)
joskus sitä miettinyt... että ei sen kummempaa, kuin tapansa mukaan, että se ikäänkuin riitti
Zilga:
joskus sitä miettinyt... että ei sen kummempaa, kuin tapansa mukaan, että se ikäänkuin riitti
" älkää jättäkö omaa seurakunnankokoustanne" . Uskovien yhteyden tärkeyttähän siinä ajetaan varmasti takaa, mutta onko oikein käydä kirkossa tavan vuoksi? Jotkut jopa myöntävät käyvänsä siellä lähinnä näyttäytymässä, ettei kukaan alkaisi ihmetellä, miksei heitä näy seurakunnan parissa...
Minulle uskovat ystävät ovat tärkeitä, vaikka ei-uskoviakin on. Uskovien kanssa voi jakaa usein vielä astetta syvemmän tason, jonka yhteinen usko antaa. Tällä hetkellä mietiskelenkin, mikä merkitys on käydä seurakunnassa. Kuinka tärkeää on kohdata Jumalaa yhdessä toisten kanssa organisoidussa tilaisuudessa eli jumalanpalveluksessa?
Olen ollut aiemmin niin tiiviissä seurakuntayhteydessä, että tiedän myös sisäänlämpiävyyden varjopuolet. Mihin siis seurakuntaa tarvitaan? Ystäviä voi tavata muuallakin. Toki kirkossa kuulee saarnoja (joita voi kritisoida, heh), voi rakentua yhteisestä ylistyksestä (joka voi tökkiä ja tuntua todella kaukaiselta itselle) jne jne... Mutta mikä se seurakunnan perimmäinen pointti oikein on? :) Minulle kun esim. ehtoollisellakaan ei ole samanlaista kokemuksellista merkitystä kuin mitä jotkut ovat täällä kertoneet. Mitä mieltä olette?
Silkkiuikku:
Mitä tarkoitat elämisellä oikeassa suhteessa Jeesukseen? Kenenkään vaellus ei ole täydellistä... Tiedän monia tapauksia, joissa ihmiset ovat vilpittömästi etsineet Jumalaa ja halunneet elää hänen tahtonsa mukaan, ja silti työmuodossa (tai jossain muussa asiassa) tulee seinä vastaan.
Kenenkään vaellus ei ole täydellistä, mutta kyllä tietyt asiat pitää olla kunnossa, jos meinaa Jumalan suunnitelmissa kulkea. Jos on anteeksiantamattomuutta, kateutta, panettelua, jonkun synnin jatkuvaa harjoittamista, niin eipä ihmekään, jos asiat eivät etene.
Tiedän tämän itse kokemuksen kautta. Olen ollut mukana projektissa, jossa yksi osatekijä ei ollut oikeassa suhteessa Jumalaan. Tästä seurasi se, että kaikki meni metsään. Kun syy selvisi, ja tuo yksi osatekijä laittoi asiat kuntoon Jumalan kanssa, projekti jatkui taas selkeässä myötätuulessa.
Raamattu kannustaa kristittyjä pyhityselämään. Raamattu ei kannusta sellaiseen elämäntyyliin, että turha yrittää mitään pyhittymistä, aina tiput alas. Parempi kun et edes yritäkään pyhittyä. Raamattu sanoo: pyhät pyhittyköön" .
Ovatko myös vaikeudet loppupelissä Jumalan sallimusta ja johtavat vielä parempaan lopputulokseen? Vai selitämmekö vain omia pettymyksiämme sanomalla, että Jumala tietää paremmin? Pitäisikö meidän elää päivä kerrallaan luulematta voivamme edes jollain tasolla käsittää, mihin Jumala aikoo johdattaa?
Vaikeudet ovat seurausta Aadamin ja Eevan ensimmäisestä virheestä. Ei täällä kukaan helpolla pääse. Ja kun Raamattu sanoo, että Jumalan tiet ovat tutkimattomat, niin turha niitä on edes lähteä tutkimaan. Ne ovat tutkimattomat.
Päivä vain ja hetki kerrallansa on paras vauhti. Jos elät esim. viikon kerrallaan, olet jo pahasti kadottanut tämän hetken kauneuden. Kun Jumala johdattaa, niin kyllä Hän saattaa pitemmänkin jänteen suuntaviivoja piirtää, mutta toisaalta meidän täytyy muistaa se, että juuri tämä hetki on oleellinen, koska huomisesta ei ole mitään tietoa.
Joka liiaksi tähyilee tulevaisuuteen, unohtaa tämän hetken ja sen rikkauden - Jumalan läsnäolon ja rakkauden. Jos Jumala itse ei voi tässä ja nyt tyydyttää sisintä, niin kuka sitten voi?
Silkkiuikku:
" älkää jättäkö omaa seurakunnankokoustanne" . Uskovien yhteyden tärkeyttähän siinä ajetaan varmasti takaa, mutta onko oikein käydä kirkossa tavan vuoksi? Jotkut jopa myöntävät käyvänsä siellä lähinnä näyttäytymässä, ettei kukaan alkaisi ihmetellä, miksei heitä näy seurakunnan parissa...Minulle uskovat ystävät ovat tärkeitä, vaikka ei-uskoviakin on. Uskovien kanssa voi jakaa usein vielä astetta syvemmän tason, jonka yhteinen usko antaa. Tällä hetkellä mietiskelenkin, mikä merkitys on käydä seurakunnassa. Kuinka tärkeää on kohdata Jumalaa yhdessä toisten kanssa organisoidussa tilaisuudessa eli jumalanpalveluksessa?
Olen ollut aiemmin niin tiiviissä seurakuntayhteydessä, että tiedän myös sisäänlämpiävyyden varjopuolet. Mihin siis seurakuntaa tarvitaan? Ystäviä voi tavata muuallakin. Toki kirkossa kuulee saarnoja (joita voi kritisoida, heh), voi rakentua yhteisestä ylistyksestä (joka voi tökkiä ja tuntua todella kaukaiselta itselle) jne jne... Mutta mikä se seurakunnan perimmäinen pointti oikein on? :) Minulle kun esim. ehtoollisellakaan ei ole samanlaista kokemuksellista merkitystä kuin mitä jotkut ovat täällä kertoneet. Mitä mieltä olette?
Ymmärrän ja tiedän, että ihminen on yksin - ilman ainoatakaan uskovaa ystävää - todella heikoilla. Ainakin itse olen kokenut, että jos en olisi tietyissä tilanteissa saanut tukea muilta uskovilta, olisin varmaan luhistunut.
Samaa olen kuitenkin pohdiskellut, että kuinka tärkeää loppujen lopuksi on käydä jossakin tietyissä organisoiduissa tilaisuuksissa. Ymmärrän, että sellaiset saattavat olla tärkeitä sosiaalisessa mielessä. Itse en kuitenkaan ole mitenkään erityisen sosiaalinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Suorastaan ahdistun, jos joudun vaikkapa kyläpaikkaan jossa ei ole ketään tuttua ja pitäisi alkaa vääntämään juttua... Toisaalta se voi johtua siitäkin, että minulla on aika laaja ystävä- ja sisaruspiiri. Tuntuu että se riittää sosiaaliseksi elämäksi.
Jumalan sanaa tietenkin seuroista saa - vaihtelevalla menestyksellä. Joskus todella tulee aivan mahtavia saarnoja, joista todella saa voimaa, mutta sitten toisinaan joutuu pudistelemaan päätään kuunnellessa... Koen, että olen saanut todella paljon esimerkiksi Jukka Norvannon Radioraamattukoulusta, joka on kuunneltavissa netistä. Jumalan sanaa kuulen siis muualtakin kuin seurakunnan tilaisuuksista.
Mutta asiassa on sekin puoli, että johonkin seurakuntaan haluaisin lapseni " kiinnittää" . Ennen kaikkea tietysti Jeesukseen (vaikka uskoa en lapselleni voikaan antaa), mutta olisi hyvä jos olisi jokin seurakuntakin. Ehkä lähinnä sen vuoksi haluaisin kuitenkin kuulua seurakuntaani ja käydä tilaisuuksissa. Itse olen kuitenkin tämän seurakunnan kautta saanut uskoni ja toivon, että samoin kävisi lapsellenikin!
En kyllä ole Silkkiuikku, jolle viestisi osoitit, mutta ajattelin kommentoida mitä ajatuksia aihe minussa herätti.
Se on kyllä totta, että on väärin alkaa hyväksymään ja jopa lietsomaan itsessään asuvaa anteeksiantamattomuutta ja katkeruutta (jokaisessa meissä ne kuitenkin asuvat, halusimmepa tai emme) On totta, että kristitty on kutsuttu taistelemaan näitäkin syntejä vastaan - tai ennen kaikke näitä, rakkaushan on kristityn kutsumus.
Minusta Silkkiuikun pohdinnassa ei kuitenkaan ollut kysymys näiden syntien hyväksymisestä tai lietsonnasta. Hän vain käsitteli näitä tunteita ja puhui niistä avoimesti. Minusta ei tuntuisi oikealta, että vaikka ottaa päähän, pitäisi lakaista tunteet maton alle ja hymyillä ja esittää, että kaikki on hyvin.
Minäkin koen, että minulla on kova taistelu katkeruutta ja anteeksiantamattomuutta vastaan. Joudun sanomaan, kuten Paavalikin, että " sitä hyvää mitä minä tahdon, en tee, ja sitä pahaa mitä vihaan, teen" . En kertonut näistä negatiivisista tuntemuksistani siksi, että haluaisin panetella ja mustamaalata muita ihmisiä. Kerroin vain, mikä tekee uskomisen välillä niin vaikeaksi.
Mitä pyhittyminen oikeastaan on? Minä ajattelen sen olevan sitä, että Kristus asuu minussa. Minä en omassa voimassani pysty mihinkään, mutta se, että Kristus asuu sydämessäni, on pakko näkyä uloskin päin. Siksi toivonkin ja rukoilen, että vaikka tunteeni ovat välillä tosi kylmät, voisin osoittaa rakkautta lähimmäisäni kohtaan. Minusta rakkaus ei ole sama asia kuin hyvät ja positiiviset tunteet. Se on sitä, että HALUAN rakastaa, vaikka en todellakaan aina kykene siihen.
silkkiuikku, tavan vuoksi-mietiskelyä vielä, varmaan Jeesuskin sai " hengellisen ruokansa" ensisijaisesti muualta kuin Nasaretin (maalais)synagoogasta, mutta jostain syystä Raamatussa on minusta nähtävissä tällainen selkeä linja, joka menee sen kirjojen läpi , että uskovaa monin tavoin kehotetaan pitämään kiinni siitä " omasta seurakunnankokouksesta" . Noin periaatteessa.
Kyllähän Raamatun henkilöt siekailematta tuovat esiin kaikenlaisia epäkohtia mitä seurakunnassa on-
mutta silti tuo oman kokouksen tärkeys on yleinen linja - saipa sieltä jotain kicksejä tai ei...
Itse elän nyt valtavan hektistä elämänvaihetta, kiskotaan joka suunasta eikä mikäään tunnu riittävän. Silloin (harvoin) kun kirkkoon lähden, tuntuu hyvältä että saa olla juuri niin tyhjä astia kuin on, Jumala antaa mitä antaa...
meikämami:
Mutta asiassa on sekin puoli, että johonkin seurakuntaan haluaisin lapseni " kiinnittää" . Ennen kaikkea tietysti Jeesukseen (vaikka uskoa en lapselleni voikaan antaa), mutta olisi hyvä jos olisi jokin seurakuntakin. Ehkä lähinnä sen vuoksi haluaisin kuitenkin kuulua seurakuntaani ja käydä tilaisuuksissa. Itse olen kuitenkin tämän seurakunnan kautta saanut uskoni ja toivon, että samoin kävisi lapsellenikin!
Toivoisin lapsilleni uskovia ystäviä ja jonkinlaisen yhteisön, johon he voisivat hengellisesti kotiutua ja kiinnittää identiteettinsä. Päiväkodissa on erään uskovan perheen tytöt, ja heidän kanssaan olemme tekemisissä koko perheenäkin. Tämä perhe käy eri seurakunnassa kuin me. En ole oikein tyytyväinen oman seurakuntani pyhäkouluihin, joten siksi en riemusta hyppien kuskaa sinne lapsiani joka sunnuntai. Lähinnä pyhiksessä on ongelmana se, että monet ohjaajat ovat maallikoita, jotka eivät suoraan sanottuna osaa toimia lasten kanssa. Muistomme muutamasta pyhiskerrasta ovat kaoottisia.
Olemme pohtineet myös sitä, pitäiskö lapset laittaa kristilliseen kouluun vai ei. Jotkut uskovat ystävämme pitävät itsestäänselvyytenä, että kristillinen koulu on paras ja oikea vaihtoehto heidän lapsilleen. Minä en ole niin varma. Siinä on monia hyviä puolia (juuri tuo mahdollisuus löytää uskovien me-identiteetti ja ehkä myös keskimääräistä pienempi riski ajautua isompana ns. huonoon seuraan). Ajatus uskovaisten pienissä piireissä pyörimisestä kuitenkin tökkii. Katoaako lapsilta kosketus tavallisten ihmisten elämään, jos koti on uskovainen, koulu on uskovainen ja vielä seurakunnassakin käydään? En myöskään haluaisi rohkaista lapsiani mihinkään hihhulimeininkiin, jota ainakin joidenkin puheiden perusteella tuntuu (joskus) olevan myös kristillisessä koulussa. Tätä epäilen tosiaan vain kuulopuheiden perusteella, omakohtaista kokemusta kun ei vielä ole.
En ole moneen vuoteen käynyt " missään" samasta syystä. Olen ollut kiertolaisena katselemassa mistä se koti löytyisi. Joka paikassa tuntuu olevan liian " pyhää" ja korkealentoista minulle. Ja tehdään tikusta syntiä... Olenkin miehelleni sanonut, että parasta seurakuntaa minulle on tavata uskovia ystäviä ja jutella ihan tavallisia juttuja.