Omatunnon kysymys lasten " hankinnasta" .

Parisuhteessa on pystyttävä tekemään yhteisiä ratkaisuja.

Ei toista voi pakottaa lasten " hankintaan" . Se on kestämätön tilanne.

jos ei kestä ajatusta siitä että lapsiluku jää nykyiseen, niin sitten vain uutta kumppania etsimään.

Jos toinen puoliso ei lasta halua, olisi väärin lasta kohtaan " hankkia" lapsi. Lapsettoman parin kannattaa miettiä tuleeko asiasta ylitseipääsemätön ongelma, eli olisiko syytä vaihtaa kumppania.

Meillä niin, että mies haluais mieluusti vielä kolmannen lapsen. Mulla ei hermot kestä, ei kerta kaikkiaan. Ja tilanne on myös niin, ettei mies kuitenkaan haluaisi olla kotona lapsen kanssa ja minä en todellakaan pysty enkä halua olla kotona vauvan kanssa enää koskaan - en edes kolme kuukautta. Eikä ole kyse ilkeydestä tai siitä, etten haluaisi auttaa miestäni toteuttamaan haaveitaan ja unelmiaan. Lapsihomma vaan on semmonen, että jos ei rahkeet riitä, niin ne ei riitä. Ei lapselle voi sanoa, että " katsos kulta, sut on tehty iskän iloksi, niin siks äiti ei jaksa tehdä sun kanssa mitään eikä olla susta kiinnostunut" .



Näitä kahta mussukkaa rakastan, mutta on melkein mielenterveys menny tässä touhussa. Mulle ottaa tosi koville olla pienten lasten äiti. Musta on reilua myöntää omat rajansa eikä vaan toivoa, että " ehkä se sit kuitenkin menee" . Jos ei mene, niin siinä on sitten viiden ihmisen elämä pilalla. Nyt meillä eletään kuitenkin onnellista kakslapsisen perheen arkea. Onko oikein niitä jo olemassaolevia lapsia ruveta riskeeraamaan tämä ja väen vängällä hommata lisää lapsia, kun toinen vanhemmista niin haluaa?



Mun mies on luojan kiitos niin fiksu ja ymmärtää tän. Hän on saanut mulle surra sitä, ettei lisää lapsia tule, mutta hän ei oo kuitenkaan jäänyt sitä loputtomiin märehtimään vaan eletään yhdessä iloista arkea. Elämä ei aina ole täydellistä - ei lapsiasioissa eikä missään muussakaan. Jotain juttuja on vaan opittava hyväksymään eikä pilataa omaa eikä muiden elämää katkeruudella. Katkeruus on nimittäin ihan itse valittu asenne.

Mutta tosiaan jos minä haluaisin kolmannen ja mieheni ei, ei maailma siihen kaatuisi. Sitten surisin asiaa jonkin ajan ja jatkaisin elämää onnellisena näistä kahdesta. En ikimaailmassa painostaisi! Vastaavasti mieheni ei saisi päätäni käännettyä, jos haluaisi kolmannen lapsen ja minä en. Etenkin niin päin se olisi nurinkurista, koska minähän se lapset masussani kannan ja imetän ja sitten vielä olisi taas kotona ainakin vuoden työelämästä poissa...

Mutta ei niin, että jos nainen haluaa 3 lasta (ja luulee musertuvansa, jos ei sitä kolmatta saa) niin mies myöntyy siihen. Vaan niin, että asiaa mietitään monelta kannalta, molemmat kuuntelee toisen perusteluja ja yhdessä tehdään päätös. Joka voi olla sitten myös niin, että ei enää lapsia lisää.



Sitä mieltä kuitenkin olen, että jos lapsia lähdetään yhdessä tuumin hankkimaan, niin kahteen pitää olla valmius, ellei HETI alkuun sovita, että vain yksi. Mutta jos kaksi jo on, niin enemmän vaatiminen väittämällä, että kuolee suruun jos ei saa lisää on typeryyttä. Jossain vaiheessa pitää pystyä nauttimaan siitä minkä on jo saanut eikä keskittyä suremaan sitä mitä ei saa.

Hyvin kirjotettu!



Ja olen tota samaa mieltä. On PAKKO toimia sinun tahdon mukaan koska sinä ET halua lasta ja se on se pahempi kahdesta.

Jos toinen ei ole valmis luopumaan haaveista uudesta vauvasta niin pakkohan se on silloin hankkia jonkun toisen ihmisen kanssa.



Ketään ei voi pakottaa vanhemmuuteen, mutta jokasella on oikeus olla haluamatta.

Itse kuumeilin vauvaa kolme vuotta ennen miestäni, nyt miehelläni on kuume kolmanteen ja minä annan odotuttaa hetken, en kostoksi vaan ihan että lapset kasvaa ja tilanne on erilaisempi kuin mitä se olisi kolmen alle 3- vuotiaan taloudessa..



Kannattaa heittää jäitä hattuun, istua jutteleen rauhassa asiasta ja koittaa ymmärtää toistapuolta. Parisuhde on just ongelmien ratkasua. Toista ei saa satuttaa ja pakottaa, mutta omia haaveitakaan ei auta jättää tekemättä.