Lue keskustelun säännöt.
Moraalinen ongelma, pitääkö auttaa niitä, joilta ei ole itse saanut apua hädän hetkellä?
20.11.2024 |
Pitkä tarina, joten pahoittelut etukäteen siitä. Sukulaisvanhukset ovat pyytäneet minulta aika ajoin apua muistisairaan sukulaisen hoitamisessa, koska asun lähellä. Ei mitään suuria, muutama tunti kerran pari kuukaudessa muistisairaan sukulaisen luona olemista, että hänen omaishoitaja puolisonsa pääsisi käymään kylillä, jne.
Eli ei todellakaan mikään iso juttu, mutta... samat ihmiset kieltäytyivät auttamasta, kun perheelläni oli vaikeat vuodet. Olin omaishoitajana muistisairaalle vanhemmalleni, pieniä lapsia, masennuksesta sairauslomalla oleva puoliso, jne. Ne vuodet oli tosi rankat. Pyysin silloin, että kyseiset sukulaiset olisivat silloin tällöin auttaneet muistisairaan sukulaisensa hoidossa, mutta mitään apua ei herunut. He olivat silloin terveitä ja aktiivisia eläkeläisiä.
Luulin päässeeni asian yli, mutta nyt vuosien jälkeen muistot omista vaikeista vuosista tulee vahvasti mieleen, kun olen heitä autellut. Haluaisin auttaa, mutta samalla tämä hiton katkeruus nousee pintaan ja tekee niin hemmetin pahan olon.
Eli suo siellä vetelä täällä. Jos autan, aiheuttaa se huonojen muistojen takia pahan olon, jos taas en auttaisi, huono omatunto vaivaa...
Kommentit (48)
Vierailija kirjoitti:
Tuollaisia sukulaisia on monilla, minulla myös. Eivät itse edes tajua aiheuttaneensa surua tai katkeruutta toimillaan. Jos heille puhuu asiasta niin vastaus on tyyliin "aina ollaan autettu kun on pyydetty" loukkaantuneella äänensävyllä. Jos et halua auttaa niin älä auta. Et ole heille mitään velkaa.
Ja sen kerran kun on apua autettu, on seuraavilla sukujuhlilla kerrottu isoon ääneen, kuinka laiska ja saamaton olen, kun apua tarvitsin.
Että ajattelin kyllä olla ihan rehellisesti laiska ja saamaton, jos hän joskus apua kyselee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, miten toivoisit itseäsi kohdeltavan?
Vierailija kirjoitti:
Numero 8:n viestiin ap:lle, hyvä kun olet alkanut ottaa itsesi vakavammin. Sinuna sanoisin, että minulla ei ole mahdollisuutta auttaa ja jos aletaan painostaa, sanoisin kuten numero 9 ehdottaa eli että mieleen tuli myös vahvasti se, kun itse olin muistisairaan ja masentuneen sekä pienten lasten vastuuhoitaja ja pyysin apua, niin en sitä saanut.
Huonoa omaatuntoa on turha kokea, koska yhteiskunta kyllä hoitaa omaishoitajien breikit työhön. Epäilen vahvasti, että sinulta odotetaan kohta muutakin kuin seurana olemista, jos suostut tähän. Pysy erossa näistä ihmisistä.
Kiitos tästä ja muista viesteistä. Näitä lukiessa tajusin, että olen tainnut epätoivoisesti kieltää katkeruuteni heitä kohtaan siitä, että jäin niin yksin omina vaikeina vuosina.
Taidan olla katkera myös oman jo kuolleen vanhempani puolesta, jonka he hylkäsivät hänen sairastuttuaan. Ennen vanhempani sairastumista he olivat olleet hyvin läheisiä ja sen takia minut aikoinaan niin yllätti se, että yhteydenpito heidän puoleltaan loppui lähes täysin.
En kuitenkaan haluaisi olla tällainen katkeroitunut vanhoja muisteleva henkilö. Mutta kai nämäkin tunteet on vain läpi käytävä. Ihanneminäni antaisi vanhojen olla, mutta se ei vaan taida onnistua... Ap
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti: Onko välttämätöntä avun saannissa ja avun antamisessa vastavuoroisuus. Voiko joissain tilanteissa apua saada joltain muulta taholta itse tarvittaessa myöhemmin, vaikka joutuisikin joskus vastentahtoisesti auttamaan muita.
Näin haluaisin todellakin ajatella ja kokea. Mutta kun tämä hemmetin katkeruus ei jätä rauhaan. Ap
Minuun vaikuttaisi paljon se, miten he nykyiseen apuuni suhtautuisivat. Jos yhtään näyttäisi siltä, että pitävät sitä itsestäänselvyytenä, en jaksaisi motivoitua. Jos taas olisi viitteitä siitä, että ymmärtäisivät avun merkityksen ja ehkä jopa sen, etteivät aina ole itse olleet parhaimmillaan, auttaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Auttaminen on AINA vastavuoroista! Siksi en anna euroakaan joulupuukeräyksiin tai WWF:lle, koska ne eivät ole koskaan auttaneet minua.
Eiväthän nämä järjestöt ensisijaisesti itselleen ole rahaa pyytämässä vaan projekteihin, joilla autetaan esimerkiksi WWF:n tapauksessa eläinten elinympäristöjen säilymistä ja parantamista. Niiden hyötyvien eläintenkö sinua pitäisi siis auttaa? Miten ajattelit viestittää tämän vaikkapa merikilpikonnalle tai orangille?
Ap:n tilanteessa vastavuoroisuuden puute on silmiinpistävää. Jos auttaisit vain velvollisuuttasi tai kiltteyttäsi etkä omasta aidosta halustasi, jättäisin sinuna auttamatta. Tietenkin menneet tapahtumat vaikuttavat siihen kuinka näihin ihmisiin suhtautuu jatkossa. Olisi pikemminkin epänormaalia jos eivät vaikuttaisi.
Sulla tulee selkeästi paha mieli ja katkeruus, kun autat heitä. Kuuntele tuntemuksia. Älä ole kiltti. Teet vain itsellesi hallaa, jos autot vastointahtoasi ja muutut katkeraksi.
Toki voit käydä moikkaamassa silloin tällöin vanhusta oman aikataulusi mukaan (jos tahdot edes) mutta näihin jeesipyyntöihin voi kieltäytyä. Niin makaa kuin petaa. Ei se sanonta ole tyhjästä keksitty.
Nyt kuuntelet sisäistä ääntäsi ja jos se sanoo, että sulle tulee pahojatuntemuksia ja ahdistusta (aiheellisesti) niin sitten sun velvollisuus on lopettaa kynnysmattona oleminen.
Voit vaikka miettiä, jos sun paras kaveri olisi ihan samanlaisessa tilanteessa, miten ohjeistaisit häntä? Käskisitkö kuitenkin auttamaan vaikka se ahdistaisi ja saisi katkeruutta aikaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti: Onko välttämätöntä avun saannissa ja avun antamisessa vastavuoroisuus. Voiko joissain tilanteissa apua saada joltain muulta taholta itse tarvittaessa myöhemmin, vaikka joutuisikin joskus vastentahtoisesti auttamaan muita.
Näin haluaisin todellakin ajatella ja kokea. Mutta kun tämä hemmetin katkeruus ei jätä rauhaan. Ap
Katkeruus on tunne, ihan kuin kipu. Kuuntele sitä, se neuvoo sinut oikealle tielle. Katkeruus syntyy siitä tunteesta, että sua on kohdeltu sinun mielestä väärin. Jatkatko samaan malliin vai lopetatko sen väärinkohtelun nyt tähän ja vedät omat rajasi ja puolustat omaa elämääsi.
Rajojen vetäminen voi olla vaikeaa, jos on ollut aina liian kiltti mutta nyt sä voit opettella sen. Mieti vaikka miten he ajattelivat kun kieltäytyivät auttamasta sinua tai äitiäsi. Tuskin mitään! Ota siitä mallia ja ole ajattelematta. Kevyesti kuin perhonen vain eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, miten toivoisit itseäsi kohdeltavan?
Sanoihan hän, että olisi halunnut joskus apua, mutta tämä nyt apua tarvitseva ei sitä antanut. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan eli potut pottuina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin että tällä kertaa ei onnistu ilman mitään selityksiä. Jos heitä ei sinun ongelmasi kiinnostaneet kun sinulla oli viimeiset voimat menossa, niin miksi nyt väsyttäisit itsesi heidän vuokseen. Turha niille tai muille on muistuttaa tästä heidän tunteettomuudestaan aikanaan sinua kohtaan, tällaiset eivät muista omia ikäviä tekojaan, tulevat vain puolustuskannalle ja alkavat haukkua sinua. Sanot vain että nyt ei käy. Jos haluat lepyttää omaatuntoasi niin voithan käydä siellä tunnin tai kaksi kerran kuukaudessa, jos se ei häiritse omaa elämääsi tai väsytä liikaa.
Minulla on sama dilemma oman äidin kanssa. Ei auttanut yhtään kun lapsi oli pieni, nyt odottaa että ottaisin töistä vapaata että pääsisin auttamaan häntä. Tunnustan että on samat mietteet kuin sinulla. Että miksi auttaisin, kun en itsekään saanut apua. En aio asiaa hänelle avata sen kummemmin. Tuskin hänellä on mitään omantunnontuskia siitä että ei tutustunut omaan lapsenlapseensa vaikka asuttiin 10 km etäisyydellä. Isovanhemmuus jäi häneltä täysin kokematta.
Älä auta korvauksetta äläkä ota vastaan apua korvauksetta. Silloin ei tarvitse miettiä tuollaisia asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli avun pyytäjät ovat eri porukkaa, kuin avun saajat, ja ensinmainitut eivät ole koskaan auttaneet? Jos näin on, niin auttaisin kyllä muistisairaan hoidossa, ja pitäisin sen asian erillään kaikesta muusta. Näille, jotka eivät ole auttaneet, puhuisin kyllä suuni puhtaaksi.
Pahoittelut sekavasta sepustuksestani. Nyt apua tarvitseva muistisairas ja hänen omaishoitajapuolisonsa ovat juuri ne henkilöt, jotka eivät auttaneet minua reilu kymmenen vuotta sitten, kun he olivat vielä terveitä ja aktiivisia eläkeläisiä.
Sori, mutta en auttaisi. Ja sanoisin suoraan syynkin siihen.
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että tällä kertaa ei onnistu ilman mitään selityksiä. Jos heitä ei sinun ongelmasi kiinnostaneet kun sinulla oli viimeiset voimat menossa, niin miksi nyt väsyttäisit itsesi heidän vuokseen. Turha niille tai muille on muistuttaa tästä heidän tunteettomuudestaan aikanaan sinua kohtaan, tällaiset eivät muista omia ikäviä tekojaan, tulevat vain puolustuskannalle ja alkavat haukkua sinua. Sanot vain että nyt ei käy. Jos haluat lepyttää omaatuntoasi niin voithan käydä siellä tunnin tai kaksi kerran kuukaudessa, jos se ei häiritse omaa elämääsi tai väsytä liikaa.
Minulla on sama dilemma oman äidin kanssa. Ei auttanut yhtään kun lapsi oli pieni, nyt odottaa että ottaisin töistä vapaata että pääsisin auttamaan häntä. Tunnustan että on samat mietteet kuin sinulla. Että miksi auttaisin, kun en itsekään saanut apua. En aio asiaa hänelle avata sen kummemmin. Tuskin hänellä on mitään omantunnontuskia siitä että ei tutustunut o
Muuten samaa mieltä, mutta miksi asiaa ei voisi kertoa rehellisesti? Mitä tuolla saavutetaan, että ei kommunikoida avoimesti sitä syytä, että miksi ei kiinnosta olla tekemisissä? Pelkäättekö konfliktia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti: Onko välttämätöntä avun saannissa ja avun antamisessa vastavuoroisuus. Voiko joissain tilanteissa apua saada joltain muulta taholta itse tarvittaessa myöhemmin, vaikka joutuisikin joskus vastentahtoisesti auttamaan muita.
Näin haluaisin todellakin ajatella ja kokea. Mutta kun tämä hemmetin katkeruus ei jätä rauhaan. Ap
Ei se jätäkään ennenkuin asia on käsitelty.
Sano niille sukulaisille, että miksi auttaisin ihmisiä, jotak hylkäsivät minut silloin kun minulla oli vaikeaa ja olisin tarvinnut apua. Minä en auttaisi.
Siis he jättivät sut yksin pärjäämään vaikka sulla oli sen muistisairaan lisäksi vielä pienet lapset? Aika härskiä heiltä pyytää nyt apua sinulta. Jotkut ei ymmärrä masennusta, saattoivat ehkä ajatella että onhan sinulla mies auttamassa mutta eihän tarpeeksi masentuneesta ole välttämättä mitään apua, päinvastoin. Jos pyysit heiltä apua aikoinaan ja he kieltäytyivät, en usko että itse auttaisin.
Tai sitten yrittäisin keskustella (ei-muistisairaan) avun pyytäjän kanssa tilanteen läpi. Jos hän vaikuttaa vilpittömästi ymmärtävänsä tehneensä silloin väärin sinua kohtaan ja pyytää tätä anteeksi ehkä sitten auttaisin. Mutta en muuten. Kertoo minusta heidän arvostuksestaan sinua kohtaan ihan tarpeeksi jo se, että nyt pyytävät apua vaikka itse jättivät sinut aikoinaan apua vaille.
Jos haluat auttaa niin autat jos et niin ei kannata uhrautua. Loppupeleissä turha vihanpito ja kostaminen tuskin tyydytystä tuo.
Ei ole enää vain yksi tippa silmässä, kun näitä viestejä lukee. Olen saanut todella paljon uusia näkökulmia ja sitä kautta ajateltavaa teiltä.
Nyt apua pyytävät sukulaisvanhukset eivät (todennäköisesti) ole olleet aikoinaan ilkeitä, vaan ainoastaan ajattelemattomia, kuten moni on maininnut. Minulla on kuitenkin selvästi läpikäymättömiä vahvoja tunteita tapahtuneiden vuoksi ja, kuten jälleen viisaasti moni on maininnut, en voi niitä sivuuttaa. Joten ei muuta, kun tuulta (ja tunteita) kohti, se todellakin taitaa olla ainoa tapa päästä eteenpäin tästä katkeruudesta. Toivon, että joku päivä voisin heitä auttaa niin, että apu tulisi suoraan sydämestä. Sitä ennen minun tulee vetää ne kuuluisat rajat.
Kiitos teille jokaiselle! Ap
Muistisairaus on etenevä sairaus. Eikö rouva saa mistään tukea, seuraava huoli on rouvan jaksaminen. Olisiko heillä varaa palkata esim työtön hoitaja jotta rouva saisi omaa aikaa. Satunnainen apusi on hyvästä mutta arvioi tulevia tilanteita mm vastuun kannalta.