Lue keskustelun säännöt.
Miten kestäisit olla sairaalassa 2,5 kk?
06.11.2024 |
Enkä tarkoita nyt mitään mielenterveyspotilasta. Huonosti kestin, mutta oppipahan arvostamaan terveyttä.
Kommentit (42)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hohoo helposti! Oon ollut monta vuotta itse töissä siellä niin olen nähnyt miten jotkut mestarit saa ajan kulumaan. Minulle kotoisa ympäristö.
Katsoisin läppäriltä useamman sarjan jotka on vielä katsomatta sekä lukisin paljon kirjoja! Ottaisin lepoloman kannalta. Ei tarviis kokata eikä pyykätä.
Ainoastaan ruokailu huolettaa, olen keliaakikko ja todistanut mm miten säilytetään osastolla gluteenittomia leipiä ja keksejä tavallisten joukossa samassa laatikossa. Miettisin aika tarkkaan, mitä söisin!
Harmi ettet tiennyt että henkilökuntaa kohdellaan nätimmin kuin tavista. Tavikset on kivuissa ja lääkkeissä sen verran tiiviisti, ettei mikään lukeminen onnistu.
Tottakai kohdellaan paremmin, itsestäänselvyys! Meillä ainakin pidetään omista huolta <3
Harmi teidän puolesta <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hohoo helposti! Oon ollut monta vuotta itse töissä siellä niin olen nähnyt miten jotkut mestarit saa ajan kulumaan. Minulle kotoisa ympäristö.
Katsoisin läppäriltä useamman sarjan jotka on vielä katsomatta sekä lukisin paljon kirjoja! Ottaisin lepoloman kannalta. Ei tarviis kokata eikä pyykätä.
Ainoastaan ruokailu huolettaa, olen keliaakikko ja todistanut mm miten säilytetään osastolla gluteenittomia leipiä ja keksejä tavallisten joukossa samassa laatikossa. Miettisin aika tarkkaan, mitä söisin!
Harmi ettet tiennyt että henkilökuntaa kohdellaan nätimmin kuin tavista. Tavikset on kivuissa ja lääkkeissä sen verran tiiviisti, ettei mikään lukeminen onnistu.
Mitä siellä sairaalassa tekisi ellei olisi "lääkkeissä" eli lääkit
Lääkitys on aina lääkärin määräämää. Jos mä olen niin huonossa kunnossa että en pysty asiaa lääkärinkietrolla ottamaan esille. Suurempi murhe on se että olen niin huonossa kunnossa kuin lääkkeiden sivuvaikutukset.
Olin 6 viikkoa naistenklinikalla liikkumiskiellossa ja sen jälkeen 10 viikkoa lastensairaalassa. Meinas hajota pää. Mitään tukea ei tullut mistään.
Riippuu varmaan siitä miksi siellä on, mikä osasto ja millaista väkeä. Itse olin melkein 3vkoa kuntoutusosastolla ja kävi tosi kovasti psyyken päälle. Olisin kaivannut rauhaa toipua ja kyennyt itse suihkuun jne, mutta mitä sain? Pesulla ei saanut käydä ilman hoitajaa huoneessa ja näin ollen pääsi liian harvoin kun ei niillä ollut aikaa. Käytävästä kuului aamusta iltaan vanhusten telkkarin meteliä kun ei ne kuulleet ja hoitsut huus niille. Huoneessa oli äänekäs mummu ja toinen kuorsasi. Lopulta loppui kokonaan kärsivällisyys ja pääsin kotiin kiukuteltuani lääkärille että en kestä yhtään ja turha roikottaa täällä kun ette edes tiedä milloin varatut tutkimukset tehdään. Pääsin pois ja kävin kiltisti kotoa käsin ne tutkimukset kun ehtivät tehdä. Vasta kotona pystyi keskittymään toipumiseen ja levätä. Pari kk sitä osastoa? Never.
Luulen, että helposti kestäisin itse ympäristön. Sairaus olisi vaikeampi kestää. Olen itse sairaalassa töissä ja minusta on ollut varsin "mukavaa" olla sairaalassa muutaman kerran hoidossa (paitsi ei synnärillä, joka oli ihan p:stä). Luottamus järjestelmään 100 % ja kohtelu ystävällistä (ei siellä synnärillä). Huolto pelaa 24/7, voi katsella tv:tä ja webata rauhassa. Hyvin kestin muuten kotonakin 4 kk vuodelevon raskausaikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei saa nukuttua niin kidutustahan se olisi. Kerran olin leikkauksen jälkeen viikon ja meinasin seota univajeeseen, mitään unilääkkeitä ei suostuttu antamaan. Tuntui ettei ne hoitajat edes uskoneet kun kerroin etten ollut edes torkahtanut kolmeen vuorokauteen. Siihen kivut päälle. Ehkä kaikki nuoret on niille sitten potentiaalisia narkkareita
Vierailija kirjoitti:
Jos ei saa nukuttua niin kidutustahan se olisi. Kerran olin leikkauksen jälkeen viikon ja meinasin seota univajeeseen, mitään unilääkkeitä ei suostuttu antamaan. Tuntui ettei ne hoitajat edes uskoneet kun kerroin etten ollut edes torkahtanut kolmeen vuorokauteen. Siihen kivut päälle. Ehkä kaikki nuoret on niille sitten potentiaalisia narkkareita
Ei ne usko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 6 viikkoa naistenklinikalla liikkumiskiellossa ja sen jälkeen 10 viikkoa lastensairaalassa. Meinas hajota pää. Mitään tukea ei tullut mistään.
Naistentautien vuodeosasto on kohtelultaan ja hoidontasoltaan ihan eri luokkaa kuin mikään muu sairaalaosasto, joista mknulla on kokemusta korva, sydän ja gyn itse potilaana. Itse olen järkyttynyt sekä synnärillä että naistenosastolla, miten kylmästi, jopa ilkeästi, siellä kohtelevat potilaita ja synnyttäjiä ja miten potilaita hoidetaan, siis hoidontaso ja seurannan tiiveys esimerkiksi. Ero kirurgian vuodeosastoon kuin yö ja päivä. Olen itse erään operatiivisen alan lääkäri, joten aika paljon tiedän postoperatiivisesta ja sairaiden potilaiden hoidosta. Ja ystävällisyyshän olisi ilmaista eikä vaatisi muuta kuin asenteen!
Vierailija kirjoitti:
Jos ei saa nukuttua niin kidutustahan se olisi. Kerran olin leikkauksen jälkeen viikon ja meinasin seota univajeeseen, mitään unilääkkeitä ei suostuttu antamaan. Tuntui ettei ne hoitajat edes uskoneet kun kerroin etten ollut edes torkahtanut kolmeen vuorokauteen. Siihen kivut päälle. Ehkä kaikki nuoret on niille sitten potentiaalisia narkkareita
Sinällään ihan sama uskooko hoitaja vai ei. Ratkaisevampaa on se miten lääkäri unilääkkeisiin suhtautuu. Määrääkö hän niitä vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että helposti kestäisin itse ympäristön. Sairaus olisi vaikeampi kestää. Olen itse sairaalassa töissä ja minusta on ollut varsin "mukavaa" olla sairaalassa muutaman kerran hoidossa (paitsi ei synnärillä, joka oli ihan p:stä). Luottamus järjestelmään 100 % ja kohtelu ystävällistä (ei siellä synnärillä). Huolto pelaa 24/7, voi katsella tv:tä ja webata rauhassa. Hyvin kestin muuten kotonakin 4 kk vuodelevon raskausaikana.
Kun mulla muutama vuosi sitten puhkesi umppari ja tuli sitten vatsakalvontulehdus, joka vaati iv antibiootit, olin Jorvissa 4 hengen huoneessa. Huoneessa oli kyllä telkkari, mutta ensinnäkin se oli seinälle sijoitettu siten, ettei mun sängystä näkynyt sitä, ja toiseksi viereisessä sängyssä oli potilas, joka ei kestänyt yhtään telkkarin ääntä tai telkkarista välkkyviä valoja. Muutenkin huoneesta piti heti iltapalan jälkeen sammuttaa valot (vain se pieni lukulamppu sai olla) päällä. Ymmärrän kyllä tätä vieruskaveria, koska oli tosi kivulias. Mä taas en tarvinnut heräämöstä päästyäni lainkaan mitään kipulääkkeitä vaan olin hyvässä kunnossa, joten se oli aika kyllästyttävää olla sairaalassa. Noh, mä vietinkin suurimman osan ajasta tippatelineen kanssa haahuillen pitkin sairaalaa, sairaalan kahviossa ja vaikka olikin joulukuu, niin sairaalavaatteissa ulkona kävelyllä. Kävin osastolla vain syömässä (jos en sitten syönyt kanttiinissa) sekä silloin, kun piti vaihtaa se antibioottitippa. Olin ollut 3 yötä ja lääkärin mielestä olisi pitänyt olla vielä ainakin viikonlopun yli, mutta mä sanoin, että ei käy vaan mä lähden tänään kotiin.
Molemmilla kerroilla polven tekonivelleikkausten jälkeen vain 2 yötä sairaalassa. Eli heti, kun pääsee sängystä ilman apua ylös ja pystyy käymään itse suihkussa ja vessassa, niin kotiin. Peijaksessa tosin oli niin, että mikäli tarvitsi kipuihin Oxynormia, niin sitten piti olla sairaalassa, kunnes ei tarvinnut sitä enää. Olisin ehkä tarvinnut kolmannenkin päivän, mutta purin vaan hammasta ja sanoin, että en tarvitse.
Olen itsekin aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja eikä mulla ollut mitään epäluottamusta hoitohenkilökuntaa kohtaan, mutta en vaan viihdy sairaaloissa. Sairaalassa on puuduttavan tylsää ja jos vielä sattuu huoneeseen, jossa pitää olla ihan hissunkissun muiden potilaiden takia, niin se kattoon tuijottelu saa ajan kokonaan pysähtymään. Jokainen minuutti tuntuu tunnilta.
Riippuu.
Viimeksi mitta oli täynnä jo yhden päivän jälkeen, koska en ollut sairaalakunnossa ja olisin aivan hyvin voinut käydä lääkittävänä kotiani vastapäätä olevalla terveysasemalla sen verran mitä tarvitsi. Olin niin kettuuntunut ruuhkaisella osastolla oloon, että en edes alkanut kunnolla toipua ennen kuin laittoivat kotiin.
Sairaalakunnossa ollessani olen viihtynyt hyvin, kunhan on viihdykettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 6 viikkoa naistenklinikalla liikkumiskiellossa ja sen jälkeen 10 viikkoa lastensairaalassa. Meinas hajota pää. Mitään tukea ei tullut mistään.
Naistentautien vuodeosasto on kohtelultaan ja hoidontasoltaan ihan eri luokkaa kuin mikään muu sairaalaosasto, joista mknulla on kokemusta korva, sydän ja gyn itse potilaana. Itse olen järkyttynyt sekä synnärillä että naistenosastolla, miten kylmästi, jopa ilkeästi, siellä kohtelevat potilaita ja synnyttäjiä ja miten potilaita hoidetaan, siis hoidontaso ja seurannan tiiveys esimerkiksi. Ero kirurgian vuodeosastoon kuin yö ja päivä. Olen itse erään operatiivisen alan lääkäri, joten aika paljon tiedän postoperatiivisesta ja sairaiden potilaiden hoidosta. Ja ystävällisyyshän olisi ilmaista eikä vaatisi muuta kuin asenteen!
Just näin. Synnärillä äitiä kohdellaan kuin synnyttävää lehmää. Ehkä lehmääkin kohdellaan paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin kolme viikkoa sairaalassa silloin, kun jenkit hyökkäsi Irakiin tai johonkin. Tuijotin telkasta niitä lähetyksiä ja totesin, että toisilla voi mennä huonommin kuin mulla. Juttelin siivoojien (laitosapulaisia, nyk. laitoshuoltajat) kanssa.
En tiedä kun en ole ollut sairaalassa. Enkä voisi mennäkään, koska olen köyhä eikä minulla ole oikeutta toimeentulotukeen.
Vierailija kirjoitti:
Olin kolme viikkoa sairaalassa silloin, kun jenkit hyökkäsi Irakiin tai johonkin. Tuijotin telkasta niitä lähetyksiä ja totesin, että toisilla voi mennä huonommin kuin mulla. Juttelin siivoojien (laitosapulaisia, nyk. laitoshuoltajat) kanssa.
Meille potilaat ovat tosiaan aina kivoja. Sinänsä ihan ymmärrettävää, koska 1) me tuodaan ruoat eikä 2) vaadita tekemään mitään.
En ajatellut viihtymistä. Vaan toipumista. Ja sitä, että minusta tulee taas minä.
Perusterveenä "leikkauksen jälkitila". Olin koomassa vain muutaman päivän sen jälkeen, kun "heräsin henkiin". Teholla viikon. Vasen puoli halvaantuneena, puhekyvyttömänä. En osannut edes syödä. Olin kolmen lapsen 40v äiti.
Sairaalassa lähes tuollaisena tehon jälkeen neljä viikkoa. Minä päätin, että ei ole tässä tämä. Yksikään spesialisti ei kuvantamisista tms. huolimatta antanut mitään ennustetta. Voin sanoa, että toisinaan oma tahdonvoima vie sinne, minne kukaan ei usko.
Olin 4 hengen huoneessa, enkä saanut kunnolla edes nukutuksi. Treenasin toimivia osia yökaudet selälläni sängyssä. Opettelin hienomotoriikkaa minulle tuoduilla "hamahelmillä" lajittelemalla niitä lääkekippoihin väreittäin jne.
Seuraavat viisi viikkoa olin kuntoutussairaalassa. Pahinta oli, eytä öisin oli 1 hoitaja/2 kerrosta ja kutsusummeri käytävällä oveni vieressä. Se olisi voinut pilata kaiken. Koska vaikeudet neuroperäisiä, ja nukkuminen oli kuntouttavinta ja parantavinta koko kokonaisuudessa.
Pääsin rollaattorin kanssa sitten kotiin. 3kk silmälappu vaihdellen molempien silmien väliä. Todella heikko tasapainoaisti. Ja Puoleen vuoteen en voinut olla läppärillä, katsoa tv:tä, tai mitään luuria tms. Mutta kotona sain nukkua 19 tuntia vuorokaudessa.
Nyt tuskin kukaan, joka ei asiasta tiedä, ei huomaa mistään mitään ulkoisesti ja randomisti. Terveyssektori ei tunnusta, että mitään väsymysoireyhtymää tai muuta on. Näin oman elämänsäkin voittaja saadaan häviäjäksi.
Olin suljetulla yhteensä puolivuotta karkasin kolme kertaa
Heikkohermoista porukkaa. Sairaalassa ollaan syystä ja siihen pitää asennoitua niin. Korvatulpat ja äänikirjat, tv ja käsityöt. Siinähän pötköttelet ja odotat valmista ruokaa eteesi.
Mä olin mielenterveyspotilaana, mutta mulle viriteltiin uutta annostusta ketamiinia ja halusivat, että se tehdään sairaalassa, että apu on sitten lähellä. Pitkäaikainen vaikea masennus.
Olin kaikkiaan kolme kuukautta. Se oli sellainen yksikkö. Sain tehtyä töitä etänä, käsitöitä aivan älyttömästi, pelasin läppärillä, katselin sarjoja.. Löysin sen liikunnan hyödynkin, kun kävin paikallisen sairaalan puistoja ramppaamassa hoitajan kanssa.
En ole koskaan sairauteni takia ollut osastolla, joten olihan tämä hetken outoakin. Oli sellainen hoitolakokemus oikeastaan. Toki perhettä oli ikävä, mutta he kävi moikkaamassa mua päivittäin. ei siis kaikki joka päivä, mutta silleen vuoroissa, ettei kaikkien tarvinnut joka päivä siellä hypätä. Viikonloppuisin tuli kaikki. Järkkäsivät piknikkiä tms.
Siellä se rytmikin löytyi ja lääketasapaino. Tuntu, että mä aloin parantua tuon reissun jälkeen. Muutama vuosi siinä vielä meni, kunnes pääsin lääkkeettömäksi.