Lapselle - "mitä rakas" yms.

Vierailija kirjoitti:

Miten sekaisin te oikein ootte?

Tasan tarkkaan kutsun jatkossakin mun rakkaita rakkaiksi, koska se on mulle luontevaa. 

Sentään yksi normaalikin ihminen täällä joukossa.

Ongelma on nimenomaan tuo teatteri ja aitouden puuttuminen. Ihmiset eivät elä omaa elämäänsä omine arvoineen ja intresseineen, vaan toisten ihmisten kautta. Miltä minä näytän, kuulostan, teenkö muiden mielestä oikein, saanko kiitosta ja huomiota? Olenko olemassa toisille tuntemattomillekin ihmisille? Tätä pohtivat monet ja ovat täysin hukassa itsensä kanssa, saati sitten lastensa kanssa. Ongelmia ei tunnusteta, esimerkiksi päiväkodissa. Ammattilaisiin ei luoteta, ohitetaan tosiasiat ja hoetaan kiukkuilevalle lapselle rakas, ja annetaan hänen päättää miten päivä etenee. Aivan kuin se välittäminen ja rakkaus lisääntyisi rakas-sanan hokemisella.

Mutta jos ihminen on hukassa niin se on hukassa, sitä se tänä päivänä on. Minkäs teet? Hoitaa vaan oman tonttinsa kunnialla ja toivoo muille parasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on teattera nykyisin. Jo se kuluttaa ihmisiä ja luo stressiä kun aitous on hukassa. Koko ajan pitää esittää. Minulle on lapset rakkaita vaikka puhun normaalilla äänellä heille julkisillakin paikoilla.

Mutta sä et luo sitä standardia, mikä on normaalia. Mulle on normaalia kutsua lapsiani rakkaaksi ja halailla miestäni julkisilla paikoilla, koska rakastan heitä. En mä siinä mitään performanssia tee, vaan ne rakkaudentunnustukset tulee ihan luonnostaan, koska olen ihminen, joka ilmaisee rakkautta aika näkyvästi. Enemmän toisi mulle stressiä, jos pitäisi koko ajan miettiä, millä nimellä saan kutsua lastani julkisilla paikoilla tai olenko nyt halinut ja pusinut heitä liikaa.

 

Et tunnista itsessäsi teatteria.  Se johtuu siitä.  Mikään normaali tarve ei ole bussissa ja kaupoissa kailottaa rakkauttaan ja  leikkiä esileikkejä.  Se on teinien ja humalaisten hommaa.  

Täällä on totuttu niin kylmään kasvatukseen että kun joku kutsuu lastaan rakkaaksi sitä sitten kauhistellaan.

On varmasti joitain tapauksia jotka esittää roolia muille, mutta aika moni kuitenkin keskittyy ihan siihen omaan elämään ja niihin lapsiin. On aika erikoinen ajattelumaailma että kun kuulee jonkun kutsuvan lastaan julkisesti rakkaaksi niin ensimmäinen ajatus on että ei se sitä lapselle tarkoita vaan halusi että _minä_ kuulen. 

Kun katsoo jotain vanhaa paria vaikka kaupasssa, mikä läheisyys ja rakkaus siinä on kun yhdessä valitaan kahvipakettia.  Se ei tarvitse julkista poskelle pussaamista ja rakkaan hokemista ympärille vilkuillen, näkikö nyt kaikki. Kuinka tässä on hienosti kaikki, kotona nostetaan raivo sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on teattera nykyisin. Jo se kuluttaa ihmisiä ja luo stressiä kun aitous on hukassa. Koko ajan pitää esittää. Minulle on lapset rakkaita vaikka puhun normaalilla äänellä heille julkisillakin paikoilla.

Mutta sä et luo sitä standardia, mikä on normaalia. Mulle on normaalia kutsua lapsiani rakkaaksi ja halailla miestäni julkisilla paikoilla, koska rakastan heitä. En mä siinä mitään performanssia tee, vaan ne rakkaudentunnustukset tulee ihan luonnostaan, koska olen ihminen, joka ilmaisee rakkautta aika näkyvästi. Enemmän toisi mulle stressiä, jos pitäisi koko ajan miettiä, millä nimellä saan kutsua lastani julkisilla paikoilla tai olenko nyt halinut ja pusinut heitä liikaa.

 

Et tunnista itsessäsi teatteria.  Se johtuu siitä.  Mikään normaali tarve ei ole bussissa ja kaupo

Käyttäydyn ihan samalla tavalla kotona kuin julkisuudessa, joten kuka esittää teatteria, jos sitä pitää hirveästi miettiä, miten joutuu käyttäytymään missäkin paikassa. Sun ja lastesi elämä kuulostaa aika ankealta, jos joudut hirveästi miettimään vedätkö jotain roolia (?) rakastaessasi lapsiasi. Taidat sitten vaan feikata sitä rakkautta, jos se sinulle noin paljon pään vaivaa aiheuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on teattera nykyisin. Jo se kuluttaa ihmisiä ja luo stressiä kun aitous on hukassa. Koko ajan pitää esittää. Minulle on lapset rakkaita vaikka puhun normaalilla äänellä heille julkisillakin paikoilla.

Mutta sä et luo sitä standardia, mikä on normaalia. Mulle on normaalia kutsua lapsiani rakkaaksi ja halailla miestäni julkisilla paikoilla, koska rakastan heitä. En mä siinä mitään performanssia tee, vaan ne rakkaudentunnustukset tulee ihan luonnostaan, koska olen ihminen, joka ilmaisee rakkautta aika näkyvästi. Enemmän toisi mulle stressiä, jos pitäisi koko ajan miettiä, millä nimellä saan kutsua lastani julkisilla paikoilla tai olenko nyt halinut ja pusinut heitä liikaa.

 

Et tunnista itsessäsi teatteria.  Se johtuu siitä.&nb

Siinäpä se ero, nyt ei ole lapsilla eikä aikuisilla rajoja miten käyttäydytään julkisilla paikoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sekaisin te oikein ootte?

Tasan tarkkaan kutsun jatkossakin mun rakkaita rakkaiksi, koska se on mulle luontevaa. 

Niin, mutta mieti asiaa uudelleen. Jostakinhan tuo on lähtenyt liikkeelle, eli olet jostain syystä oppinut käyttämään tuollaista puhuttelutapaa, tottunut siihen ja siksi koet sen luontevaksi. Kyse onkin nyt siitä mistä tämä ilmiö on oikein lähtenyt ja miksi. Lue aloitus. Ihan relevantteja kysymyksiä ja vastauksia. Ei tunnu kukaan olevan sekaisin. Hermostuit suotta. toki teet niin kuin haluat. :)

Lisäyksenä vielä, että kyllä meillä rakkaudesta huolimatta on myös rajat ja ns. kuri.

Se että kurista käytetään nimitystä "ns. kuri" tarkoittaa ettei kuria oikeasti haluta pitää koska se koetaan vääräksi.

Älå selitä, vanha juttu. Me jotkut rakastetaan lapsiamme ja kumppaneitamme. Ei kannata olla kateellinen mutta sinne ei ole pakko puhua kuten me muut puhumme. Tämä on siis normaalia puhutella rakkaita rakkaina ihmisinä.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on nimenomaan tuo teatteri ja aitouden puuttuminen. Ihmiset eivät elä omaa elämäänsä omine arvoineen ja intresseineen, vaan toisten ihmisten kautta. Miltä minä näytän, kuulostan, teenkö muiden mielestä oikein, saanko kiitosta ja huomiota? Olenko olemassa toisille tuntemattomillekin ihmisille? Tätä pohtivat monet ja ovat täysin hukassa itsensä kanssa, saati sitten lastensa kanssa. Ongelmia ei tunnusteta, esimerkiksi päiväkodissa. Ammattilaisiin ei luoteta, ohitetaan tosiasiat ja hoetaan kiukkuilevalle lapselle rakas, ja annetaan hänen päättää miten päivä etenee. Aivan kuin se välittäminen ja rakkaus lisääntyisi rakas-sanan hokemisella.

Mutta jos ihminen on hukassa niin se on hukassa, sitä se tänä päivänä on. Minkäs teet? Hoitaa vaan oman tonttinsa kunnialla ja toivoo muille parasta.

Eikö se kiukutteleva lapsi sitten ole rakas? Ja tarkoittaako rakkaus sitä että on annettava periksi kaikessa?

Rajattomuus tuossa mielestäni on suurempi ongelma kuin se mitä nimitystä käytetään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on teattera nykyisin. Jo se kuluttaa ihmisiä ja luo stressiä kun aitous on hukassa. Koko ajan pitää esittää. Minulle on lapset rakkaita vaikka puhun normaalilla äänellä heille julkisillakin paikoilla.

Mutta sä et luo sitä standardia, mikä on normaalia. Mulle on normaalia kutsua lapsiani rakkaaksi ja halailla miestäni julkisilla paikoilla, koska rakastan heitä. En mä siinä mitään performanssia tee, vaan ne rakkaudentunnustukset tulee ihan luonnostaan, koska olen ihminen, joka ilmaisee rakkautta aika näkyvästi. Enemmän toisi mulle stressiä, jos pitäisi koko ajan miettiä, millä nimellä saan kutsua lastani julkisilla paikoilla tai olenko nyt halinut ja pusinut heitä liikaa.

 

Joo sama juttu. Yllätyin että tämä asia on näin arka ja kuuma juttu, minullekin ollut ihan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on nimenomaan tuo teatteri ja aitouden puuttuminen. Ihmiset eivät elä omaa elämäänsä omine arvoineen ja intresseineen, vaan toisten ihmisten kautta. Miltä minä näytän, kuulostan, teenkö muiden mielestä oikein, saanko kiitosta ja huomiota? Olenko olemassa toisille tuntemattomillekin ihmisille? Tätä pohtivat monet ja ovat täysin hukassa itsensä kanssa, saati sitten lastensa kanssa. Ongelmia ei tunnusteta, esimerkiksi päiväkodissa. Ammattilaisiin ei luoteta, ohitetaan tosiasiat ja hoetaan kiukkuilevalle lapselle rakas, ja annetaan hänen päättää miten päivä etenee. Aivan kuin se välittäminen ja rakkaus lisääntyisi rakas-sanan hokemisella.

Mutta jos ihminen on hukassa niin se on hukassa, sitä se tänä päivänä on. Minkäs teet? Hoitaa vaan oman tonttinsa kunnialla ja toivoo muille parasta.

Luonnollista hyvin monelle, rakastamme rakkaitamme ja elämää. Nautimme elämästä myös yhdessä rakkaidemme kanssa jokainen päivä kuolemaamme saakka. Ei siinä ole mitään pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on nimenomaan tuo teatteri ja aitouden puuttuminen. Ihmiset eivät elä omaa elämäänsä omine arvoineen ja intresseineen, vaan toisten ihmisten kautta. Miltä minä näytän, kuulostan, teenkö muiden mielestä oikein, saanko kiitosta ja huomiota? Olenko olemassa toisille tuntemattomillekin ihmisille? Tätä pohtivat monet ja ovat täysin hukassa itsensä kanssa, saati sitten lastensa kanssa. Ongelmia ei tunnusteta, esimerkiksi päiväkodissa. Ammattilaisiin ei luoteta, ohitetaan tosiasiat ja hoetaan kiukkuilevalle lapselle rakas, ja annetaan hänen päättää miten päivä etenee. Aivan kuin se välittäminen ja rakkaus lisääntyisi rakas-sanan hokemisella.

Mutta jos ihminen on hukassa niin se on hukassa, sitä se tänä päivänä on. Minkäs teet? Hoitaa vaan oman tonttinsa kunnialla ja toivoo muille parasta.

Mikä ihmeen ongelma on kutsua lasta hellittelynimellä? Näkisin enemmänkin ongelmana sen, "ettei eletä omaa elämää omine arvoineen ja intresseineen" vaan arvostellaan jopa toisten tapaa puhutella lapsiaan rakkaina niin kuin se olisi joku arvioitava teatterishow. Olen aika varma, että jokainen joka käyttää sanaa "rakas" puhuessaan lapselleen, rakastaa sitä lasta ja käyttää sitä ihan vain siksi, eikä saadakseen jotain kuviteltuja pisteitä mahdollisilta sivusilmällä kyylääjiltä.

Väistämättä olen nähnyt näitä julkisesti niin helliä ja käsi vyötäröllä ja pusuttelevia pareja tietäen salasuhteista tai siitä mikä raivo kotona on kotitöistä ja siellä ei hellitä puolisoa eikä lapsia.

Viimeinen ero joka sattui, parin mummo kävi vuorotöiden takia hoitamassa paljon lapsia sanoi ettet usko kun perhe ja pariskunta esitti viikonloppukylässä mökillä niin lässyttävää onnea miten  huutavat kotona lapsille ja toisillleen, koko aikainen riita ja tavaroitten paiskiminen.  Kohta sitten muuttivatkin eroon. Kulissit romahtivat. 

Olettepa te nyt sitten kateellisia sitten joillekin. Koittakaa nyt kestää tätä elämää ja erilaisia ihmisiä. Hävetkää nyt kun jo hyvyydestäkin rokotetaan.

Vierailija kirjoitti:

Osittain se taitaa liittyä löyhästi "ilmiöön", jossa lapsi päättää miten tehdään, mihin mennään ja milloin. Tätä vanhemmat seuraavat ja juoksevat perässä kun lapsi vetelee naruista. Ilmiö on nähtävissä päiväkodin eteisessä hakutilanteissa.

Jotkut mutta eivät suinkaan kaikki. Asia on jo muutenkin eri asia kuin tämä puhuttelu. Useasti se johtuu kyllä tästä arvostelusta, eivät uskalla komentaa niitä lapsiansa koska pelkäävät että heitä aletaankin pitämään pahoina ihmisinä. Osa taas on ymmärtäväisempiä ja myöskin rennompia ihmisiä. Kaikilla ei ole koko ajan kalu otsassa joka paikassa.

Samaa ihmetellyt. Varsinkin kieltäessä asioita mukaan tulee rakas, rakkaani, kulta jotenkin pehmittämään sitä. Luuleeko lapsi ettei häntä rakasteta jos kielletään?

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmetellyt. Varsinkin kieltäessä asioita mukaan tulee rakas, rakkaani, kulta jotenkin pehmittämään sitä. Luuleeko lapsi ettei häntä rakasteta jos kielletään?

Kyllä monet luulee että kieltäminen tai johonkin suostuminen liittyy jotenkin rakastamiseen. Eikä koske vain lapsia vaan usein myös ihan aikuista ihmistä joka on kokenut olevansa rakastettu vain ollessaan esim. äidin kanssa samaa mieltä tai jotenkin muuten osoittanut olevansa rakastettava olemalla kiltti ja tottelevainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on nimenomaan tuo teatteri ja aitouden puuttuminen. Ihmiset eivät elä omaa elämäänsä omine arvoineen ja intresseineen, vaan toisten ihmisten kautta. Miltä minä näytän, kuulostan, teenkö muiden mielestä oikein, saanko kiitosta ja huomiota? Olenko olemassa toisille tuntemattomillekin ihmisille? Tätä pohtivat monet ja ovat täysin hukassa itsensä kanssa, saati sitten lastensa kanssa. Ongelmia ei tunnusteta, esimerkiksi päiväkodissa. Ammattilaisiin ei luoteta, ohitetaan tosiasiat ja hoetaan kiukkuilevalle lapselle rakas, ja annetaan hänen päättää miten päivä etenee. Aivan kuin se välittäminen ja rakkaus lisääntyisi rakas-sanan hokemisella.

Mutta jos ihminen on hukassa niin se on hukassa, sitä se tänä päivänä on. Minkäs teet? Hoitaa vaan oman tonttinsa kunnialla ja toivoo muille parasta.

 

Mikä ihmeen ongelma on kutsua lasta hellittelynimellä?

Miksi kutsua hellittelynimellä koko ajan? Ymmärrrän että lapsi on rakas ja voi olla pitkään toivottu mutta onhan se erikoista jos parin minuutin sisään ihan julkisella paikalla kaikki mitä vanhempi lapselleen puhuu alkaa ja päättyy lässytykseen rakas, kulta, rakkaani, kultaseni, rakkain tms.

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmetellyt. Varsinkin kieltäessä asioita mukaan tulee rakas, rakkaani, kulta jotenkin pehmittämään sitä. Luuleeko lapsi ettei häntä rakasteta jos kielletään?

Miksi en voisi sanoa että tulepas rakas tännepäin, ei kosketa niihin tavaroihin? Mikä tästä kiellosta tekee huonon, sekö että kutsun lasta rakkaaksi?