Olen käynyt nyt noin 7 kertaa terapeutin luona. Mietin tarvitsenko sitä oikeasti vai milloin pitäisi lopettaa,?

Itse en hyötynyt mitään, menin avoimin mielin. Keskustelu menee siihen, että pitäisikö aloittaa uusi harrastus, tässä linkki nettisivustolle, jossa lisätietoa ja itseopiskelua. Toivuin lääkkeillä sekä omalla määrätietoisuudella, ja nyt menee hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Seitsemän käyntiä on tutustumista. Noin isoihin teemoihin menee varmasti vähintään vuosi, olet vasta työskentelyn alussa. Ja kysehän ei ole vain terapeutista vaan myös sinusta, ei auta että mietit vauva-palstalla asiaa, jota kannattaisi pohtia terapeutin kanssa ääneen.

Vai meneekö sittenkään. Olisiko kyseessä kuitenkin terapeuttin maalittaminen, että kun sinulla on ollut niin vaikeaa, niin tarvitset meitä tosi paljon

Monella on taustallaan monenlaista tapahtumaa. Trauma on käsittelemätön silloin, jos se hankaloittaa elämää. Toisinaan tällaista voidaan kutsua myös sopeumaksi: esim. viehättävä nainen oppii välttelemään miehiä sen jälkeen, kun tulee r aiskatuksi. Sopeumat ovat evoluution kannalta hyviä asioita

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt vain ajatella positiivisesti ja käydä terapiaa tässä sen vuoden verran.

En vain voi kuitenkaan itselleni mitään, että kyseenalaistan tämän hoitonmuodon.

Yleensä menen sinne ja kerron näistä mieltä vaivaavista asioista. Joskus itken ja se on ok. Yritän oikeasti käydä läpi kipeitä asioita ja myös sitä puolta minussa, jota en haluaisi asettaa valokeilaan. Eli en halua olla se ihminen joka syyttelee muita pahasta olosta vaan yritän oikeasti prosessoida tätä asiaa itsessäni ja löytää vähän tasapainoa tunne-elämääni. 

Terapeutti kuuntelee, vastailee ja haluaa minun pohtivan asioita eri näkökulmista. Se on tosi ok. 

Silti se on se yksi 45 min ja taas seuraavalla viikolla uusiksi. En tiedä mitä edes sitten loppupeleissä odotan koska tiedostan, että minä olen näiden tunteideni hallitsija ja minä olen se, joka tämänkin asian jotenkin ratkoo/hyväksyy, omat demonini kuten muutkin omansa.&nb

Yleensä kuopasta voi auttaa sellainen henkilö, joka on kiivennyt sieltä ylös. Samalla tavalla kun nuori koirakin mallioppii kokeneemmalta haastavia asioita helpommin, kuin ihmisen käskemänä. Et voi mallioppia terapeutilta, sillä hän ei ole itse tuota työtä tehnyt. Pahimmassa tapauksessa hän vaan "opiskelee" sinua, eikä edes auta. Sitten hoitosuhdetta venytetään sen vuoksi, että terapeutti ei osaa, mutta ei haluaj ättää asiakkaalle huonoa kokemusta. Älä ainakaan anna tuon henkilön muodostua sinulle auktoriteetiksi - sinä olet maksava asiakas ja hän on se, joka palvelee sinua

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat selviytyneet vaikeista koettelemuksista. Seks. hyväksikäytölle on altistunut Suomessa moni. Myös moni lapsi on syntynyt väärin perustein vääränlaisiin olosuhteisiin

Se mikä on hyvää, että aikuisena voimme elää aika turvattua elämää. Meillä on kotirauha, ja perustarpeistamme huolehditaan (kaikilla maailman naisilla ei näitä ole). Aikuistuminen on tavallaan väkivaltaisesta taustasta tulevan lapsen "turvallinen lapsuus"

Kenelläkään ei ole myöskään kiire minnekään. Ei ole mitään aikapainetta. Naisen ei tarvitse mennä parisuhteeseen tietyssä ajassa tai välttämättä edes koskaan. Paranemisprosessiin voi käyttää juuri niin paljon aikaa, kun se vaatii

Vierailija kirjoitti:

Kuinka pitkäksi aikaa sulla on Kelan sitoumus terapian rahoittamiseen? Jos sulla on taustana masennusta, traumat ja itsetunto-ongelmat, ei voi mitenkään olettaa, että seitsemän kertaa riittää niiden kanssa työstämiseen. Paljon pitempää jaksoa yleensä niiden kanssa tarvitaan. Joku hapan edellä tietenkin taas kommentoi, että koko psykoterapia-ala on huuhaata. Ei se ole, jos olet ammattimaisten psykoterapeuttien käsissä. Terapeuttisi pätevyydet voit tarkistaa tästä: julkiterhikki.valvira.fi

Jos 7 kertaa ei riitä, niin tuskin terapiasta on mitään apua. Pitäisi olla, että 3-5 kertaa max kuten työterveydessä tai terveysvakuutuksissa nykyisin.

Psykologia on yksi suosituimpia yliopiston aloja, käsittääkseni sieltä tulee näitä terapeutteja. Mennyt usko Suomen nuorisoon, vähän kuin kaikki lahjakkaat haluaisivat lukemaan homeopatiaa tai astrologiaa.

Ap, luulen, että on aika tyypillistä kokea noin terapian alkuvaiheessa. Alkaa vähän olo helpottaa ja käynnit tuntuvat junnaavan paikoillaan. Mitään muutosta ei tunnu tapahtuvan ihan alun jälkeen. Mutta terapia onkin kestävyyslaji. Muutosta tapahtuu pikku hiljaa. Itselläni oli samanlaisia ajatuksia terapian alkupuolella. Olin varma, että vuosi riittää minulle. Kävin kuitenkin kolme vuotta kerran viikossa ja se tehosi. Ajatteluni muuttui ja se on hidas prosessi. Välillä tuntui, että käyn siellä turhaan, välillä terapeutti ärsytti minua. Mutta hän kulki kanssani ne vuodet ja kun elämässä sattui ja tapahtui, sain käytyä niitä asioita terapiassa läpi. Suosittelen jatkamaan, jos sinulla on mahdollisuus. Voithan välillä harventaa käyntejä, mutta älä lopeta. Katso vuoden päästä uudelleen. Psykoterapia tehoaa hitaasti, koska se muuttaa ajattelutapaasi. Kaikkiin tietysti terapia ei tehoa. 

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitan, että siis ennen terapiaa olin jatkuvasti pelokas sen suhteen miten enää jaksan selviän. Nyt kun sain yhden tukipylvään johon välillä nojautua niin olen saanut tavallaan siitä turvaa ja uskoa huomiseen. 

Näin sen kai pitäisikin toimia vai? -ap

Vaikeita muistoja ja tunteita VOI opetella käsittelemään myös yksinään. Ens ano että sinun pitäisi tehdä näin, mutta itse koen sen huomattavasti tehokkaammaksi ja hyödyllisemmäksi, kuin auttajien paapomiset

Altistuin itse vakavalla ptsd-tapahtumasarjalle, joka oli pitkä, eli kyseessä saattoi olla jopa cptsd. En avaa tapahtumia sen enempää, mutta palautumisesta sanon sen verran, että yksinkertaisesti niiden tunteiden kohtaaminen auttaa. Jos tulee flashback, antautuu sille ja tuntee sen. Lopulta itku on vaan itketty. Ehkä 10., ehkä 20. kerralla. Ja olen kokenut tällaisen tuntemisen aina helpoimmaksi yksin, sillä jos sitä "todistaa" joku, homma saattaa kääntyä niinkin päin, että tuon todistajan reaktio alkaa dominoimaan tilannetta. Yksin voi antaa kaiken oman huomionsa ja rakkautensa itselleen, eikä tarvitse huomioida muita. Ihminen on mitä ihmeellisin olento, ja selviämme mistä vaan

Vierailija kirjoitti:

Ap, nuo on aivan älyttömän isoja asioita mitä olet jo näin nopeasti terapiasta saanut.

Yksi asia mitä näillä palstoilla ei tuoda esille on se, että jos sen kela-terapian lopettaa omaehtoisesti, ei siihen pääse uudestaan kuin todella monen vuoden kuluttua.

Eli jos siihen on päässyt (mikä ei ole nykyään helppoa ja pelkään että vaikeutuu entisestään), kannattaa miettiä _todella tarkkaan_ ennen kuin sen lopettaa.

Tällä palstalla myös väitetään, että terapeutit on rahastajia jotka roikkuu asiakkaissaan. Terapeutille riittää asiakkaita ja monet voisivat hintoja nostamalla tehdä huomattavasti enemmän rahaa, mutta eivät sitä tee. Tiedän jopa yhden, joka on pro bono pohjalta antanut asiakkaan jatkaa kun hänellä ei olisi ollut muutoin varaa käynteihin. Kyllä ne rahantekijät menevät muille aloille. 

 

t. Mt-alalla, ei psykoterapeutti 

Pro bono työn tekeminen on normaalia markkinointitarkoituksessa ja positiivisten asiakaskokemusten varmistamiseksi kaikilla aloilla. Empatian ja inhimillisyyden kaupallistaminen sen sijaan ihan helvetin outoa ja jopa psykoa.

Vierailija kirjoitti:

Psykologia on yksi suosituimpia yliopiston aloja, käsittääkseni sieltä tulee näitä terapeutteja. Mennyt usko Suomen nuorisoon, vähän kuin kaikki lahjakkaat haluaisivat lukemaan homeopatiaa tai astrologiaa.

Omasta pahasta olostahan tuolle alalle yleensä hakeudutaan. Terve yksilö ei koe mitään vetoa diagnostiikkaan tai sairaisiin yksilöihin

Psykoterapia on ihan syystäkin pitkäkestoista. 7 kertaa ei vielä riitä, kuulostaa siltä että sinullakin ongelmat ovat aika laajoja ja alkaneet jo lapsuudessa. Kokeile ainakin se vuosi, jos nyt kuitenkin rahat riittävät - pitäisihän ne, kun olihan tuo hinta tiedossa, kun hoitoon hakeuduit? 

Alku kuulostaa lupaavalta ja tuntemuksesi ja epäilyt tosi tyypillisistä tuossa vaiheessa. 

Vierailija kirjoitti:

Ap, luulen, että on aika tyypillistä kokea noin terapian alkuvaiheessa. Alkaa vähän olo helpottaa ja käynnit tuntuvat junnaavan paikoillaan. Mitään muutosta ei tunnu tapahtuvan ihan alun jälkeen. Mutta terapia onkin kestävyyslaji. Muutosta tapahtuu pikku hiljaa. Itselläni oli samanlaisia ajatuksia terapian alkupuolella. Olin varma, että vuosi riittää minulle. Kävin kuitenkin kolme vuotta kerran viikossa ja se tehosi. Ajatteluni muuttui ja se on hidas prosessi. Välillä tuntui, että käyn siellä turhaan, välillä terapeutti ärsytti minua. Mutta hän kulki kanssani ne vuodet ja kun elämässä sattui ja tapahtui, sain käytyä niitä asioita terapiassa läpi. Suosittelen jatkamaan, jos sinulla on mahdollisuus. Voithan välillä harventaa käyntejä, mutta älä lopeta. Katso vuoden päästä uudelleen. Psykoterapia tehoaa hitaasti, koska se muuttaa ajattelutapaasi. Kaikkiin tietysti terapia ei tehoa. 

Elämä muuttuu ja ihminen voi parantua sekä kehittyä kolmessa vuodessa muutenkin tosi paljon. Ajatuksiaan voi muuttaa ilman sitäkin, että maksaa siitä jollekin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tarkoitan, että siis ennen terapiaa olin jatkuvasti pelokas sen suhteen miten enää jaksan selviän. Nyt kun sain yhden tukipylvään johon välillä nojautua niin olen saanut tavallaan siitä turvaa ja uskoa huomiseen. 

Näin sen kai pitäisikin toimia vai? -ap

Vaikeita muistoja ja tunteita VOI opetella käsittelemään myös yksinään. Ens ano että sinun pitäisi tehdä näin, mutta itse koen sen huomattavasti tehokkaammaksi ja hyödyllisemmäksi, kuin auttajien paapomiset

Altistuin itse vakavalla ptsd-tapahtumasarjalle, joka oli pitkä, eli kyseessä saattoi olla jopa cptsd. En avaa tapahtumia sen enempää, mutta palautumisesta sanon sen verran, että yksinkertaisesti niiden tunteiden kohtaaminen auttaa. Jos tulee flashback, antautuu sille ja tuntee sen. Lopulta itku on vaan itketty. Ehkä 10., ehkä 20. kerralla. Ja olen kokenut tällaisen tuntemisen aina helpoimmaksi yksin

Yksin olenkin paljon käsitellyt. Aikuisena olen kyllä ollut sitten väkivaltaisissa suhteissa, päihteitä kulunut, töitä tullut liikaa tehtyä, muuttoja paljon jne. Olen ollut todella loppu ja lopulta menetin paljon talouden, eristäydyin ja lopetin ihmissuhteet. Siinä on ollut aikaa työstää ja pohtia. 

Nousen aina kuitenkin ja vähän viisaampana. 

Mutta minulla oli pakonomainen tarve tulla kuulluksi. Siksi hain terapiaan. 

Muuten kyllä tiedostan ja ymmärrän koko ajan enemmän. Itken välillä yksin vuolaasti syvältä. 

Kyllä tässä koko ajan muutosta tapahtuu. 

Terapia on minulle sellainen tukipylväs mutta muuten pärjään kyllä. -ap

Voiko joku antaa esimerkin, miten se terapia on auttanut? Onko sieltä löytynyt jotain konkreettisia ratkaisuja vai keskusteluseura itsesään parantaa oloa? Jos jälkimmäinen, niin halvempaa keskusteluseuraa löytyy kuin 150 eur/h.

Harmillista ettet hakeutunut traumaterapiaan. Pelkät puhumis/analysointiterapiat harvoin auttavat tuollaisiin ongelmiin.

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia on ihan syystäkin pitkäkestoista. 7 kertaa ei vielä riitä, kuulostaa siltä että sinullakin ongelmat ovat aika laajoja ja alkaneet jo lapsuudessa. Kokeile ainakin se vuosi, jos nyt kuitenkin rahat riittävät - pitäisihän ne, kun olihan tuo hinta tiedossa, kun hoitoon hakeuduit? 

Alku kuulostaa lupaavalta ja tuntemuksesi ja epäilyt tosi tyypillisistä tuossa vaiheessa. 

Kiitos. 

Nyt kun kirjoitin tästä niin ajatukseni muuttuivat oikeastaan niin, että ymmärsin todella kuitenkin tarvitsevani terapiaa. Siis, että tämä on nyt sellainen tilanne kuin pitääkin. 

Kun ei ole ollut aiemmin kokemusta tästä niin mukava juttu, että sain teiltä muilta näkökulmaa tähän asiaan. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykologia on yksi suosituimpia yliopiston aloja, käsittääkseni sieltä tulee näitä terapeutteja. Mennyt usko Suomen nuorisoon, vähän kuin kaikki lahjakkaat haluaisivat lukemaan homeopatiaa tai astrologiaa.

Omasta pahasta olostahan tuolle alalle yleensä hakeudutaan. Terve yksilö ei koe mitään vetoa diagnostiikkaan tai sairaisiin yksilöihin

Tämä on yksi tyypillisimmistä väärinkäsityksistä psykologian opiskelemiseen liittyvien motiivien suhteen. Mutta minkäs teet, tämä jauhaminen tuskin tulee päättymään. T: Psykologi ja psykoteraoeutti

Vierailija kirjoitti:

Yritän nyt vain ajatella positiivisesti ja käydä terapiaa tässä sen vuoden verran.

En vain voi kuitenkaan itselleni mitään, että kyseenalaistan tämän hoitonmuodon.

Yleensä menen sinne ja kerron näistä mieltä vaivaavista asioista. Joskus itken ja se on ok. Yritän oikeasti käydä läpi kipeitä asioita ja myös sitä puolta minussa, jota en haluaisi asettaa valokeilaan. Eli en halua olla se ihminen joka syyttelee muita pahasta olosta vaan yritän oikeasti prosessoida tätä asiaa itsessäni ja löytää vähän tasapainoa tunne-elämääni. 

Terapeutti kuuntelee, vastailee ja haluaa minun pohtivan asioita eri näkökulmista. Se on tosi ok. 

Silti se on se yksi 45 min ja taas seuraavalla viikolla uusiksi. En tiedä mitä edes sitten loppupeleissä odotan koska tiedostan, että minä olen näiden tunteideni hallitsija ja minä olen se, joka tämänkin asian jotenkin ratkoo/hyväksyy, omat demonini kuten muutkin omansa.&nb

Ap, aloita mieluummin vaikka ratsastusharrastus. Tärkeää on valita talli, jossa mukava, ystävällinen ilmapiiri niin ihmisiä kuin hevosia kohtaan. 🐎🐴

Hevonen on hyvä terpeutti.

Vain pellet käy.

Vierailija kirjoitti:

Harmillista ettet hakeutunut traumaterapiaan. Pelkät puhumis/analysointiterapiat harvoin auttavat tuollaisiin ongelmiin.

Niin. Olisin hakenut mutta todella kiven alla nuo terapeutit oli. Niin hyvä, että sain ihan hyvän terapeutin edes.

Täytyy yrittää purkaa sellaista kehollista traumaa voiman käyttöön liikunnan kautta. Olen alkanut huomaamaan, että minussa on valtavasti kehossa sisäistä levottomuutta. Olen tavallaan hyvin alavireinen ulos mutta sisäisesti hyvin ylivirittynyt ja olisi pakko saada purettua se ulos. Oikein tunnen sen virtaavan sisälläni ja välillä on jopa aggressiivinen olo sen vuoksi ja tekisi mieli huutaa ulos tai ravistella tai käyttää voimaa kunnolla. 

Tämä on ollut aina välillä mutta erityisesti nyt viime aikoina aggressiivinen puoli ja kehon voima on nostanut päätään. Minä en tiedä mistä se johtuu mutta sisällä todella liikkuu jotain valtavaa energiaa jonka pitäisi vapautua. En ole vielä sitä tehnyt..

-ap

Mä kävin n. 2,5 vuotta 2 kertaa viikossa. Usein tuntui, että voisihan sitä ilmaiseksikin jutella kavereiden kanssa. Eikä tapahdu mitään yhtäkkistä valaistumista että nyt olen kunnossa. Mutta näin jälkikäteen muutama vuosi terapian päättymisen jälkeen huomaan että olen aikalailla eri ihminen kuin ennen terapiaa. Tai en ihmisenä ole muuttunut mutta suhtautumiseni itseeni, elämään, ahdistukseen jne..  ei mennyt hukkaan ne käynnit!