Hitto mikä virhe-2 vuoden ikäero ilman tukiverkkoa :(

Meillä on lapset hieman alle 2 v ikäerolla ja olen katunut. Oli todella raskasta (ja on vieläkin vaikka ovat jo isompia), tuntuu että esikoinen joutui kasvamaan aivan liian aikaisin. Olin väsynyt ja kireä äiti pienelle esikoiselle. Eivätkä nuo ole edes mitään kavereita keskenään, tappelevat ja vihaavat toisiaan. Ovat hirvittävän kateellisia ja katkeria toisilleen.

Mitä sitten olisitte meidän tapauksessa ehdottaneet lapsenhoitoratkaisuksi alla kuvaamassani tilanteessa, jossa tukiverkkoja nimenomaan ei ollut katsottu tarpeellisiksi, mutta jossa ne naapurintädit ja muut lastenhoitajat täysin yllättäen osoittautuivat kultaakin kalliimmiksi? Jos kyse ei ole mistään parin illan tarpeesta vaan esim. kuukaudesta? Töissäolevan vanhemmanko pitää irtisanoutua töistään jotta saadaan lapselle joku laittamaan ruokaa, viemään kouluun ja illalla nukkumaan?

Ok, myönnetään että tämä menee nyt vähän ohi alkuperäisen aiheen, kun kyse ei ole kenenkään jaksamisesta eikä siitä, ettei viitsittäisi omia lapsia hoitaa. Halusin vaan saada ihmiset pohtimaan sitä, kannattaisiko kuitenkin olla jonkinlainen varauloskäynti mietittynä akuutteja tilanteita varten. Joistakin kommenteista tuli sellainen kuva, että tukiverkkoja ylläpitävät vanhemmat olisivat jotenkin huonompia vanhempia.

kanssa itse pärjää. Käsittämätön on ajatus, että halutaan monta lasta ja odotetaan, että muut ne hoitaa, jotta äiti jaksaisi. Ei niitä lapsia tukiverkoille tehdä. Ei sukulaisille, ei naapurin tädeille yms. kyllä ne tehdään ihan omien voimavarojen mukaan. Jos ei pysty siihen niin silloin yhteiskunnalta apua, eikä luoteta siihen, että naapurin rouva ottaa meidän lapset hoidettaviksi kun en itse jaksa. Näitä kiertopalkintoja kulkee kouluikäisissä jo ihan tarpeeksi etsimässä hoivaa itselleen.

Tukiverkkoa kannattaa kyllä kaikkien "upeidenkin" äitien miettiä tosissaan, vaikka oma jaksaminen olisikin huipussaan, lasten uniongelmat vain ohimenevä vaihe josta supermamma ei valita ja vaikka taloudenhoito pissapyykkeineen ja ruuanlaittoineen vasemmalla kädellä siinä ohessa suoritettava mukava harrastus. Mies voi joutua painamaan pitkää päivää vaikka pienipalkkaisen vuorotyön takia ja mitäs sitten tehdään, kun äiti yllättäen joutuu vaikka sairaalaan, niinkuin kävi meillä. Ei kaikkien miehet noin vaan voi ottaa esim. palkatonta vapaata lastenhoitoa varten. Tsemppiä aloittajalle, koitapa löytää lastenhoitoapua jostain että jaksat!

että kaikilla ei ole (eikä voikaan olla) kokemusta ihan totaalisesta uupumisesta ja unenpuutteesta. Siinä vaiheessa ei ihminen enää todellakaan pysty rakentamaan uusia turvaverkkoja, kaikki voima menee päivistä selviytymiseen ja siihen että kaikki jäävät henkiin.



On tilanteita, että turvaverkko pettää. Läheiset jättävät. Näin käy joskus myös esim vakavan sairauden yhteydessä. Vauvaperheissä se voi olla sitä, että koliikkivauva ei olekaan kivaa seuraa. Ystävät ja kummit lupailevat auttaa, mutta tosipaikan tullen ketään ei näy eikä kuulu.



Toki lapset tehdään omien voimavarojen mukaan, mutta tulevaa ei aina pysty ennustamaan. Ei voi tietää sitä, että vauvalla onkin koliikkia, allergiaa, sairautta tms. Eikä voi tietää sitäkään, että läheiset häipyvät tiukan paikan tullen.

Meillä on lapset hieman alle 2 v ikäerolla ja olen katunut. --- Eivätkä nuo ole edes mitään kavereita keskenään, tappelevat ja vihaavat toisiaan. Ovat hirvittävän kateellisia ja katkeria toisilleen.

Ihmettelen kyllä, jos tuon saat laitettua lasten _ikäeron_ piikkiin.

Yleensä vanhemmat eivät tule ajatelleeksi, että lapsista tulee keskimäärin vanhempiensa kaltaisia. Jos äidillä/isällä on esim. huono itsetunto ja sitä myöten alemmuudentunteita muita ihmisiä kohtaan, niin yleensä nuo tuppaavat periytymään eteenpäin. Sama katkeruuden ja kaunaisuuden suhteen. Tämä siis ilman provosointia/kettuilua, yleisenä toteamuksena.

Muutenkin tässä ketjussa tulee mieleen, että ikäero on vain yksi tekijä arjessa, eikä selitä läheskään kaikkia arjen ongelmia. Sitä vain ei tule ajatelleeksi, että toisenlaiseen ikäeroon sisältyy toisenlaisia vaikeuksia. Ja kuten eräs kirjoittaja totesi, mielenkiintoista, että lapset "tehdään" omaa arjen helppoutta ajatellen, ei sitä, mikä olisi lapsille paras.

kahden lapsen kanssa joilla ikä eroa 2v4kk kuin yhden lapsen kanssa.



Eihän se ole lasten ikäerosta kiinni millaisia vauvoja sattuu saamaan, meillä oppi kuopus nukkumaan koko yön 3vk vanhana ja päivällä hänet voi jättää vaikka koirankoppiin jos muisti ruokkia säännöllisesti. Esikoinen sen sijaan valvotti vielä eka luokkalaisenakin, 1v alkanut uhmaikä vaihtui toisella kymmenellä sujuvasti murkkuikään, josta ei ole vieläkään parantunut vaikka ikää on kohta 18v luultavasti ei lopu koskaan, mutta siirtyy toivottavasti pian muualle kiukuttelemaan.

Ymmärrän ap:tä erittäin hyvin omien kokemusteni kautta.



Lapsillani on ikäeroa vajaat 4 vuotta. Molemmat syntyivät Englannissa, jossa hoidin lapset ilman tukiverkkoja. Molemmat pojat olivat huonoja nukkuija, ja sen päälle mies kokoajan töissä. Olin aivan puhki, totaalisen uupunut ja lopuunajettu ja näin jälkikäteen (nyt pojat 7 ja 11 v) ymmärrän sen laukaisseen jonkinnäköisen alakulon/masennuksen vuosikis eteenpäin. En ollut oma iloinen itseni vuosiin ja muistonikin ovat ihan sumua:-((



Yritä hankkia, ap, apua lastenhoitoon ja -ennekaikkea- jaa vastuuta myös miehellesi!

ja meidän lapsillamme on 1 v 4 kk ikäeroa! Toki paljon riippuu lapsista ja siitäkin, minkä verran mies osallistuu. Itse en olisi pientä ikäeroa harkinnutkaan, jos mies olisi ollut jatkuvasti poissa illat ja viikonloput.

Meillä on aina ollut hyväuniset ja perusterveet lapset, niinkin on aika monessa tapauksessa. Kun äiti saa nukkua kunnolla, kahden pienen hoitaminen ei ole erityisen rankkaa.

Ja lapsemme ovat edelleen toistensa bestikset, ikää nyt 7v. ja 8 v.

että 2 vuoden ikäero olis helppo?? Ne jotka niin sanoo, haluaa sut vaan siihen samaan helvettiin kuin itse on..

Itselläni on monia ystäviä joillaon tuo 2 vuoden ikäero ja ne ääidit on todella loppu. Miehet painaa hullun pitkää päivää tai 3 vuoroa ja äiti hoitaa lapset kotona. EI ole helppoa ei.

Itse en todellakaan tekisi toista heti perään, en olis millään jaksanut kun ensimäinen oli koliikki vauva, kyllä se pisti hiukan miettimään että haluanko olla nukkumatta seuraavat 4 vuotta..

Yksi ystäväni on tehnyt lapset 5 vuoden välillä ja se on hyvä ikäero.

Ja ei se parane jos ystävien lapsia katsoo vanhetessaa, pieni ikäero mahdollistaa sen että KAIKESTA tulee riitaa... saa olla jatkuvanan erotuomarina. Se että niistä on seuraa toisilleen on harhaa... tai ainakin todella harvinaista.

Nim. Itsellänikin 1.8kk nuorempi sisar jonka kanssa en ole edelleenkään kummoisissa väleissä...

Itse en todellakaan tekisi toista heti perään, en olis millään jaksanut kun ensimäinen oli koliikki vauva, kyllä se pisti hiukan miettimään että haluanko olla nukkumatta seuraavat 4 vuotta..



Yksi ystäväni on tehnyt lapset 5 vuoden välillä ja se on hyvä ikäero.



Meillä kahden vuoden ikäerolla samaa sukupuolta olevat lapset. Vauva-aika oli rankka, mutta meillä lapset ovat kyllä oikein suloiset ja parhaimmat ystävät keskenään. Tietenkin välillä riidellään, mutta heillä on myös aina leikkiseuraa toisistaan. Viisi vuotta ikäeroa on niin paljon, että sisaruussuhde voi kärsiä siitä.

Meillä on lapset hieman alle 2 v ikäerolla ja olen katunut. Oli todella raskasta (ja on vieläkin vaikka ovat jo isompia), tuntuu että esikoinen joutui kasvamaan aivan liian aikaisin. Olin väsynyt ja kireä äiti pienelle esikoiselle. Eivätkä nuo ole edes mitään kavereita keskenään, tappelevat ja vihaavat toisiaan. Ovat hirvittävän kateellisia ja katkeria toisilleen.

Meillä on lapset hieman alle 2 v ikäerolla ja olen katunut. Oli todella raskasta (ja on vieläkin vaikka ovat jo isompia), tuntuu että esikoinen joutui kasvamaan aivan liian aikaisin. Olin väsynyt ja kireä äiti pienelle esikoiselle. Eivätkä nuo ole edes mitään kavereita keskenään, tappelevat ja vihaavat toisiaan. Ovat hirvittävän kateellisia ja katkeria toisilleen.

Miten lapset voivat vihata toisiaan? Sisaruussuhteisiin kuuluu pieni nahistelu, sinun on opetettava aikuisena ihmisenä heille, miten ristiriitoja ratkotaan.

Tulee mieleen kaksi asiaa: yhden lapsen vanhempana olen miettinyt kuinka rankkaa olisi kaksi vaippaikäistä samaan aikaan, kun monilla tuntuu tällainen järjestely olevan. Rankkaa on tosiaan, ei käy kateeksi ja symppaan todella.

Toinen asia on nämä subjektiivisen päivähoidon vastustajat. Onko niin että äitien on ajettava itsensä ihan piippuun, eikä hoitoon saa laittaa missään tilanteessa parantaakseen omaa jaksamistaan, jos ei ole sairautta tai muuta perusteltua syytä?

Jos vauva valvottaa ja esikoinen on pahassa uhmassa, jotain apua on saatava jos kokee tarvitsevansa. etukäteen ei voi tietää kuinka asiat menevät.

Jokainen voisi hetken miettiä voiko tarjota apua jollekin tai edes kysyä tosissaan mikä on vointi. Auttakaamme toisiamme!

Miksi ihmiset sanoo, että lapset kannattaa "tehdä" 2-3 vuoden ikäerolla? Meillä ikäero tasan 2 vuotta ja olen aivan puhki. Esikoisella on uhma ja vauva valvoo yöt. Mies tekee pitkää päivää. Lasten/kotihoitoapua EI OLE, vaikka isovanhemmat ovat kyllä nähneet, miten vaikeaa tämä on.

Olenko ainoa epäonnistunut luuseriäiti, joka on kokenut näin =(? Olen NIIIIIN väsynyt, kun ei ole hetkeäkään aikaa lepoon!!

Esikoinen päiväkotiin niin johan elämä helpottuu. Voit nukkua päivät vauvan kanssa.

kahden vuoden ikäerolla.



Mun paras vinkki jaksamiseen on, että lasket omaa vaatimustasoasi. Kotona ei tarvitse olla täydellisen siistiä ja purkkiruualla ja eineksillä kasvaa ihan hyvin.



Mua helpottaa, kun joka aamu lähdetään ulos. Aika usein päästään sinne vasta vähän ennen yhtätoista kaikkien temppujen ja kiukuttelujen jälkeen, mutta tunninkin ulkoilu helpottaa omaa väsymystä ja purkaa lasten liikoja energioita. Meillä vauva nukkuu ekat päiväunet ulkoilun aikana. Isompien nukkumaanmenoa venytän vähän, jotta saan taas kaikki nukkumaan samaan aikaan iltapäivällä. Aika usein nukun lasten kanssa päikkärit. Tauko päivällä on ollut tosi tärkeää mun jaksamiselle.

ole helppo saada, MUTTA miksi ihmeessä teette lapsia pienellä ikäerolla, jos mies ei pysty osallistumaan juurikaan arkeen??

Mutta jotenkin sitä uskoi silloin esikoisen vauva-aikana kun ympärillä hymisteltiin kun on niin ihanaa ja helppoa kun on pieni ikäero, kun nuo vaan leikkivät sopuisasti keskenään ja on niin paljon helpompaa kun lapsia on kaksi. Mutta ei meillä vaan koskaan ollut sellaista, sopuisaa hetkeä ei tässä talossa juurikaan näy ja työmäärä triplaantui toisen myötä.

Meillä on lapset hieman alle 2 v ikäerolla ja olen katunut. --- Eivätkä nuo ole edes mitään kavereita keskenään, tappelevat ja vihaavat toisiaan. Ovat hirvittävän kateellisia ja katkeria toisilleen.

Ihmettelen kyllä, jos tuon saat laitettua lasten _ikäeron_ piikkiin.

Yleensä vanhemmat eivät tule ajatelleeksi, että lapsista tulee keskimäärin vanhempiensa kaltaisia. Jos äidillä/isällä on esim. huono itsetunto ja sitä myöten alemmuudentunteita muita ihmisiä kohtaan, niin yleensä nuo tuppaavat periytymään eteenpäin. Sama katkeruuden ja kaunaisuuden suhteen. Tämä siis ilman provosointia/kettuilua, yleisenä toteamuksena.

Muutenkin tässä ketjussa tulee mieleen, että ikäero on vain yksi tekijä arjessa, eikä selitä läheskään kaikkia arjen ongelmia. Sitä vain ei tule ajatelleeksi, että toisenlaiseen ikäeroon sisältyy toisenlaisia vaikeuksia. Ja kuten eräs kirjoittaja totesi, mielenkiintoista, että lapset "tehdään" omaa arjen helppoutta ajatellen, ei sitä, mikä olisi lapsille paras.

ihan tarkoituksella, koska tiedän etten olisi jaksanut kahta pientä. ihan oman jaksamisen takia en uskaltanut ottaa riskiä saada lapsia pienellä ikäerolla. koita ap jaksaa, toivottavasti saat tukiverkkoja :)

Olen itse ollut täsmälleen samassa tilanteessa, kaksi lasta ja tasan kaksi vuotta ikäeroa, mies aina töissä tai teki remonttia meille. Tiedän tosissaan, miltä sinusta tuntuu.



On ihan turha kuunnella toisia, joiden mielestä oli tyhmää tehdä lapset noin ja ilman turvaverkkoa jnejne. Meillä ei olisi sitten lapsia siinä tapauksessa vieläkään.



Jälkeenpäin ajatellen pahinta oli jäädä kotiin kökkimään (mutta meidän auto oli miehellä). Mene lasten kanssa mihin tahansa, missä on muita ihmisiä, ainakin kerran tai kaksi viikossa. Ja niin, että sinullakin on juttuseuraa. Onko teidän lähellä leikkipuistoja, joihin voi lapsen jättää tunniksi tai kahdeksi? Käytä niitä joskus, käy vaikka kaupassa ja kahvilla pienemmän kanssa sillä aikaa. Yritä hankkia tuttavia, joiden kanssa voi mennä kahvittelemaan. Minulla ei ollut juuri edes tuttuja vieraassa kaupungissa, ja kärsin kovasti, seurallinen kun olen.



Yritä päästä yksin joskus edes johonkin: illalla juoksemaan, kauppareissulle, kirjaston rauhaan. Tuntikin auttaa ensihätään. Tai mene hetkeksi yksin sänkyyn nukkumaan



Osta helppotekoista ruokaa, valmisruokakaan ei ole synti.



Älä vaivu synkkyyteen! Meidän lapset leikkivät nyt aina kahdestaan, vaikka ovatkin eri sukupuolta. Usko siihen, että helpompia aikoja tulee vielä, ja silloin saat katsella sohvalla tai ulkona penkillä, kun lapset nauttivat yhdessä!

tiedän tarkalleen, millaista sinulla on!



Lapseni syntyivät tasan 2v ikäerolla. Minä olin poikki ja mies oli poikki (ja masentunut), teki silti 12 tunnin työpäiviä. Minä hoidin kotona käytännössä KAIKEN ja ilman tukiverkkoja, ja olin loputtoman väsynyt.



Pahinta oli unen puute, nukuin 4,5 vuotta katkonaisia öitä.



Vauva valvotti yöt ja todella temperamenttinen uhmis vaati seuraa päivisin, koska oli lopettanut päikkärit 1,5-vuotiaana. Sairauskierteinen kuopus nukkui ekat ehjät yöunet 2,5 vuoden iässä.



Tässä ketjussa onkin tullut hyviä vinkkejä. Tässä muutama lisää:



1)Iloitse lapsistasi! He ovat pieniä vain hetken.



2)Yrittäkää ulkoilla joka päivä, vaikka ulos pääseminen veisi tunnin (kuten meillä)



3) Laita isompi katsomaan dvd:tä, 2-vuotias jaksaa katsoa päivän aikana ehkä 2 x 20min ohjelmaa. Sekin helpottaa vähän.



4) Yritä puhua joka päivä jonkun aikuisen kanssa, niin pysyt järjissäsi.



5) Älä syyllistä itseäsi. Tiedän kokemuksesta, että sinun tilanteessasi vaatii älyttömästi energiaa yrittää koota tukiverkkoja. Itselläni eivät voimat riittäneet siihen.



6) Neuvolasta saatat saada apua. Minä sain ihan pyytämättä palveluseteleitä, joilla olisi voinut hankkia lastenhoitopalvelua ja siivousta. Meillä jäi niistä 90 prosenttia käyttämättä, koska en yksinkertaisesti jaksanut vertailla ja soitella palveluntuottajia läpi.



7) Muista, että aina on joku, jolla on objektiivisesti paljon rankempaa kuin sinulla.



8) Kun lapsille tulee ikää lisää, arki helpottuu koko ajan. Oikeasti.

Siitä "rankkuudesta" ei puhuta, koska kaikki perheet ja tilanteet ovat erilaisia. Ja KAIKKI kokevat asioita erilailla! Minun lapsilla on 2v3kk ikäeroa ja se on osoittautunut aivan loistavaksi. Siis meille. Siksi en varoita ketään rankkuudesta, koska en ole kokenut sitä rasittavaksi. Tottakai on rankkoja päiviä, huonosti nukuttuja öitä ja sairastelukierteitä, mutta enimmäkseen kaikki on kuitenkin mennyt todella hyvin.



Enkä usko, että ikäero on niin ratkaiseva. Se on kokonaisuus. Millainen äiti, millainen isä, millaiset lapset ja millaiset odotukset. Sitten rankkuus riippu unesta ja terveydestä, omasta psyykkeestä, tukiverkosta jne. Se nyt vaan on niin, ettei sitä kaikille yhtenäistä ideaalia ikäeroa ole. Kaikessa on aina niin hyviä, kuin huonoja puolia.



Sinun kannattaa ap nyt miettiä, miten voisitte helpottaa juuri teidän arkea ja sinun/perheen jaksamista. Unohda se ikäero ja mieti vain, mitä voisit muuttaa. Ei ole kenenkään muun vika, että sinulla oli virheellinen kuva siitä, mitä teidän elämä kahden pienen kanssa on, mutta voit myös paljon siihen vaikuttaa! Tsemppiä! Ja toivottavasti pystyt pian taas nauttimaan molemmista pienistäsi!

ole helppo saada, MUTTA miksi ihmeessä teette lapsia pienellä ikäerolla, jos mies ei pysty osallistumaan juurikaan arkeen??

... vaikka tuskin sinä syitä halusit kuulla, vaan lähinnä kai syyllistää. Silti:

Minä vaan päätin purra hammasta. Oma sisarukseni pienellä ikäerolla oli lapsuudessa paras ystäväni ja tärkein ihminen minulle. Miehelläni oli sama juttu. Tiedettiin jo etukäteen että halutaan vähintään kaksi lasta, eikä liikaa väliä näille.

Esikoisen ollessa vauva miehen työajat oli vielä oikein inhimilliset. Sitten tapahtui käänne pahempaan, mutta meillä oli jo molemmilla vauvakuumetta, ja tuntui ettei voitu antaa miehen senhetkisen työkuvion ratkaista jotain niin perustavanlaatuista, henkilökohtaista päätöstä, ja kun molempien sydän sitä halusi niin kovasti. Ajateltiin että kyllä kai sen kestää, ovat kestäneet toisetkin... Jotain me keksitään... Eihän se niin rankkaa voi olla.

Ei meillä myöskään ollut ihan selvää käsitystä siitä, miten raskasta vauvan ja uhmiksen kanssa tulisi olemaan.

Minähän en siis kadu tippaakaan, vaikka sairastin sitten lopulta uupumuksen ja masennuksen ja tilanne oli välillä tosi surkea (tosin meillä oli siinä vielä muita raskaita ulkoisia tekijöitä vaikuttamassa). Lapset ovat nyt alakouluikäisiä ja niin ihania. Niin äärettömän ihania. Kaiken sen arvoisia, ihan ilman muuta.

eikä se johdu siitä ettäkö olisi tai ei olisi ideaaleja ikäeroja vaan siitä että äitien kielletyt tai negatiiviset tunteet on edelleen eräänlainen tabu



väestöliitolla on aiheesta kirja äidin kielletyt tunteet



kuten joku aiemmin kirjoitti ihan ihme hommaa olla tuomitsemassa ja sättimässä sen sijaan että jakaisi neuvoja tai tukea. Tuskin kukaan tarkoituksella ajaa itseään siihen tai tähän tilanteeseen, joskus raskaudet eivät ole suunniteltuja ja sattuvat esimerkiksi ehkäisystä huolimatta eikä abortti ole kaikille vaihtoehto.

Toisinaan lapset ovat hyvinkin suunniteltuja eikä silti kaikki mene miten piti kun lapset syntyvät.



Siihen millaista voi olla voisi saada realistisempaa kuvaa jos negatiivisistakin asioista puhuttaisiin avoimemmin (kuten tässä ketjussa tehdään) ILMAN syyllistämistä ja nimenomaan vinkkejä ja tukea jakaen. Jokaisella voi olla elämässään tiukkoja tilanteita, oli ne suunniteltuja tai ei tai oli niihin tukea tai ei tai hyvät lähtökohdat tai ei. Sitten voi katsoa peiliin jos tekee mieli olla katkera tai ilkeä tai kertoa jotain nasevaa jälkiviisasta.



Itselläni helvetti pääsi irti kolmannen syntymän jälkeen, vauvan yövalvomisista johtuen. Kaikki muu olisi ollut lastenleikkiä, mutta itsellä pinna kiristyi tosi pahasti suhteessa isompiin lapsiin, etenkin esikoiseen. Sitä harjoitellaan vieläkin ja ennen kaikkea siitä omasta idyllistä irti päästämistä, että onkin epätäydellinen, mitä se äitiys onkaan, millainen ihminen olenkaan ja mitä haluan olla ja miten sitä kohti kuljetaan.



Kaikki ei aina ole helppoa mutta huomenna on aina uusi päivä ja uusi yritys. Kiitos ja anteeksi auttavat sanoina aika paljon, halaamisesta on iso apu ja nukkuminen, ulkoilu ja hyvin syöminen ovat jo ylellisyyttä, nauru kultaakin kalliimpaa ja hiljaisuus usein parasta musiikkia.



Voimia aloittajalle, samaa venettä soudetaan ja elämää se vain on, yritä nauttia siitä mitä on, tehdä elämästä hyvä niillä eväillä jotka siinä käsillä on, pienillä teoilla.