Onko tälle luonnevialle nimi? Esitän aina roolia, koska tuntuu ettei mitään omaa itseä olekaan

Hieno ketju Ap. 

Painiskelen samanlaisten tuntemusten kanssa. Tuntuu, että siedän tosiaankin enää vain koiran seuraa en ihmisten, en edes aina perheenjäsenten. Kaikki muu tuntuu teennäiseltä. Äidin jaaritukset ja seuran tarve varsinkin rasittavat kovin. 

Miksei ihmiset voi vain olla hiljaa ja miksi ilmaisevat itsensä niin monisanaisesti?

Tuo kertomasi vaatteistasi roolivaatteina oli aika riemastuttavaa ja jotenkin samaistuttavaa.

Olen tietysti se entinen superkiltti miellyttää. Saanut siitä varmaan tyydytystäkin, mutta enää en juuri yhtään. Tulen vain pahansisuisemmaksi vuosi vuodelta. Ehkä se on sitä omien rajojen etsimistä ja löytämistä. Ja se on näköjään vaikeaa joidenkin läheisten hyväksyä, muistaa ja sisäistää. 

Mielessäni olen myös aina kehitellyt kaikenmaailman tarinoita, mutta en todellakaan jaksa niitä enää alkaa kirjoittamaan kuten joskus nuorempana. Vaikka kirjailijan ura on oolut joskus haaveenakin. 

Olen aina kokenut itseni ulkopuoliseksi ja erilaiseksi, vaikka ympärilläni on aina ollut ihmisiä. Vetäydyn ja tarkkailen, haistelen ilmapiiriä. En herätä huomiota. Käyttäydyn niin kuin toivotaan tai luulen toivottavan eli juuri maskaan. 

Minustakin tuntuu, että olen autisti, mutta ei sitä tarvitse diagnosoida enää liki eläkeiässä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista. 

Juuri se ärsyttää nuorissa naisissa, jos kuvittelevat että heillä on ihmisarvo vaikka minä olen vanha.

Onko tälle luonnevialle nimi? Esitän aina roolia, koska tuntuu ettei mitään omaa itseä olekaan

Huono itsetunto.

Ihminen, jolla on hyvä itsetunto ja hyvä omanarvontunto, joka pitää itsestään sellaisena kuin on, pystyy olemaan seurassa kuin seurassa oma itsensä. Sellainen henkilö ei pelkää muiden kommentteja, katseita, huomautuksia tms.

Sitä täytyy vain alkaa opettelemaan, jos sellainen ei onnistu luonnostaan.

Minullakin on tietyntyyppiset ihmiset, joiden seurassa alan arkailla ja muuttua epävarmaksi ja sulkeutuneeksi, vaikka toisenlaisten seurassa olen aivan erilainen, vapautunut, puhun, nauran ym. Olen havainnut, että oma itsetuntoni ikään kuin latistuu joidenkin todella itsevarmojen ihmisten läsnäollessa.

Itse tälleen vasta keski-ikäisenä diagnosoituna naisautistina veikkaisin, että ap on kanssa 'high-masking' -autisti. Itseasiassa olen näiden kuvausten perusteella melkein täysin varma asiasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meille autisteille tuollainen maskaaminen on tuttua. Sitä tuntee itsensä vialliseksi kun ei mahdu siihen rooliin mihin ympäristö yrittää laittaa, omiin tarpeisiin, niihin todellisiin ei ole osattu vastata lapsuudessa, joten onko ihme jos jää itselleen täysin vieraaksi jos tyhjään tauluun ei saa ajan kanssa kehittyä omaa kuvaa vaan liimataan muiden kuvia päälle niin ettei sitä kuin etäisesti tauluksi tunnisteta.

Eläinten kanssa ei tarvitse maskata ja sopivien kirjolla olevien kanssa voi myös olla ilman maskia.

Ehkä olet sosiaalinen, extrovertti autisti. Jos naisten autismia on alettu tunnistamaan vasta viime vuosina, niin sosiaalisten autistinaisten on aika turha toivoa saavansa virallista määritelmää neurotyypistään koska on oppinut maskaamaan niin hyvin.

Voi olla jotain ihan muutakin. Mutta täytyy myöntää että ajatusmaailmasi ja miten käytät vertauskuvia ovat k

Komppaan muita kirjoittajia, että ajatusmaailmasi perusteella saattaisit hyvinkin olla autisti (asperger), joka on vaan oppinut todella hyvin maskaamaan ja näyttelemään. Itsekin sain vasta hiljattain diagnoosin näin nelikymppisenä juurikin tuon hyvän mukautumiskyvyn vuoksi. Jatkuvat uupumiset työssä, unettomuus, masennus yms. johdattivat tämän asian jäljille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista. 

Tämä. Mä tajusin kolmekymppisenä, että hitto mähän voin sanoa ihmisille ei. Ei haittaa jos joku loukkaantuu. 

Minulla ei ole ollut ikinä mitään ongelmaa sanoa ei, jos vaan olen tiedostanut, että en tahdo jotain. 

Ongelma on, että se roolini on niin vahva, että LUULEN tahtovani asioita, joita en tahdo. 

 

ap

Älä päätä mitään nopeasti. Anna aikaa itsellesi. Sano että palataan asiaan huomenna yms

Monelle autistille on tuttua juuri tuollainen "maskaaminen".

Keski-ikäinen naisassi lisää ilmoittautuu puhumaan tuosta maskaamisesta. Siitä ei hirveästi vielä puhuttu kun minä sain diagnoosini 10 vuotta sitten. Toivon, että olisi. Koko elämäni mukanani on nimittäin kulkenut jonkinasteinen itseinho siksi, että tiedän koko ajan teeskenteleväni, minä, rehellinen ihminen. 

Tuttua on tuokin mitä ap kuvailee, ettei sisällä tunnu olevan muuta kuin reikä. Kun on niin pienestä, että ei tiedäkään, torjunut kaiken olennaisen itsestään "vääränlaisena", se on painunut niin syvälle, ettei sitä tunnista. 

On oikeasti aika ikävää elää elämänsä niin, että koko ajan pinnistelee ettei kukaan vaan huomaisi, miten vääränlainen olet. 

-----------

Se vielä, että ainakin oman kokemukseni mukaan asiat vaikeutuu uudestaan keski-iässä/vaihdevuosien kynnyksellä. Kun murrosiässähän moni tyttöautisti alkaa oireilla, vaikka lapsuus vielä menisikin hyvin. Niin tässä on sitten toinen kriittinen paikka. Osittain kyse on varmaan siitä, että kun hormonit heittää häränpyllyä, ei ole voimavaroja maskata niin hyvin ja ne kengät lakkaa sopimasta. 

MUTTA itse koen, että kuten murrosiässäkin, keski-iässä sinulta aletaan yhtäkkiä odottaa jotain mystisiä naisjuttuja, ja sinuun aletaan suhtautua eri tavalla. Ikään kuin olisit muiden silmissä ihan eri ihminen siksi, että sinulla on tissit, tai että ne tissisi ovat päättäneet tehdä syöksylaskun napaa kohti. Go figure. 

Ja koen myös, että ne paineet tulee nimenomaan muilta naisilta. Naisissa on kumma konformistinen piirre, että kaikkien pitäisi olla samanlaisia, ja jos et ole, sinut kyllä palautetaan nopeasti ruotuun. (entinen koulu-, ja työpaikkakiusattu täällä juu, ja nimenomaan muiden tyttöjen/naisten kiusaama.) Miehillä on paljon suurempi toleranssi (naisten) omituisuudelle. En tiedä, miten ne sietävät toisten miesten omituisuutta, mutta naisilta ne sietää kyllä melkein mitä hyvänsä. Yksikään mies ei ole ikinä antanut ymmärtää, että minun pitäisi olla toisenlainen, naiset sitäkin enemmän. 

Etkö oo saanut kasvaa omaksi itseksesi? Kukaan ei tukenut, kannustanut, suojellut? Tuo on emotionaalista hylkäämistä tms jollain muulla sanalla ilmaistu, sekin traumatisoi. Näen sen niin ettei tunnepuoli kehity. Jää lapsen tasolle. Sitä sitten oppii kaikenlaisia sosiaalisia (huonojakin) kikkoja. Maskaaminen tapahtuu ilman yhteyttä omiin tunteisiin, vaan reagoidaan toisen sanomisiin, käyttäytymiseen, mikroilmeisiin, puheensävyyn, tunteeseen, kehon asentoon. Tarkoitus on kuitenkin selvitä.. Sosiaalinen sinä on eri kuin yksityinen sinä. Tunnetko muiden tunteita? 

Tuntuu vähän siltä että vaikea saada jalansijaa mistään.

Vierailija kirjoitti:

Onko tälle luonnevialle nimi? Esitän aina roolia, koska tuntuu ettei mitään omaa itseä olekaan

Huono itsetunto.

Ihminen, jolla on hyvä itsetunto ja hyvä omanarvontunto, joka pitää itsestään sellaisena kuin on, pystyy olemaan seurassa kuin seurassa oma itsensä. Sellainen henkilö ei pelkää muiden kommentteja, katseita, huomautuksia tms.

Sitä täytyy vain alkaa opettelemaan, jos sellainen ei onnistu luonnostaan.

Minullakin on tietyntyyppiset ihmiset, joiden seurassa alan arkailla ja muuttua epävarmaksi ja sulkeutuneeksi, vaikka toisenlaisten seurassa olen aivan erilainen, vapautunut, puhun, nauran ym. Olen havainnut, että oma itsetuntoni ikään kuin latistuu joidenkin todella itsevarmojen ihmisten läsnäollessa.

En tunnista itseäni lainkaan kuvauksestasi. En ole arka, en ole epävarma. Tiedän aina, mitä olen tekemässä, esim. julkinen puhuminen ei jännitä minua ollenkaan (koska olen niin v:un hyvä näyttelijä, koska kerran koko ajan näyttelen). En minä pelkää muiden kommentteja, katseita, huomautuksia. Ainakaan mitenkään tietoisesti. Kyse on paljon syvemmällä olevasta asiasta. 

Ei minun tarvitse pelätä ketään eikä mitään, koska tiedän että pystyn esittämään kenelle hyvänsä täsmälleen sitä, mitä kulloinkin tarvitsee. Se on tässä melkein pahinta, olen tässä teeskentelyssä ihan uskomattoman hyvä. Luulen, että pystyisin jopa manipuloimaan ihmisiä, jos haluaisin. 

Se kärsimys tulee siitä, että kaikki tuo on pelkkää erittäin korkealla tasolla olevaa performanssia, enkä minä ole edes paikalla. Siis se minä, joka on oikeasti olemassa ja välillä pilkahtaa esiin jos istun hiljaa metsässä. 

Olen nyt lukenut korkeapaineella tuosta maskaamisesta, ja on aivan selvää, että teen täsmälleen samaa, kuin autistit. Mitä ikinä sitten olenkaan. En ala itseäni diagnosoimaan, seuraava askel on mennä juttelemaan jollekin asiaan perehtyneelle terapeutille. Virallista diagnoosia en varmastikaan tarvitse, mutta jotain tukea että en revi itseäni enää kappaleiksi. 

Olen tiedättekö ihan sekaisin päästäni nyt (siis eri tavalla kuin yleensä). En ole tiennyt, että yhteiskunnassa on niin paljon tuollaista hiljaista kärsimystä. En ole mikään itkuiita, mutta nyt minulla on vedet silmissä kun ajattelen, että en ole ainoa tällainen ja monet kärsii paljon, paljon enemmän kuin minä, teeskennellen koko elämänsä, voimatta koskaan olla omia itsejään. 

Että ihminen oppii teeskentelemään suurin piirtein ennen kuin puhumaan, koska vanhempi viestii, että sinä olet vääränlainen etkä kelpaa tällaisena. Eikä kukaan edes tee sitä tahallaan tai pahuuttaan. 

Numero 50 oli siis ap. 

no itse olen autisti-adhd dgt omaava ja samaistun tuohon tosi hyvin. Olen perus perttien mielestä liian outo -> pakko koittaa käyttäytyä "normaalisti" ja sehän se vasta onkin väsyttävää ja turhauttavaa

Mutta miten se maskaaminen sitten lopetetaan, siinäpä kysymys? 

Taas yksi naisautisti lisää keskusteluun. Olen kanssa keski-iän kynnyksellä, reilu kymmenen vuotta sitten diagnosoitu. Ja tuntuu, että tuo saatanan maskaus on kuin sipuli, kuorin sitä kerros kerrokselta eikä se piru lopu ikinä. 

Ilmeisesti ei ole mitään rajaa sillä, miten omituinen ihminen voi olla. Tuntuu, että ekkoja lukuunottamatta kaikki asiat, mitkä ovat minua "kiinnostaneet", eivät itse asiassa kiinnostaneet minua, vaan avatartani. 

Täytyy sanoa, että minä kyllä tykkäsin siitä avattarestani. Se oli ihan hirveän cool ja pätevä. Valitettavasti minä olen tosi nolo, vähän kuin Radagast Ruskean unohdettu sisar Gunvor Homssu. Kävi liian kalliiksi mielenterveydelle pitää sitä cooliutta yllä. 

Mutta joo, siis kun alat ap löytää itseäsi, varaudu siihen että noloudella ei ole rajoja, ja voit inhota välillä itseäsi vielä enemmän kuin mitä nyt mahdollisesti inhoat. 

Minä olen esimerkiksi lakannut käyttämästä alusvaatteita (toisin sanoen liivejä ja pikkareita, alushameita ja -paitoja käytän kyllä), koska olen itse asiassa inhonnut aina niitä enkä vaan jaksa enää. Sheivaaminen sai jäädä. Lakkasin myös hillitsemästä stimmailua. Näin alkuun. 

Mies tuntuu edelleen tykkäävän minusta. Muista en ole niinkään varma. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta miten se maskaaminen sitten lopetetaan, siinäpä kysymys? 

Taas yksi naisautisti lisää keskusteluun. Olen kanssa keski-iän kynnyksellä, reilu kymmenen vuotta sitten diagnosoitu. Ja tuntuu, että tuo saatanan maskaus on kuin sipuli, kuorin sitä kerros kerrokselta eikä se piru lopu ikinä. 

Ilmeisesti ei ole mitään rajaa sillä, miten omituinen ihminen voi olla. Tuntuu, että ekkoja lukuunottamatta kaikki asiat, mitkä ovat minua "kiinnostaneet", eivät itse asiassa kiinnostaneet minua, vaan avatartani. 

Täytyy sanoa, että minä kyllä tykkäsin siitä avattarestani. Se oli ihan hirveän cool ja pätevä. Valitettavasti minä olen tosi nolo, vähän kuin Radagast Ruskean unohdettu sisar Gunvor Homssu. Kävi liian kalliiksi mielenterveydelle pitää sitä cooliutta yllä. 

Mutta joo, siis kun alat ap löytää itseäsi, varaudu siihen että noloudella ei ole rajoja, ja voit inhota välillä itseäsi vielä ene

Haluaisin kuulla lisää Gunvor Homssusta, hän kuulostaa kiinnostavalta. :)

Ihana ketju. Symppaan. Mulla toi tyhjyys on helpottanut sen mukaan kun olen ruvennut avautumaan omille tuntemuksilleni ja tarpeilleni ihan siinä hetkessä.

t. myös asperger-piirteitä itsestään löytänyt nainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista. 

Kuinka voin vapautua, jos ei ole ketään vapautumassa? 

Minusta tuntuu, että en ole kutistanut itseäni, vaan olen joutunut laajentamaan niin, että olen mennyt keskeltä niin ohueksi että siellä on pelkkä reikä. Ihan kuten Bilbo Reppuli sanoo, että voinokare, joka on levitetty liian isolle leipäpalalle. 

Esimerkiksi se, että koko ajan täytyy puhua tai vähintäänkin teeskennellä kuuntelevansa ja nyökytellä. Miksei voida vaan olla hiljaa? 

Tai täytyy olla olevinaan kiinnostunut asioista, joista ei ole, koska jos et ole kiinnostunut

En nyt ehtinyt vielä lukea koko ketjua. 

Persoonallisuushäiriöistä esim. Epävakaalla ja narsistilla on minuuden paikalla tyhjyys. Mutta heillä on molemmilla muitakin oireita. 

Kun on liian rankoissa paikoissa, joissa on laitettava syrjään omat tarpeet, alkaa kaduttaa itseään.

Sanoit, ettet ole ollut itsesi edes lapsena. Eivätkö vanhempasi puuttuneet asiaan mitenkään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista. 

Kuinka voin vapautua, jos ei ole ketään vapautumassa? 

Minusta tuntuu, että en ole kutistanut itseäni, vaan olen joutunut laajentamaan niin, että olen mennyt keskeltä niin ohueksi että siellä on pelkkä reikä. Ihan kuten Bilbo Reppuli sanoo, että voinokare, joka on levitetty liian isolle leipäpalalle. 

Esimerkiksi se, että koko ajan täytyy puhua tai vähintäänkin teeskennellä kuuntelevansa ja nyökytellä. Miksei voida vaan olla hiljaa? 

Tai täytyy olla olevinaan kiinnostunut asi

Ne vanhemmat on ensimmäiset ihmiset, joita varten autistityttö alkaa maskata. Ei ne mitään tajua, luulevat hyvinkin tuntevansa lapsensa.

Ja ap jos on keski-ikäinen, se on ollut lapsi kasarilla. Ei ihmiset silloin välittäneet lapsistaan, siis jos se oli hyvä koulussa ja vaivaton.

Toinen 80-luvun autistityttö. Äitini luulee edelleen että tuntee minut tosi hyvin... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko, että on luonnevika vaan normaalia reagointia tapaasi olla. Minulla on tapahtunut samaa erityisesti parisuhteessa ollessani. Hukkaan jotenkin itseni ja hyvätkin muistot tuntuu vain etäisesti tutuille. Sen sijaan yksin tai koiran kanssa syntyneet muistot muistan vahvasti ja niihin liittyneet tunteet. Huomaan, että joidenkin ihmisten seurassa olen enemmän oma itseni kuin toisten. Olen ratkaissut asian niin, että tarvitsen paljon yksinoloaikaa ja panostan ihmissuhteisiin, joissa olen eniten oma itseni eli käytännössä ilmaisen tunteita ja ajatuksia ilman erityistä filtteriä. 

 

Minun käsittääkseni persoonallisuushäiriöiden (tai vaikka masennuksen) ja "normaalin" raja on liukuva. Ts. ei ole niin, että tässä korissa on normaalit ja tässä toisessa vaivaiset, vaan ollaan janalla ja jossain kohtaa sitten se piirre a

Luovalla ihmisellä minuus on ihan ensisijainen.

Vierailija kirjoitti:

Monelle autistille on tuttua juuri tuollainen "maskaaminen".

Narsistin tyhjiö, sekin voi olla. Sitähän ap kuvaa.

Omalla kohdallani tuollainen olo iski reilu parikymppisenä. Olin tosi peloissani, tuntui kuin kaikelta olisi lähtenyt pohja, että en tiedä yhtään kuka olen. Vähitellen, vuosien myötä olen tutustunut itseeni, ja nyt yli nelikymppisenä uskoisin, että tunnen itseni aika hyvin.

Minulla taustalla oli se, että jouduin lapsena huolehtimaan muista (henkisesti) ja omille tunteille ja tarpeille ei ollut tilaa. Jäin tavallaan oman elämäni sivuhenkilöksi. Minulla on ollut myös mainitsemiasi epätodellisuuden tunteita, on välillä edelleen.