Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko tälle luonnevialle nimi? Esitän aina roolia, koska tuntuu ettei mitään omaa itseä olekaan
13.10.2024 |
Minulla on ollut ihan perushyvä ja turvallinen lapsuus keskiluokkaisessa perheessä eikä mitään traumahommeleita, mitkä selittäisi. Mutta jostain syystä olen oppinut hyvin pienestä saakka, että ei ole suotavaa olla oma itsensä, vaan olen kehittänyt roolin, jota esitän kaikille.
Nyt keski-iässä se rooli alkaa tuntua koko ajan hankalammalta, ihan kuin olisi koko ajan liian pienet kengät väärissä jaloissa ja jalkani vielä kasvaisi koko ajan. Mutta kun yritän miettiä, kuka olen sen roolin alla, tuntuu että siellä ei ole ketään.
En esimerkiksi pidä lainkaan menneiden muisteluista, koska tuntuu aina, että ne on tapahtuneet vieraalle ihmiselle -poislukien jotkut ahdistavat, kielteiset muistot, silloin olen ilmeisesti ollut ihan itsenäni läsnä että on syntynyt tunnemuisto. Muistan kyllä asioita paljon ja hyvin, mutta ne ei tunnu liittyvän mitenkään minuun.
Mietin nyt, että onko tälle joku termi? Jos ilmiö on tunnistettu, siihen voisi sitä kautta löytää apua.
Kommentit (202)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Vierailija kirjoitti:
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Tämä. Mä tajusin kolmekymppisenä, että hitto mähän voin sanoa ihmisille ei. Ei haittaa jos joku loukkaantuu.
Vierailija kirjoitti:
En usko, että on luonnevika vaan normaalia reagointia tapaasi olla. Minulla on tapahtunut samaa erityisesti parisuhteessa ollessani. Hukkaan jotenkin itseni ja hyvätkin muistot tuntuu vain etäisesti tutuille. Sen sijaan yksin tai koiran kanssa syntyneet muistot muistan vahvasti ja niihin liittyneet tunteet. Huomaan, että joidenkin ihmisten seurassa olen enemmän oma itseni kuin toisten. Olen ratkaissut asian niin, että tarvitsen paljon yksinoloaikaa ja panostan ihmissuhteisiin, joissa olen eniten oma itseni eli käytännössä ilmaisen tunteita ja ajatuksia ilman erityistä filtteriä.
Minun käsittääkseni persoonallisuushäiriöiden (tai vaikka masennuksen) ja "normaalin" raja on liukuva. Ts. ei ole niin, että tässä korissa on normaalit ja tässä toisessa vaivaiset, vaan ollaan janalla ja jossain kohtaa sitten se piirre alkaa olla niin vahva, että siitä alkaa olla haittaa, ja sen jälkeen sillä on nimi ja diagnoosi.
Ja omalla kohdallani koen, että tämä ominaisuus on niin korostunut, ettei se enää ole oikein normaalia. Koska jos olen ollut enemmän ihmisten kanssa, tuntuu että siellä roolin alla ei enää ole ketään, pelkkää tyhjyyttä. Ja sitten minun täytyy olla tosi paljon yksin, että lakkaan olemasta ihan tyhjä.
Tosiaan koiran kanssa metsässä tunnen olevani oma itseni, ei oikein muuten.
Tämä tuntuu lisäksi pahenevan, nykyään oloni on tuollainen jopa mieheni seurassa. Tuntuu, että heti kun suuni avaan, rooli aktivoituu ja olen "aito" vain ollessani hiljaa. Miehessä ei siis ole vikaa, se on hyvä ihminen ja ennen olen tuntenut olevani sen seurassa enimmäkseen oma itseni. Mutta nyt ihan viimeisen parin kuukauden ajan on tullut tuo, että kaikki puhe tuntuu teeskentelyltä.
Ja minusta on muuten nuoresta saakka tuntunut esim. kaikki, mitä päiväkirjaani kirjoitan, niin jälkeenpäin teennäiseltä. En siis kirjoita mitään päivän tapahtumia, vaan ajatuksiani ja sellaista tajunnanvirtaa. Ja heti kirjoittamisen jälkeen se kaikki tuntuu paitsi teennäiseltä, myös siltä että sen on kirjoittanut joku aivokuollut. Olenkin ratkaissut ongelman sillä, että en koskaan lue mitä olen kirjoittanut, kirjoitan vihkon täyteen ja heitän pois. Oleellista on se kirjoittamisen hetki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Kuinka voin vapautua, jos ei ole ketään vapautumassa?
Minusta tuntuu, että en ole kutistanut itseäni, vaan olen joutunut laajentamaan niin, että olen mennyt keskeltä niin ohueksi että siellä on pelkkä reikä. Ihan kuten Bilbo Reppuli sanoo, että voinokare, joka on levitetty liian isolle leipäpalalle.
Esimerkiksi se, että koko ajan täytyy puhua tai vähintäänkin teeskennellä kuuntelevansa ja nyökytellä. Miksei voida vaan olla hiljaa?
Tai täytyy olla olevinaan kiinnostunut asioista, joista ei ole, koska jos et ole kiinnostunut muiden lasten kaverisynttäreistä, olet itsekäs hirviö.
Olen joskus miettinyt jossain tilanteessa, että taas vedän roolia, millainen olisin, jos en tekisi niin? No vastaus on, että en ylipäänsä olisi koko tilanteessa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Tämä. Mä tajusin kolmekymppisenä, että hitto mähän voin sanoa ihmisille ei. Ei haittaa jos joku loukkaantuu.
Minulla ei ole ollut ikinä mitään ongelmaa sanoa ei, jos vaan olen tiedostanut, että en tahdo jotain.
Ongelma on, että se roolini on niin vahva, että LUULEN tahtovani asioita, joita en tahdo.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että on luonnevika vaan normaalia reagointia tapaasi olla. Minulla on tapahtunut samaa erityisesti parisuhteessa ollessani. Hukkaan jotenkin itseni ja hyvätkin muistot tuntuu vain etäisesti tutuille. Sen sijaan yksin tai koiran kanssa syntyneet muistot muistan vahvasti ja niihin liittyneet tunteet. Huomaan, että joidenkin ihmisten seurassa olen enemmän oma itseni kuin toisten. Olen ratkaissut asian niin, että tarvitsen paljon yksinoloaikaa ja panostan ihmissuhteisiin, joissa olen eniten oma itseni eli käytännössä ilmaisen tunteita ja ajatuksia ilman erityistä filtteriä.
Minun käsittääkseni persoonallisuushäiriöiden (tai vaikka masennuksen) ja "normaalin" raja on liukuva. Ts. ei ole niin, että tässä korissa on normaalit ja tässä toisessa vaivaiset, vaan ollaan janalla ja jossain kohtaa sitten se piirre alkaa olla niin vahva, että siitä alkaa olla haitta
"Oleellista on se kirjoittamisen hetki."
Näin se on. Huomenna voit kuitenkin olla ihan itsesikin kanssa siitä samasta asiasta, mielipiteestä tai sen hetkisen tietomääräsi perusteella kirjoittamastasi spontaanista kommentista ihan eri mieltä itsesi kanssa, että mitä ihmettä olen kirjoittanut. Siinä hetkessä se on vaan tuntunut oleelliselta asialta kertoa tai kommentoida tai purkaa pois mielestä. Tai sitten olet edelleen sitä samaa mieltä ja näet jostain peukuksesta miten joku toinen on purkanut sinun kommenttiisi alapeukuttamalla omaa turhaa elämäänsä tai jopa kannattanut sinua.
Sitä varten nämä keskustelupalstat ovat. Joskus ne onneksi ovat keskustelua muidenkin kanssa eikä sen oman pään tai roolien kanssa.
-winner-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että on luonnevika vaan normaalia reagointia tapaasi olla. Minulla on tapahtunut samaa erityisesti parisuhteessa ollessani. Hukkaan jotenkin itseni ja hyvätkin muistot tuntuu vain etäisesti tutuille. Sen sijaan yksin tai koiran kanssa syntyneet muistot muistan vahvasti ja niihin liittyneet tunteet. Huomaan, että joidenkin ihmisten seurassa olen enemmän oma itseni kuin toisten. Olen ratkaissut asian niin, että tarvitsen paljon yksinoloaikaa ja panostan ihmissuhteisiin, joissa olen eniten oma itseni eli käytännössä ilmaisen tunteita ja ajatuksia ilman erityistä filtteriä.
Minun käsittääkseni persoonallisuushäiriöiden (tai vaikka masennuksen) ja "normaalin" raja on liukuva. Ts. ei ole niin, että tässä korissa on normaalit ja tässä toisessa vaivaiset, vaan ollaan janalla ja jossain kohtaa sitten se piirre alkaa olla niin vahva, että siitä alkaa olla haitta
Minusta tuo kuvailemasi on aika tyypillistä esimerkiksi luoville ihmisille. Lisänä voi olla esim. jatkuvaa sisäistä monologia tai kuviteltua dialogia, jatkuvaa erilaisten mahdollisten skenaarioiden kelaamista päässä niin että elämä tuntuu tapahtuvan lähinnä fiktiivisesti oman pään sisällä. Muiden ja itsen tarkkailua sillä tavalla, että tuntee olevansa irrallaan normaalielämästä. Thomas Mann kirjoitti tästä aiheesta aika hyvän novellin nimeltä "Tonio Kröger": siinä ulkopuolisuuden tunteistaan aina kärsinyt päähenkilö tulee siihen johtopäätökseen, että kirjailijan pitääkin olla irrallaan normaalielämästä.
Minä en nyt millään muista, kuka näin sanoi, mutta muistan sellaisen oivalluksen, joka meni suurin piirtein: oman tai jonkun muun kriisin keskellä kirjailija kirjoittaa muistiinpanoja. Varmasti nykypäivänä tuostakin saisi jonkinlaisen diagnoosin.
Sinulla on toki ongelmana, että tuo kaikki aiheuttaa sinussa ahdistusta ja epäaitouden tunteita. En tiedä onko sinulla luovia harrastuksia - tai oletko harkinnut esimerkiksi fiktion kirjoittamista - mutta voisit yrittää ajatella, ettei tämä ole sinussa mikään "vika" vaan vahvuus, jota et vain vielä ole tajunnut vahvuudeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse olla kiinnostunut lasten kaverisynttäreistä tai teeskennellä kuuntelevansa :) Olet laittanut itsellesi kriteerit korkealle. Tässä elämässä on kovin vähän asioita, joita on pakko tehdä. Sinulla on vain yksi elämä eikä sitä kannata käyttää toisten odotusten mukaan elämiseen. Tunnistat, ettet ole joissakin tilanteissa viihtynyt, sisälläsi on siis "minä itse", mutta taidat vaientaa sen aina kun tunteita nousee esiin, jotka ovat ristiriidassa esittämäsi henkilön välillä? Kannattaa lukea kirjallisuutta mm. ylikiltteydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Kuinka voin vapautua, jos ei ole ketään vapautumassa?
Minusta tuntuu, että en ole kutistanut itseäni, vaan olen joutunut laajentamaan niin, että olen mennyt keskeltä niin ohueksi että siellä on pelkkä reikä. Ihan kuten Bilbo Reppuli sanoo, että voinokare, joka on levitetty liian isolle leipäpalalle.
Esimerkiksi se, että koko ajan täytyy puhua tai vähintäänkin teeskennellä kuuntelevansa ja nyökytellä. Miksei voida vaan olla hiljaa?
Tai täytyy olla olevinaan kiinnostunut asioista, joista ei ole, koska jos et ole kiinnostunut
Niin tuo on sitä persoonansa kutistamista kun et edes omaa aikaasi arvosta niin paljon, että sanoisit ettei sinulla ole aikaa kuunnella mitään horinoita. Aina kun laitat jonkun toisen ihmisen tarpeet itsesi edelle pienenet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko, että on luonnevika vaan normaalia reagointia tapaasi olla. Minulla on tapahtunut samaa erityisesti parisuhteessa ollessani. Hukkaan jotenkin itseni ja hyvätkin muistot tuntuu vain etäisesti tutuille. Sen sijaan yksin tai koiran kanssa syntyneet muistot muistan vahvasti ja niihin liittyneet tunteet. Huomaan, että joidenkin ihmisten seurassa olen enemmän oma itseni kuin toisten. Olen ratkaissut asian niin, että tarvitsen paljon yksinoloaikaa ja panostan ihmissuhteisiin, joissa olen eniten oma itseni eli käytännössä ilmaisen tunteita ja ajatuksia ilman erityistä filtteriä.
Minun käsittääkseni persoonallisuushäiriöiden (tai vaikka masennuksen) ja "normaalin" raja on liukuva. Ts. ei ole niin, että tässä korissa on normaalit ja tässä toisessa vaivaiset, vaan ollaan janalla ja jossain kohtaa sitten se piirre a
Joo, minullakin pyörii koko ajan elokuva päässä kaikesta siitä, mitä voisi tapahtua, ja kuvittelen kaikenlaisia päiväunia muutenkin koko ajan. Kirjoitan tavallaan kirjoja päässäni koko ajan.
Olen itse asiassa kokeillut fiktion kirjoittamista, mutta minusta ei ole siihen. Keksin kyllä hyviä ideoita miljöötä ja asetelmaa varten, mutta en ole riittävän pitkäjänteinen luodakseni ehjää tarinaa. Voisi kai sitä kokeilla sellaisia tuokiokuvanovelleja, mutta novellit ovat rikos ihmisyyttä vastaan mielestäni.
Ja fiktiota kirjoittaessakin tuntuu jälkeenpäin, että teksti on sen roolihahmoni, että se tekstin "ääni" ei ole minun. Kirjoitan myös runoja, ja ne tuntuu samalta. Että joku muu on sitten kuitenkin ne kirjoittanut.
Kirjoittamisesti kuitenkin nautin, kirjoitin uusiksi cv:ni yksi päivä ja nautin jopa siitä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Tämä. Mä tajusin kolmekymppisenä, että hitto mähän voin sanoa ihmisille ei. Ei haittaa jos joku loukkaantuu.
Minulla ei ole ollut ikinä mitään ongelmaa sanoa ei, jos vaan olen tiedostanut, että en tahdo jotain.
Ongelma on, että se roolini on niin vahva, että LUULEN tahtovani asioita, joita en tahdo.
ap
Tehokas aivopesu saa uskomaan tuollaisia. Meitä aivopestään lapsesta asti. Ei siinä ole mitään sen erikoisempaa. Lopulta olemme niin kaukana itsestämme, ettemme edes näe enää missä olemme emmekä edes tunnista itseämme vaikka se kävelisi vastaan. Meidät on pikkuhiljaa pala palalta lohkottu täysin eri näköiseksi kuin me olimme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuossa ole kyse luonneviasta.
Mulle terapeutti totesi vastaavasta, että mulla on kehittymätön persoona. Kuvaa musta hyvin sitä, ettei itsekään oikein tiedä, kuka on ja mitä haluaa.
Jos heittäisit kaikki rooleilut huis vidal sassooniin ja sovittaisit sitä olemattomuutta yllesi ja makustelisit jonkin aikaa että onko se se "oikea" tai edes sen suuntaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Kuinka voin vapautua, jos ei ole ketään vapautumassa?
Minusta tuntuu, että en ole kutistanut itseäni, vaan olen joutunut laajentamaan niin, että olen mennyt keskeltä niin ohueksi että siellä on pelkkä reikä. Ihan kuten Bilbo Reppuli sanoo, että voinokare, joka on levitetty liian isolle leipäpalalle.
Esimerkiksi se, että koko ajan täytyy puhua tai vähintäänkin teeskennellä kuuntelevansa ja nyökytellä. Miksei voida vaan olla hiljaa?
Tai täytyy olla olevinaan kiinnostunut asi
Ei se tunnu kutistamiselta, vaan siltä, että minua venytetään liikaa ja keskellä on reikä, kuten sanoin.
Ja ihmissuhteet käy aika vaikeiksi, jos ei yhtään jousta. Minulla ei olisi ystäviä yhtään, jos en tekisi tuota. 90 % ystävien kanssa viettämästäni ajasta on tuota teeskenteltyä, ja sen 10 % kun tehdään jotain mikä minuakin kiinnostaa, takia jatkan sitä ystävyyttä.
Samoin en näkisi äitiäni koskaan, jos päättäisin että en yhtään teeskentele. Saisin aina kääntyä heti ovelta kannoillani, kun se alkaa jaarituksensa milloin mistäkin sukulaisesta.
-------
Ongelma on, että minä tykkään olla hiljaa, ja sen ihmiset tavallaan kokee kutsuksi puhua itse. Minusta parasta yhdessäoloa on se, että ollaan yhdessä hiljaa -jos ei ole mitään oikeasti oleellista informaatiota siirrettävänä. Mutta valtaosa ihmisistä ilmeisesti kokee yhteyttä vaan, jos mölistään vuorotellen, tai ainakin he mölisee.
No hei, nyt keksin jotain mikä on oikeaa itseäni. Tykkään olla hiljaa. Lisäksi tykkään, että ollaan hiljaa vierekkäin, ei kasvokkain. Olen joskus ollut retriitissä ja se oli hyvää yhdessäoloa, oloni ei ole ollut ikinä niin luonteva ihmisten parissa. (Loppukeskustelussa kävi ilmi, että osa porukasta oli kokenut sen erityisen ahdistavana, varsinkin kun meitä neuvottiin myös välttämään katsekontaktia. Rakastin sitä.)
ap
Meille autisteille tuollainen maskaaminen on tuttua. Sitä tuntee itsensä vialliseksi kun ei mahdu siihen rooliin mihin ympäristö yrittää laittaa, omiin tarpeisiin, niihin todellisiin ei ole osattu vastata lapsuudessa, joten onko ihme jos jää itselleen täysin vieraaksi jos tyhjään tauluun ei saa ajan kanssa kehittyä omaa kuvaa vaan liimataan muiden kuvia päälle niin ettei sitä kuin etäisesti tauluksi tunnisteta.
Eläinten kanssa ei tarvitse maskata ja sopivien kirjolla olevien kanssa voi myös olla ilman maskia.
Ehkä olet sosiaalinen, extrovertti autisti. Jos naisten autismia on alettu tunnistamaan vasta viime vuosina, niin sosiaalisten autistinaisten on aika turha toivoa saavansa virallista määritelmää neurotyypistään koska on oppinut maskaamaan niin hyvin.
Voi olla jotain ihan muutakin. Mutta täytyy myöntää että ajatusmaailmasi ja miten käytät vertauskuvia ovat kuin omasta päästäni. Minä olen autistinainen ilman virallista määritelmää, lapseni joka ei oppinut maskaamaan sai määritelmän ja olemme samanlaisia kun maskini riisutaan. Mutta en minäkään osaa riisua sitä kuin harvojen seurassa.
Onko mahdollista, että olisit autismin kirjolla? Meille autisteille toi sun kuvaama on äärimmäisen tyypillistä, ja sitä kutsutaan maskaamiseksi (eng. masking).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinussa ole mitään vikaa, olet vain hyvin sisäistänyt kasvatuksesi naiseksi. Kasvatuksen, joka on loputonta itsensä ja oman persoonansa kutistamista, jotta muilla olisi parempi mieli ja asiat sujuisi joutuisammin. Tervetuloa keski-iän kriisiksi kutsuttuun aikaan missä vihdoin vapaudut näistä kahleista.
Tämä. Mä tajusin kolmekymppisenä, että hitto mähän voin sanoa ihmisille ei. Ei haittaa jos joku loukkaantuu.
Minulla ei ole ollut ikinä mitään ongelmaa sanoa ei, jos vaan olen tiedostanut, että en tahdo jotain.
Ongelma on, että se roolini on niin vahva, että LUULEN tahtovani asioita, joita en tahdo.
ap
Tehokas aivopesu saa uskomaan tuollaisia. Meitä aivopestään lapsesta
Ja mitä kauempana se oma itse olisi normista, sitä suurempaa kärsimys.
Luulen, että minulle tämä on niin vaikeaa siksi, että vaikka olen aina ollut aika omituinen (siis roolinikin on), en ilmeisesti ole vielä edes varvasta kastanut siihen, miten hemmetin omituinen oikein olisinkaan, jos vaan olisin mitä olen, tai mitä minun kuuluisi olla, tai mikä olisi luontevaa, tai jotain.
Hmm. Tajusin juuri, että minulla ei ehkä olekaan pahoja aistiyliherkyyksiä, vaan kaikki vaatteeni tuntuu välillä pahalta siksi, että ne on jonkun muun vaatteita. Koska varsinkin, jos olen ollut ihmisten kanssa, erittäinkin äitini, tuntuu että ihan jokainen omistamani lumppu on jouhivaate. Tai sitten se teeskentelyn stressi laukaisee sen aistiherkkyyden.
Tai sitten olen vaan tosi sekopää.
ap
Alue: Aihe vapaa
En usko, että on luonnevika vaan normaalia reagointia tapaasi olla. Minulla on tapahtunut samaa erityisesti parisuhteessa ollessani. Hukkaan jotenkin itseni ja hyvätkin muistot tuntuu vain etäisesti tutuille. Sen sijaan yksin tai koiran kanssa syntyneet muistot muistan vahvasti ja niihin liittyneet tunteet. Huomaan, että joidenkin ihmisten seurassa olen enemmän oma itseni kuin toisten. Olen ratkaissut asian niin, että tarvitsen paljon yksinoloaikaa ja panostan ihmissuhteisiin, joissa olen eniten oma itseni eli käytännössä ilmaisen tunteita ja ajatuksia ilman erityistä filtteriä.