Missä vaiheessa katkaista välit omaan lapseen?

Tänä syksynä mediassa on ollut paljon keskustelua lapsista, jotka eivät pidä yhteyttä vanhempiinsa. Tyttäreni on yksi heistä. Hän muutti kotoa heti täysi-ikäistyttyään eikä ole sen jälkeen oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä kuin muutaman kerran, tarvitessaan rahaa/palveluksen. Muutosta on muutama vuosi.

Välimme olivat etäiset ja vaikeat jo ennen kuin lapsi muutti kotoa. Hänellä oli sosiaalisia vaikeuksia, neurokirjon piirteitä ja mielenterveysongelmia. Lapsi koki, että kaikki ongelmat olivat vanhempien syytä, ja kapinoi voimakkaasti vanhempia vastaan. Oli päihteitä, lain rikkomista, karkureissuja, jne. Vuodet ennen lapsen täysi-ikäiseksi tulemista elimme jatkuvasti varpaillamme, haimme apua, teimme mitä kykenimme. Kunnes lapsi tuli täysi-ikäiseksi ja totesi, että hänen elämäänsä ei kukaan enää ohjaile, ja muutti pois. En tiedä, mitä lapselle kuuluu, paitsi että päihteiden käyttö on arkipäivää. Ei käy töissä eikä opiskele. Ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin. Ei ole kutsunut tai päästänyt käymään kotiinsa, ei käy myöskään meillä kylässä (paitsi hakemassa joulu- ja synttärilahjat).



Tyttären lapsuusvuosina olimme läheiset, minulla on sitä aikaa ikävä. Toivoisin, että tytär vielä haluaisi rakentaa suhdettaan meihin vanhempiin uudelleen, mutta en pidä tätä todennäköisenä. Vanhempana olen kokenut, että tehtäväni on ns. pitää ovea auki, tätä myös ammattilaiset ja lähipiirini toistelee. Heikossa toivossa roikkuminen on kuitenkin henkisesti raskasta, ja usein mieleni tekisi sulkea se ovi kokonaan. Ehkä silloin en tuntisi jatkuvaa surua asiasta.

Kuinka toimisit tilanteessani? Laittaisitko ajoittain viestiä lapselle, vaikka hän ei koskaan vastaa? Lakkaisitko laittamasta? Sanoisitko lapselle, että seuraavaksi on hänen vuoronsa, minulta ei enää tule yhteydenottoja? Blokkaisitko hänet puhelimessa, niin että hänkään ei edes saisi yhteyttä? Erityisesti kiinnostaa, jos joku on ollut tässä tilanteessa ja löytänyt tavan päästä sinuiksi sen kanssa. Mikä se tapa oli?