Onko teillä koskaan, niin että tekisi mieli kadota?

Olen oppinut antamaan armoa itselleni. En ole vielä kuollut. Siis tänäänkin on vastuu omasta ja läheisten elämästä tärkein asia

Ei. haluan olla esillä. Olen töitä tehny paljon ja usko vaan että on parempi, ettei kiitosta tule hyvin tehdystä työstä."Kissa kiitoksella elää",Raha siinä on tärkein, niin johtajaportaassa kuin työntekijänkin puolella. Jos löydät ulkjomailta työpaikan mjuualta kujin uskonnollisista yhteisöistä joissa saa kiitosta, ilmoita hitossa mullekki.

Kömpelö otsikko. Tekeekö mielenne koskaan kadota?

Kyllä mulla käy useinkin tuo mielessä. Ei ehkä joka päivä, mutta joskus viikoittain tai useammin.  

Elämä jumittaa paikallaan, tuntuu, että olen kodin vankina. Mies on osittain hyvä, mutta joku mättää. Äiti on vaikea ja raskas. Sisarukset hymisteleviä ääliöitä. Samaan aikaan säälin heitä kaikkia ja se tuntuu sairaalta. Vaikeita tunteita paljon ja tuntuu, ettei mikään muutu vaikka mitä tekisin. En pysty muuttamaan ihmisiä, enkä yritä sitä, mutta tuntuu, että on niin vaikeaa sopeutua ja elää tätä joka ikinen päivä. En tiedä mitä voin tehdä. Hakea eri painopisteitä elämään tai ilon aiheita muualta kuin niistä mitkä ei muutu? Tuntuu, että on tylsä näkymä ihan joka suunnassa.

Sitten mietin, että minne vaan. Pakkaan pienen kassin ja menen vaikka viidakkoon. Tai Islantiin kalamieheksi. Tai johonkin muuhun missä ei ole paljoa ihmisiä. Majakanvartijaksi. Töihin jonnekkin riisikupin palkalla. En tarvis paljoa, vain paikan missä nollata kaikki vaatimukset vääntäytyä joksikin mitä ei halua.

Tein katoamistempun teininä. 17-vuotiaana ensimmäinen tapailusuhteeni oli päättynyt ja ammattikoulussa oli kiusaaja joka valehteli minusta hirveitä asioita vaikka emme tunteneet

Joka ikinen päivä elämästäni. Olen aina halunnut kadota.

Vierailija kirjoitti:

Kömpelö otsikko. Tekeekö mielenne koskaan kadota?

jätä lukematta jos noin paljon närästää

Usein mietin miten tuo onnistuisi. Vaihtaisin nimen ja muuttaisin pois.

Kyllä olen päivittäin miettinyt. Ainoa este ovat muutamat tärkeät läheiset. Mutta ei vain jaksaisi tätä elämän merkityksettömyyden tunnetta, että itse ei koskaan saa mitään, mutta aina on joku muu vaatimassa jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Kömpelö otsikko. Tekeekö mielenne koskaan kadota?

Sekin olisi auttanut, että pilkku olisi että -sanan edessä.

Tekee usein mieli kadota. 

Tähän käy hyvin yksi suosikki kappaleena, Jarkko Martikaisen "Hävitään yhdessä"

Tosin siinä on kumppani mukana, niin minullakin fantasioissani.

Vierailija kirjoitti:

Tein katoamistempun teininä. 17-vuotiaana ensimmäinen tapailusuhteeni oli päättynyt ja ammattikoulussa oli kiusaaja joka valehteli minusta hirveitä asioita vaikka emme tunteneet

Jatkan tätä. Kotioloissani oli myös rankkaa, koska perheeni oli uskovaisia enkä itse ollut. Silti minua painostettiin uskoon. Lisäksi minut oli kotipaikkakunnalla leimattu tämän inhoamani uskonnon perusteella. Uskonto oli myös rajoittanut elämääni enkä kokenut sitä omakseni. Tähän päälle turvasatamana pitämäni tapailusuhteen päättyminen ja kiusaaminen. Se kaikki oli liikaa ja muutin muualle jossa minulla myös oli ystäviä.

Ammattikoulusta ei jäänyt yhtään ystävää, koska minua oli mustamaalattu pahasti. Ainoastaan yksi ihminen tiesi mihin muutin ja pidimme yhteyttä monta vuotta- tajusin vasta jäkikäteen että meillä oli jotain ystävyyttä syvempää mutta en halunnut myöntää sitä koska tarve päästä pois ja paeta oli vahvempi.

Perheeni kanssa tein sovun ja he hyväksyvät päätökseni mutta muita ihmissuhteita ei lapsuudestani tai nuoruudestani ole jäänyt- ainoastaan yksi ystävä joka koki uskonnon osalta samankaltaista kohtelua, on löytynyt takaisin.

Koen usein juurettomuutta koska koen että kukaan ei halunnut edes tutustua minuun silloin. Toisaalta koen myös vapautta, koska voin elää ja olla oma itseni. Olen ponnistellut asioiden eteen ja minulla on asiat hyvin.

Kyllä. 18-vuotiaana ajokortin saatuani kirjoitin jäähyväiskirjeen, pakkasin repun ja lähdin ajamaan kohti pohjoista. Mutta en pystynytkään siihen ja palasin nöyränä kotiin, tuhosin kirjeen. Sama suunnitelma pyörii toisinaan päässä vielä keski-ikäisenäkin, mitä jos vain lähtisin? 

Yli 10 vuotta sitten potkut saatuani tunsin, ettei millään ole mitään merkitystä. Heti työpaikalta lähdettyäni ostin tolkuttoman määrän alkoholia ja otin umpimähkäisesti junan jonnekin kauas päättäen lähteä johonkin metsään kuolemaan. Päätin kuitenkin ensin mennä hotelliin yöksi ja tehdä katoamisen sitten aamulla, mutta sitten tulin kuitenkin häntä koipien välissä junalla takaisin kotiin vuosisadan krapulassa. 

Kadota ei ole haluttanut koskaan, mutta mielelläni menisin talviunille puoleksi vuodeksi lokakuun alkaessa.

Koko ajan useammin. Katselen monesti sitä tiettömän taipaleen takana sarjaa ja haaveilen vastaavasta, että asuisin jossain keskellä ei mitään missä ei näkisi ainuttakaan ihmistä.

Ja sen olen jo päättänyt ja itselleni luvannyt, että lähden ns saappaat jalassa eli jonain päivänä (riittävän aikaisin) lähden lapin erämaahan enkä tule ikinä takaisin. Minä en jää muiden armoille.

Viimeksi tänään. Töissä ei osata antaa kuin negatiivistä palautetta, asiakkaat kiukuttelee puhelimessa, tekisi mieli haistattaa kaikille pitkät kiittämättömyydestä, kadota. Eipä täällä kuolevassa tuppukylässä ole mitään.

Elämässä kriisien kautta yleensä huomaa elämän rajallisuuden, liekkö sillä jotain tekemistä tämän tunteen kanssa.