Tunnetteko yhtään sympatiaa ja sääliä vähän elämän laitapuolella olevia kohtaan?

Eipä juuri. Tunnen muutaman tapauksen lapsuudesta alkaen ja näillä ihmisillä on ollut monia tilaisuuksia päästä huonosta tilanteestaan pois, mutta he ovat valinneet päihteet. Auttajista ei ole ollut pulaa, mutta siitä ei ole apua, ellei ihminen itse halua auttaa itseään. Turha sanoa, että se on hankalaa, sillä monet asiat elämässä ovat hankalia. Toiset tekevät vaikeuksista huolimatta mitä pitää, toiset eivät edes yritä.

Kovan luokan päihteidenkäyttäjille? En todellakaan, useat ovat pelkkiä narsisteja ja valmiita tekemään mitä vain saadakseen mitä haluavat. Monet niistä myös ajattelevat että yhteiskunta ja muut ovat niille jotain velkaa (ja eivät edes yritä päästä eroon tuhoavista tavoistaan) 

Jotkut leppoisat alkkikset ovat sitten eri, näillä on usein pitkä elämäntarina kerrottavana eivätkä usein halua pahaa muille. 

Vierailija kirjoitti:

Jonkun verran. Moni on kuitenkin omilla elämänvalinnoillaan ajatutunut tuohon tilanteeseen, eikä edes pyri siitä pois. Enemmän minä säälin vaikkapa konkurssin tehnyttä ja omaisuutensa menettänyttä yrittäjää tai vaikka takausvelkojen takia kotinsa myynyttä kohtaan.

Yhtä lailla se takaaja on munannut. Sitä paitsi moni spurgu on ex yrittäjä tai potkut saanut.

Tunnen paljonkin. Jos ja kun kaikkien muiden lailla hyödyn todella paljon menestyneiden, lahjakkaiden ja suorastaan nerokkaiden ihmisten työstä ja keksinnöistä, niin en voi myöskään henkisesti irtisanoutua niiden kohtaloista ja kärsimyksistä, joilla menee paljon minua keskivertotallaajaa huonommin. Autan muita sen minkä pystyn. Ihmiskunta, ihmisyys ja koko olemassaolo on kokonaisuus.

Kyllä. Itsellä menee oikein hyvin. Mutta kuka tahansa voi menettää kaiken. Ihan kuka tshansa.

Mutta joskus olin lähellä luisua pohjalle, kun sairastuin ja yritys lähes kaatui. Mies löhti. Selvisin kun esitin pankille että kaikki ok.

Miksi tuntisin sääliä tai sympatiaa ihmisiä kohtaan jotka on ihan omilla valinnoilla aiheuttanut tuon tilanteen?

Vierailija kirjoitti:

Eipä juuri. Tunnen muutaman tapauksen lapsuudesta alkaen ja näillä ihmisillä on ollut monia tilaisuuksia päästä huonosta tilanteestaan pois, mutta he ovat valinneet päihteet. Auttajista ei ole ollut pulaa, mutta siitä ei ole apua, ellei ihminen itse halua auttaa itseään. Turha sanoa, että se on hankalaa, sillä monet asiat elämässä ovat hankalia. Toiset tekevät vaikeuksista huolimatta mitä pitää, toiset eivät edes yritä.

Mistä sinä tiedät, minkälaisia itsestä riippumattomia eroja ja erilaisia kokemuksia on näillä onnistuneilla ja epäonnistuneilla ihmisellä? Jos kaikki ulkoiset ilmpulssit ja niiden vaikutus ihmisen elämään poistetaan, niin jääkö loppujen lopuksi yhtään mikään tähän mystiseen "oman valinnan" koriin?

Tottakai tunnen sympatiaa, koska ei kai kukaan itse halua asunnottomaksi tai huumeveikoksi.

Nyky-yhteiskunta on vaan aika vaativa ja kaikki eivät pärjää. Se on itse asiassa rakennettu niin, etteivät kaikki voi pärjätä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tuntisin sääliä tai sympatiaa ihmisiä kohtaan jotka on ihan omilla valinnoilla aiheuttanut tuon tilanteen?

Sinäkään et olisi ilman muita ja muiden työtä yhtään mitään. Kuvitteletko, että toisenlaisella taustalla ja elämällä olisit jotenkin omasta ansiostasi immuuni tällaisille vastoinkäymisille? 

Vierailija kirjoitti:

En. Turha romantisoida rappiota - useimmat noista eivät kuitenkaan ole olleet missään elämänsä vaiheessa hyviä ja kivoja ihmisiä vaan ennemmin päinvastoin.

Sinänsä, jos itse joskus päätyisin pohjalle, niin halua, että minua jotenkin säälittäisiin.

En minä ainakaan rappiota romantisoi, elämä päihdepiireissä riippuvaisena on ainakin ulkoapäin katsottuna ihan hirveää ja on ahdistavaa ajatella että jos joskus päätyisi itse sellaista elämää elämään. Päihderiippuvaisiin mahtuu ihan kaikenlaisia ihmisiä, toki osa on kyllä sellaisia ettei halua olla missään tekemisissä. En koe että varsinaisesti säälisin näitä ihmisiä, vaan ymmärrän heitä enkä tuomitse ketään pelkän päihderiippuvuuden takia. Teot merkitsee, niistä väkivalta-kallunisteitä en pidä enkä hyväksy tai ymmärrä väkivaltaa tms. muita satuttavaa toimintaa.

Kyllä.

Säälin lähinnä vanhoja homoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä juuri. Tunnen muutaman tapauksen lapsuudesta alkaen ja näillä ihmisillä on ollut monia tilaisuuksia päästä huonosta tilanteestaan pois, mutta he ovat valinneet päihteet. Auttajista ei ole ollut pulaa, mutta siitä ei ole apua, ellei ihminen itse halua auttaa itseään. Turha sanoa, että se on hankalaa, sillä monet asiat elämässä ovat hankalia. Toiset tekevät vaikeuksista huolimatta mitä pitää, toiset eivät edes yritä.

Mistä sinä tiedät, minkälaisia itsestä riippumattomia eroja ja erilaisia kokemuksia on näillä onnistuneilla ja epäonnistuneilla ihmisellä? Jos kaikki ulkoiset ilmpulssit ja niiden vaikutus ihmisen elämään poistetaan, niin jääkö loppujen lopuksi yhtään mikään tähän mystiseen "oman valinnan" koriin?

Aika fatalistinen näkemys. Olen aikalailla päinvastaista mieltä - ratkaisevaa on miten ihminen itse suhtautuu vastoinkäymisiin ja muihin haasteisiin.

Sen verran kokemusasiantuntijuutta on, että olen itsekin käynyt kurkkaamassa kuilun reunalla, mutta siinä vaiheessa pelasti yhtäkkiä mieleen tullut ajatus, etten halua kuolla nelikymppisenä. Ratkaisevaa tuosta nousemisessa oli se, että lakkasin syyttelemästä muita ja epäilemästä kaikenmaailman syrjintäjuttuja omien ongelmieni taustalla - ja sen tajuaminen, että omat ongelmat olivat päässeet niin pahaksi juuri tuollaisen sairaan, itseään pahentavan ajatuskierteen vuoksi.