Masennus tuhoaa perheen
Miehelläni on todettu masennusta ja uupumusta muutama vuosi sitten. Työstressi ehkä oli aluksi pahin aiheuttaja, jonka vuoksi jäänyt pitkälle sairaslomalle eikä ole työkykyinen tällä hetkellä. On lopettanut lähes täysin yhteydenpidon kavereihin, sukulaisiin, lopetti todella tärkeät ja rakkaat harrastukset täysin pari vuotta sitten. On kokeillut lääkitystä nukkumiseen, on ollut ahdistusta lievittäviä lääkkeitä sekä kokeilussa oli myös masennuslääkkeet. Nyt ahdistuslääkkeet ja nukahtamislääkkeet tarvittaessa.
Mies on masennuksesta huolimatta pitänyt kiinni päivittäisistä ulkoiluista, pitää hygieniastaan huolta, siivoaa vähän jotain päivittäin. Eli tilanne ei näiltä osin ole paha. Suurin paha mistä muut kärsimme on miehen vaihtelevat mielialat; kiukunpuuskat, masentuneisuus, näköalattomuus. Ei ole onnellinen mistään, puhuu usein siitä miten elämänsä on pelkkää surkeaa rämpimistä, miten minä en ymmärrä häntä, kukaan ei rakasta tai välitä hänestä.
Olen itse tullut siihen tulokseen, että mies ei taida nauttia yhtään perhe-elämästä, vaikka itse kovasti lapsia halusi. Vai onko se masennus, joka tämän aiheuttaa? Meillä on pian 4v ja 2v täyttävät lapset. Olen ottanut suurempaa vetovastuuta arjesta ja lapsista, siivoamisesta, hoidan ruokaostokset ja teen ruoat jne. Kerron päivittäin miehelle, kuinka rakastan häntä, arvostan kaikkea mitä hän tekee perheen eteen, kannustan menemään harrastuksiin jne mutta hän ei näe mitään hyvää missään tai minussa.
Alan itse olla uupunut tilanteeseen, jossa toisen elämä on päivästä toiseen huonoa, mikään onnellinen hetki ei voi olla onnellinen. Tämän pitäisi olla elämämme onnellisinta aikaa. Koen myös itseni arvottomaksi, tuntuu ettei mies välitä meistä ja koen itseni arvottomana. Olen yrittänyt olla tukena, vahvana kaikkien vuoksi, mutta alan myös kokemaan lähes päivittäistä ahdistusta ja ihan suoraa surua. Isompi lapsikin toivoi, että voisiko isi jäädä vielä lepäämään sänkyyn aamulla. Heti kun hän nousee, tuntuu kuin varjo laskeutuisi kaikkien päälle, vaikka yrittäisi itse olla hyvällä tuulella ja nähdä positiivistä ja hyvää.
Olen itsekin loppu.
Kommentit (30)
Siinä vaiheessa, jos toisen tukeminen menee vain toisen kannatteluksi ja siinä on vielä pienet lapset hoidettavana, jotka ovat tuntosarvet pystyssä tunnustelemassa vanhemman mielialoja, on suuri riski, että lapset alkavat kärsiä, elleivät jo kärsi. Sinä ainakin vaikutat hyvin kuormittuneelta.
Meillä on tietysti tarve ja koettu velvollisuuskin johonkin pisteeseen tukea puolisoa vaikeina hetkinä, mutta kehottaisin todella miettimään jotain ratkaisuja tilanteeseenne mahdollisimman pian.
Oletteko kokeilleet pariterapiaa? Jotain muita asumiskuvioita?
Kauniisti puhut puolisostasi, mutta pitkällä aikavälillä voit itse uupua pahemminkin kuin jo nyt olet.
Ja apua voit hakea itsellesekin tietysti. Oletteko ajatelleet jotain tukihenkilöä tms. Nämä varmaan nykyään ovat kiven alla. Onko lähipiirissä ihmisiä, jotka voisi auttaa arjessa?
Onko mies yksin viihtyvää sorttia, siis introvertti? Sellaiselle ihmistyypille varsinkin pikkulapsiaika on koetteleva.
Vierailija kirjoitti:
Mulla lähti masennus ja negatiivisuus Duloxetine-mielialalääkityksellä. Cipralexillä ei lähtenyt, paheni vaan. Terapiasta ei hyötyä. Duloxetine oli lääkärin mukaan silloin uusi ja erilainen, määrätään myös krooniseen kipuun esim. diabeetikoille. Duloxetine pelasti elämäni ja perheeni. Olen 41v nainen, puoliso ja 2 lasta. En ikinä enää ko. lääkkeestä luovu, masennus ja negatiivisuus on minulle verenperintö. Äiti sairastanut 30 vuosikymmentä ja tehnyt meidän muiden elämästä helvettiä. Missä olisin ilman Duloxetinea.. kun minullakaan tavanomainen Cipralex ym. eivät toimineet vaikka ovat yleisesti ja kai monille ensisijaisesti määrättyjä lääkkeitä.
Myös minä sain mielialalääkkeistä apua monta vuotta etenkin työssä jaksamiseen. Kunnes jossain vaiheessa vuosien käytön jälkeen huomasin, että niistä tulee "hällä väliä" - tunne. Siis tyytyväisen huoleton hutaisija, mikä ei sovi työssä, jossa edellytetään tarkkuutta, huolellisuutta ja tarkistamista.
Aloittajan tilanne on vaikea. Masennus on kamala sairaus ja raskas sairaalle itselleenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Voi olla parempi lähteä, ettei itse ja lapset sairastu.
Masennus ei tartu.
Todellakin tarttuu.
Kuulostaa siltä, että toi on masennuspohjaista, ehkä masennus on vakavampi kuin olet (tai mieskään on) tajunnut. Kuulosti nimittäin noi miehen kertomat ikävän tutuilta omasta masennuskaudesta. Ymmärrän, että sulla on myös varmasti raskasta, enkä valitettavasti osaa auttaa siinä, miten elämää sais helpotettua. Auttaako perheneuvola, sosiaalityö, sukulaiset, kaverit?
Masennus voi olla hirveä sairaus, riippumatta siitä, mikä sen alunperin aiheuttaa. Mutta tosiaan ymmärrän, että se ei lohduta, vaikka kuinka ajattelee ettei mies tee tahallaan. Onko miehen tai sinun+lapsien asua joitain pätkiä vaikka isovanhemmilla, niin lapsille saisi paremmat olot kaikin puolin ikävässä tilanteessa?
Huono tilanne lasten kannalta, vaikkei masentuminen tarkoita etteikö niitä olisi alunperin halunnut. Onko mies kokeillut terapiaa tai pari- ja perheterapiaa? Kannattaa etsiä tukiryhmä masentuneen läheisille, niitä on syystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Voi olla parempi lähteä, ettei itse ja lapset sairastu.
Masennus ei tartu.
Mitä tarkoitat? Ei tartu viruksen lailla. Mutta kyllä masennus tarttuu siinä mielessä, että läheiset ovat suuressa riskissä sairastua myös. Etäisyyden ottaminen on hyvin järkevää tuossa tilanteessa, kunhuomaa itsellä jo oireen poikasia.
Tekisikö miehellesi hyvää irtiotto arjesta ympäristössä, missä voi reflektoida rauhassa tunteitaan ja tuntemuksiaan? Mitä hän itse haluaa? Mistä se masennus kumpuaa? Masennuksen taustalla on usein menetys. Mitä hän on menettänyt? Ikävä tilanne. Tsemppiä!
Pariterapian käytöstä on saatu hyvinä tuloksia masennuksen hoidossa. T: Psykologi
Ei tartu fyysisesti mutta tietyllä tavalla henkisesti kyllä.