Te, joilla on syrjäytynyt aikuinen lapsi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on huumeittenkäyttäjä nuori, kuten mulla, otin etäisyyttä kun 10v samaa valittaa että kaikki asiansa aina muiden vika ym muut suunsoitot. Kun ei voi elää heidän puolestaan. Haluaisin että pärjää itse omassa elämässä, kun käy kolmeakymmentä jo.

Meillä oli myös tuota, mutta lopetin sen heti alkuunsa ja sanoin, että KAIKKI 18 ikävuoden jälkeen on sinun vika. Sanoin sen joka kerta kun alkoi mussutus. Tuntuu menneen läpi, kun oikeasti yrittää eroon aineista, on hakenut itsensä hoitoon ja hankki edunvalvojan. Asiaa helpottanut myös se, että kaikki kaverit teki tempun, että olikin hankkinut ammatin ja perheen sekä työn ja lapseni havahtui siihen, että hän oli ainoa kenelle ei ollut annettu memoa siitä, että tässä piti myös aikuistua kaiken sekoilun sivussa. Joten yksin jäi ja alkaa olla liian vanha nuorison seuraan.

Haluat tahallasi ymmärtää väärin.

Vierailija kirjoitti:

meillä ne alkoi, kun lapsi täytti 18 v. Samana päivänä loppui koulunkäynti.



 

Luulin myös, että muutto omilleen ja oma kämppä lisää vastuuta. Ei lisännyt. Päinvastoin. 



 

Luulin, että pienillä tuloilla - tuilla - eläminen herättää kiinnostuksen työntekoon. Ei herättänyt. Ei käy parturissa eikä osta uusia vaatteita itse, ja ulkonäkö sen mukainen. 

Ei varmasti alkanut sinä päivänä kun täytti 18v. En usko sitten hetkeäkään. Ongelmia selkeästi on ollut sitä ennen, 18v ikäsenä vaan nyt itsenäisesti päättämällä pääsi masentumaan entisestään ja syrjäytymään.

Apua ei selkeästi haettu ajoissa vaan jätettiin juuri tuohon, että vähäinen raha "motivoisi"

Ihmisvihaa tiukkuen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

meillä ne alkoi, kun lapsi täytti 18 v. Samana päivänä loppui koulunkäynti.



 

Luulin myös, että muutto omilleen ja oma kämppä lisää vastuuta. Ei lisännyt. Päinvastoin. 



 

Luulin, että pienillä tuloilla - tuilla - eläminen herättää kiinnostuksen työntekoon. Ei herättänyt. Ei käy parturissa eikä osta uusia vaatteita itse, ja ulkonäkö sen mukainen. 

Ei varmasti alkanut sinä päivänä kun täytti 18v. En usko sitten hetkeäkään. Ongelmia selkeästi on ollut sitä ennen, 18v ikäsenä vaan nyt itsenäisesti päättämällä pääsi masentumaan entisestään ja syrjäytymään.

Apua ei selkeästi haettu ajoissa vaan jätettiin juuri tuohon, että vähäinen raha "motivoisi"

Minulle tilanteen vakavuus selvisi silloin, kun täytti 17 v. Olin toki huomannut, että on välillä omassa huoneessaan, mutta en pitänyt sitä pahana, koska oli välillä ihan normaali ja normaalin puhelias. Kävi koulussa, tosin huonoilla arvosanoilla, kävi ulkona joskus. Verbaališna Osasi selittää asiat parhain päin. 



Samalla hetkellä kun tajusin masennuksen soitin psykiatrille. Lähetteen kautta psyk polille. Tästä on nyt aikaa 7 vuotta, ja kaikki vuodet ollet alamäkeä.

Olen mennyt solmuun auttaessani tuota poikaa. Sain hänt pari vuotta sitten ison työn kautta hänet kuntoutusasuntolaan, mutta alamäki jatkuu. Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

meillä ne alkoi, kun lapsi täytti 18 v. Samana päivänä loppui koulunkäynti.



 

Luulin myös, että muutto omilleen ja oma kämppä lisää vastuuta. Ei lisännyt. Päinvastoin. 



 

Luulin, että pienillä tuloilla - tuilla - eläminen herättää kiinnostuksen työntekoon. Ei herättänyt. Ei käy parturissa eikä osta uusia vaatteita itse, ja ulkonäkö sen mukainen. 

Ei varmasti alkanut sinä päivänä kun täytti 18v. En usko sitten hetkeäkään. Ongelmia selkeästi on ollut sitä ennen, 18v ikäsenä vaan nyt itsenäisesti päättämällä pääsi masentumaan entisestään ja syrjäytymään.

Apua ei selkeästi haettu ajoissa vaan jätettiin juuri tuohon, että vähäinen raha "motivoisi"

Minulle tilanteen vakavuus selvisi silloin, kun

Siis täytty 18 v

Jos se syrjäytyminen on toteutunut systemaattisella, vuosia jatkuneella kiusaamisella eli oikeammin kiduttamisella niin voisi kai sanoa mieluummin että syrjäytetty kuin syrjäytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tilanteen vakavuus selvisi silloin, kun täytti 17 v. Olin toki huomannut, että on välillä omassa huoneessaan, mutta en pitänyt sitä pahana, koska oli välillä ihan normaali ja normaalin puhelias. Kävi koulussa, tosin huonoilla arvosanoilla, kävi ulkona joskus. Verbaališna Osasi selittää asiat parhain päin. 







Samalla hetkellä kun tajusin masennuksen soitin psykiatrille. Lähetteen kautta psyk polille. Tästä on nyt aikaa 7 vuotta, ja kaikki vuodet ollet alamäkeä.

Olen mennyt solmuun auttaessani tuota poikaa. Sain hänt pari vuotta sitten ison työn kautta hänet kuntoutusasuntolaan, mutta alamäki jatkuu. Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa. 

Niin. Tuossa on jo se varoitusmerkki ollut ettekä siihen puuttuneet: Huonot arvosanat koulusta. 

Ihmettelen miten kukaan kuvittelee lapsen jotenkin yhtäkkiä motivoituvan, jos ei menesty koulussa?

Tuossahan voi olla takana vaikka mitä: Oppimisvaikeuksia, ADHD, koulukiusaamista, jne... Mutta ette puuttuneet, annoitte vain olla.

Sitten ihmettelette miksi lapsi syrjäytyy?

Nää lapsien syrjäytymiset on lähes aina siitä perheestä missä ovat joutuneet elämään johtuvaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tilanteen vakavuus selvisi silloin, kun täytti 17 v. Olin toki huomannut, että on välillä omassa huoneessaan, mutta en pitänyt sitä pahana, koska oli välillä ihan normaali ja normaalin puhelias. Kävi koulussa, tosin huonoilla arvosanoilla, kävi ulkona joskus. Verbaališna Osasi selittää asiat parhain päin. 







Samalla hetkellä kun tajusin masennuksen soitin psykiatrille. Lähetteen kautta psyk polille. Tästä on nyt aikaa 7 vuotta, ja kaikki vuodet ollet alamäkeä.

Olen mennyt solmuun auttaessani tuota poikaa. Sain hänt pari vuotta sitten ison työn kautta hänet kuntoutusasuntolaan, mutta alamäki jatkuu. Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa. 

Niin. Tuossa on jo se varoitusmerkki ollut ettekä siihen puuttuneet: Huonot arvosanat koulusta. 

Ihmettelen miten kukaan kuvittelee lapsen jotenkin yhtäkkiä motivoituvan, jos ei men

Huonot arvosanat nyt voi johtua vaikka mistä. Ehkä lapsi ei vain ole kovin älykäs. Ei siinä mitään vikaa tarvitse olla. Jotenkin ihmeellistä olettaa, että kaikki ihmiset pystyy saamaan hyviä tai keskinkertaisia arvosanoja aineista.

Vierailija kirjoitti:

Huonot arvosanat nyt voi johtua vaikka mistä. Ehkä lapsi ei vain ole kovin älykäs. Ei siinä mitään vikaa tarvitse olla. Jotenkin ihmeellistä olettaa, että kaikki ihmiset pystyy saamaan hyviä tai keskinkertaisia arvosanoja aineista.

Kyllä kaikki pystyvät. Mutta jos lapsen jättää kokonaan ilman tukea eikä edes pyri opettamaan lasta jo pienestä pitäen, niin eivät ne menesty koulussa.

Ei se älykkyys aina ole synnynnäistä, vaan usein opittua niin, että se opetus alkaa jo ihan vauvasta lähtien. 

Siinä voimafantasioiden maailmassa, missä kaikki aina toteutuu siten kuin pitäisi, asioihin puuttuminen auttaa aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huonot arvosanat nyt voi johtua vaikka mistä. Ehkä lapsi ei vain ole kovin älykäs. Ei siinä mitään vikaa tarvitse olla. Jotenkin ihmeellistä olettaa, että kaikki ihmiset pystyy saamaan hyviä tai keskinkertaisia arvosanoja aineista.

Kyllä kaikki pystyvät. Mutta jos lapsen jättää kokonaan ilman tukea eikä edes pyri opettamaan lasta jo pienestä pitäen, niin eivät ne menesty koulussa.

Ei se älykkyys aina ole synnynnäistä, vaan usein opittua niin, että se opetus alkaa jo ihan vauvasta lähtien. 

Ei pysty. Eikä tuki sitä miksikään muuta. Kun ei pysty niin ei pysty. Mutta hirveää henkistä väkivaltaa se on jatkuvasti painostaa ja pakottaa toinen katsomaan sitä omaa epäonnistumistaan ihmisenä. Katso nyt kaikki muut osaa helposti, mutta sinä, sinä et opi et ikinä. Miksi? Mikä sinussa on vikana kun olet tyhmä etkä opi? Kyllä minä sen muistan. Opettajan epätoivon ja epäuskon ilmeestä kun ei saa minua oppimaan yksinkertaistakaan laskutehtävää tuntien tukiopetuksen jälkeen.  Lopulta antoi minulle vastaukset kokeeseen ja silti sain kokeesta vain 5. Ei ole hänen vika, kun on sokea matematiikalla niin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tilanteen vakavuus selvisi silloin, kun täytti 17 v. Olin toki huomannut, että on välillä omassa huoneessaan, mutta en pitänyt sitä pahana, koska oli välillä ihan normaali ja normaalin puhelias. Kävi koulussa, tosin huonoilla arvosanoilla, kävi ulkona joskus. Verbaališna Osasi selittää asiat parhain päin. 







Samalla hetkellä kun tajusin masennuksen soitin psykiatrille. Lähetteen kautta psyk polille. Tästä on nyt aikaa 7 vuotta, ja kaikki vuodet ollet alamäkeä.

Olen mennyt solmuun auttaessani tuota poikaa. Sain hänt pari vuotta sitten ison työn kautta hänet kuntoutusasuntolaan, mutta alamäki jatkuu. Tuntuu, ettei kukaan voi auttaa. 

Niin. Tuossa on jo se varoitusmerkki ollut ettekä siihen puuttuneet: Huonot arvosanat koulusta. 

Ihmettelen miten kukaan kuvittelee lapsen jotenkin yhtäkkiä motivoituvan, jos ei men

Huomasin, että arvosanat tippuivat 16-17 v. Varasin ajan lääkärille, jotta saan tutkimuksiin, mutta poika kieltäytyi menemästä. Samalla hän ilmeisesti pelästyi ja alkoi skarppaamaan vähän. Erityisopettajan tutkimuksiin suostui, mutta ei siitä apua ollut. Jos ei ole motivaatiota, niin ei ole motivaatiota. 

äläs nyt tulkitse omiasi ja väitä, ettemme puuttuneet. Sanoin jo, että menin solmuun auttamisesta.  En keksi paljoakaan, mitä minun olisi pitänyt aikanaan tehdä toisin. Tai mitä olisin VOINUT tehdä toisin. En voi isoa poikaa kaapata kainaloonkasn ja sanoa, että mars sinne ja tänne. Myös teinillä on tässä maassa tosi iso itsemääräämisoikeus,

Vierailija kirjoitti:

Siinä voimafantasioiden maailmassa, missä kaikki aina toteutuu siten kuin pitäisi, asioihin puuttuminen auttaa aina.

Niin, kaikki avuntarjoajat ovat olleet tosi mukavia. Mutta heidän interventiot eivät ole auttaneet. 

Minua kiusattiin ikävuodet 6-15. Olin vielä lukiossakin sitä mieltä, etten koskaan muuta pois lapsuudenkodistani, vaan menemme äitini kanssa lopulta samaan vanhainkotiin. Usko omasta pärjäämisestä oli niin nollissa.

Asuisin varmaan vieläkin näin kolmekymppisenä äidin helmoissa, ellen olisi juuri täysi-ikäistymisen kynnyksellä itse netistä oppinut, että nuori voi muuttaa omilleen myös suoraan tukien varaan. En uskonut pääseväni opiskelemaan tai töihin, joten luulin pitkään joutuvani elämään mamman peräkammarissa lopun ikäni.

Omilleen muuton jälkeen olen ollut kaikenlaisissa harjoitteluissa, kerran palkkatukityössä ja välillä opiskellutkin, mutten ole koskaan päässyt ns. "elämän syrjään kiinni". Olen siis yhteiskunnan silmissä nk. syrjäytynyt, mutta olen jo niin tottunut tilanteeseeni, etten osaa muuta enää edes kaivata.

Tunnen useita, jotka olivat kanssani samassa lähtötilanteessa, mutta valitsivat jäädä kotiin; yksi potkittiin lapsuudenkodistaan pellolle 34-vuotiaana, toisen vanhemmat muuttivat pois, kun poika ei itse sitä "ymmärtänyt" tehdä, loput asuvat vieläkin vanhemmillaan.

Oma äitini ei onneksi ota elämäntilannettani puheeksi kovin usein, mistä olen hänelle kiitollinen. Hoituu sukuloinnitkin helpommin, kun voi keskustella kepeämmistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusattiin ikävuodet 6-15. Olin vielä lukiossakin sitä mieltä, etten koskaan muuta pois lapsuudenkodistani, vaan menemme äitini kanssa lopulta samaan vanhainkotiin. Usko omasta pärjäämisestä oli niin nollissa.

Asuisin varmaan vieläkin näin kolmekymppisenä äidin helmoissa, ellen olisi juuri täysi-ikäistymisen kynnyksellä itse netistä oppinut, että nuori voi muuttaa omilleen myös suoraan tukien varaan. En uskonut pääseväni opiskelemaan tai töihin, joten luulin pitkään joutuvani elämään mamman peräkammarissa lopun ikäni.

Omilleen muuton jälkeen olen ollut kaikenlaisissa harjoitteluissa, kerran palkkatukityössä ja välillä opiskellutkin, mutten ole koskaan päässyt ns. "elämän syrjään kiinni". Olen siis yhteiskunnan silmissä nk. syrjäytynyt, mutta olen jo niin tottunut tilanteeseeni, etten osaa muuta enää edes kaivata.

Tunnen useita, jotka olivat kanssani samassa lähtötilanteessa, mutta valitsivat jäädä

Kiitos tästä avautumisesta. Minulla on kaltaisesi poika ja nyt tajuan paremmin mitä hänen päässään saattaa liikkua ja osaan ehkä paremmin olla avuksi hänen itsenäistymisessään.

Lapseni on vasta 20, joten hänellä on vielä toivoa. Pääsi juuri hoitoon istuttuaan vuoden ajan pääasiassa huoneessaan. Toivo elää, että saisi jonkun hoitokontaktin ja lääkityksen mm. sosiaalisten tilanteiden pelkoon, ja onnistuisi vieroittautumaan opioideista, joilla on lääkinnyt itseään.

Lapseni pärjäsi koulussa ja hänellä oli kavereita, mutta ammattikoulussa ja kesätyöpaikassa tapahtunut kiusaaminen suisti hänet raiteiltaan. Taustalla häiriintynyt isä, joka terrorisoi elämäämme pitkään.

Jaa niin, miten minä pärjään? No, toivonkipinöillä. Kävin muutaman kerran työterveyspsykologilla ja sain masennuslääkkeet, mutta en kokenut tarvitsevani niitä.

Lapseni on käynyt pari kertaa aikaisemmin hakemassa apua, mutta palannut tyhjin käsin. Vasta tekemäni huoli-ilmoitus sai yhteiskunnan nappaamaan hänestä kiinni ja toimittamaan psykiatriseen hoitoon. Niin että tällä hetkellä toivo taas elää. Tosin en ole varma, onko lapsestani ikinä ns. normaaliin elämään.

Mutta toivon varassa eletään. Työpaikka, jossa viihdyn hyvin, on minulle pakopaikka. Ehkä joskus vielä romahdan. Välillä ihmettelen, miten olen näin hyvin vielä kasassa. Tosin nukun huonosti enkä voi muutenkaan hyvin, mikä varmasti näkyy päälle päin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikki ole syrjäytyneitä. Vaikka elävät omaa elämäänsä. Se voi näyttää siltä helposti. Varsinkin jos joku on sinkku tai lapseton. On erilaisia ihmisiä ja kaikilla rajoitteensa, sekä vahvuutensa. Joillekin tulee myöhemmin se mitä tekee. Otetaan rauhallisesti.

Jos elää tuilla, ei tee mitään muuta kuin möllöttää neljän seinän sisällä, niin kyllä minusta se syrjäytymisen kriteerit täyttää.

plus ne joille äiti hoitaa kaiken. ja ne jotka jää kotiin. mutta tuoki on jonkun diagnoosin paikka. eli eläke ja muuta tukemista. ei naurun paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyväksyn tilanteen ja olen iloinen siitä, ettei aikuinen lapseni käytä päihteitä eikä tupakoi.

Aina kun jossain kuolee nuoria auto-onnettomuudessa tai puukottavat/ pahoinpitelevät toisiaan ym. Olen tyytyväinen että oma nuoreni möllöttää huoneessaan turvassa. Ei voi joutua mihinkään kun ei ikinä käy missään eikä tunne ketään.

ai toinen äärilaita. ei valmiuksia kunnon elämään, siisti koti, yhteiskunnallinen tietämys, osaa hoitaa kaikki asiat kun susta aika jättää.,kukas sitten paapoo kun kuolet.

Minun poikani asuu tuetussa asunnossa, oli koulukiusattu ja bipolaarisuus todettiin paikymppisenä. On aloittanut monta koulua mutta pää ei sitten kestä ja keskeyttää. On muutamia hyviä ystäviä, tsemppaavat toisiaan ja auttavat siivoamaan ja lainaavat raha jos on tiukkaa. Käyvät mökkiviikonlopuissa ja pelaavat tahoillaan sama peliä.

Hyväksyin asian jo aikoja sitten ja nykyään hyvät välit, poika jaksaa myös tulla perhejuhliin ainakin vähäksi aikaa ja hyvät välit sisaruksiin. On edunvalvoja ja toimeentulo niukkaa mutta näyttää siltä että jaksaa elää ja viihtyy. Tulee mökille auttamaan aina kun pyytää ja maksan pikkuisen palkkaa avusta tai ostan vatteita/tavaraa mitä tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Ei hirveämpää ole kohtaloa äidillä kuin kovia aineita piikittävä tuilla loisiva nuori. Hirvittävä häpeä ja syyllisyys kalvaa ja ne tuhannet valvotut yöt. Parhaani teimme pojan isän kanssa kasvatuksessa, mutta tässä on kiitos 18:sta vuodesta. Erittäin surullista. Helpottaako tämä koskaan. En usko. Joulut ja juhlapyhät pahimpia, kun muut kokoontuvat perhekunnan voimin juhlimaan, omani ei äitienpäivänä soita.

Olen pahoillani. Ehkä tuota "tässä on kiitos" - asennetta voisit pohtia ja työstää. Ei lapsen kuulu kiittää sua mistään. ajattelet omaa häpeää ja äitienpäivääsi, vaikka kyse on lapsestasi.