Lyttäävä kasvatustyyli, kenelläkään muulla kokemusta vastaavasta omassa lapsuudessa

Vierailija kirjoitti:

Emmeköhän me pian sodan jälkeen syntynyt sukupolvi ole saaneet juurikin tuollaisen kasvatuksen. Silloinhan todettiin, ettei lapsia saa kehua, koska se pilaa ne ja niistä tulee ylpeitä. Ja sehän oli jotain kauheaa, koska tavoite oli nöyrä lapsi, jota vanhemmat ja aikuiset yleensä saivat lähes potkia miten vain eikä lapsella ollut oikeutta puolustautua. "Ihmisen on oltava nöyrä" muistan kuulleeni varmaan satoja kertoja kotona, ja sillä ei todellakaan tarkoitettu nöyrää, vaan nöyristelevää ihmistä. Siinä on vissi ero.

Ei myöskään neuvottu ja ohjattu uusienkaan asioiden ja tehtävien kohdalla, vaan "kyllä nyt tuon verran on osattava neuvomattakin". Kyllä monesti sappi kiehui, kun tuon kommentin kuuli, mutta mitä teet, kun olet voimaton ja kädetön. Nielet vain kiukkusi ja yrität uudelleen. Vuosisadan vaihteessa (1800/1900) syntyneet isovanhemmat olivat toista maata, lempeitä ja auttavaisia. En tiedä, mitä minusta olisi tullut ilman heidän tuke

Samaa kasvatusta oli tarjolla 80-90-luvuillakin

Joo :D 

Kuulostaa tutulta. Molempien suunnalta sai paskaa niskaan ja mikään ei kelvannut. Isä raivos jatkuvasti väsymystään, äiti perässä. Ai että kun molemmat oli samaan aikaan väsyneitä ja riiteli keskenään. Hyi helvetti se on ohi:D

Sai kuulla selityksiä.

"Koska ei mun vanhemmat koskaan kannustaneet"

"Koska on niin vaikeeta"

"Ootte niin herkkiä/herkkänahkaisia" kun suututtiin/loukkaannuttiin vanhempien kommenteista.

Kehuin aikoinaan lastani isäni kuullen.

Isä totesi siihen, ettei pidä kehua, ettei lapsesta tule ylpiä.

Lapseni kävi ruotsinkielisen päiväkodin ja koulun, ihmettelivät siellä, miksi lapseni oli vaikea ottaa positiivista palautetta vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Sama se on ollut muillakin suomalaisilla. Sota vaikuttaa kolmeen sukupolveen.

Minulla oli juuri tuommoinen isä kuin ap kertoo eikä ollut koskaan sodassa kuten ei hänenkään isänsä. Isä synt. 1926 ja isänisä synt. 1901. Äidin vanhemmat olivat evakoita karjalasta ja äidinisä oli ollut sodissa, mutta he olivat lempeitä ja iloisia ihmisiä. Äiti sensijaan ei ollut. Me lapset kasvoimme kouluikään asti äidin vanhempien luona, joka oli hyvä juttu, siellä ei hakattu ja huudettu meille. Kouluaika sitten olikin yhtä piinaa hullujen vanhempien kodissa, hengähtämään pääsi kun vietti kesälomat ym. lomat mummolassa. En mennyt edes isän hautajaisiin ja aikuisena pidin 20 vuotta väliä, etten käynyt vanhemmillani ollenkaan. 

Tuli vielä mieleen mummoni äidin puolelta, kehui aina serkkuja ja miten hyvin heillä menee. Ei kehunut minua tai veljeäni. Serkuilta sitten kuulin, että kun mummo kävi heillä, asetelma oli toisin päin.