Lyttäävä kasvatustyyli, kenelläkään muulla kokemusta vastaavasta omassa lapsuudessa

Kyllä oli, ja siitä voisi puhua vaikka kuinka pitkään. Jouduin käymään psykologilla nuorena että sain edes vähän elämän eväistä kiinni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäraiskasi oman lapsensa kamapäissä, joihin jäi koukkuun rintamalla ja näin sai alkunsa minun äitini. Äiti tappoi mun isäsi. Minua raahattiin laitosten, sijaisperheen, isoäidin välillä koko mun lapsuus. Sotilaat eivät olleet sympaattisia, kaikkia Suomen murteita tasaisesti ja humoristisesti puhuvia sankareita. He olivat mielialaongelmista kärsiviänatseja, narsisteja, mykkiä paskiaisia, nyhveröitä, jne kuten nykyihmisissäkin. Ja He olivat traumatisoituneina melkoisia persereikiä omille lapsilleen ja eivät vastanneet meidän nykyistä arvomaailmaamme.Heidän valjastaminen olemaan juuri sellaisia, kuin me haluamme, on vastenmielistä. 

Niin, elämme harhassa että mielenterveysongelmien määrä olisi kasvanut. Siitä ei ole pienintäkään todistetta. Voimme kyllä päästä tutkimaan ennen eläneiden ihmisten kroppaa, mutta emme si

Sodan tunnehistoriaa on tutkittu vain vähän. Näitä miehiä on kohdeltu kaltoin, mutta sodassa mielensä rikkoneita ei ole juurikaan tuotu suomalaiseen historiakirjoitukseen. Henkinen vammautuminen sodassa ei sovi kertomukseen suomalaisesta sisusta. Moraalisesti paheksuttava, häpeällinen psyykkinen häiriö pyrittiin kieltämään. Kodeissa huudettiin toistuvien painajaisten kauhua ja saatettiin alulle suuria ikäluokkia.

Sodasta palanneiden pojat kasvoivat suurten puiden varjoissa. Jälleenrakennustyöhön palanneiden miesten suoritukset olivat ylivertaisia, miehuuden mittapuu saavuttamattoman korkealla, kuten ne olivat myös sodissa. 

Äidilläni oli selvä näkemys lapsistaan, se joka oli eniten kouluja käynyt oli lähes jumala, minulle vähemmän kouluja käyneelle opetettiin paikkani, olin aina muita huonompi. Äitini vieläpä tunnusti asian minulle kuolinvuoteellaan ja pyysi anteeksi. Koko hänen sukunsa on kyllä niin negatiivista porukkaa.

Tunteet keksittiin vasta 1980-luvulla. 

Mulla ollut. Minusta tuli kaunis, älykäs ja fiksu 34v nainen joka on joutunut rakentaa ittensä ihan uusiksi.

Mutta... En oo koskaan löytänyt miestä, hyviä ystäviä, en oo onnistunut rakentaa itselleni minkäänäköistä elämää. On ollut paljon huonoa seuraa, vastoinkäymisiä.

En ole saanut elää elämää mitä olisin halunnut. Kiva tyttökaveriporukka, pariduhde. Lasten saanti. Jonkinäköinen kestävä työelämä. Ittensä kehittäminen jossain asiassa.

Koko elämäni olen tehnyt paljon töitä mutta kun vanhemmat tuhosivat mua niin perustavanlaatuisesti ettei vaa voi enää saada mitään elämältä. 

Mietin välillä et mitä teen seuraavat vuosikymmenet? 

Vierailija kirjoitti:

Komppaan. Ikinä en voinut käsittää vanhempia, jotka dissaavat ja vähättelevät omia lapsiaan. Ja siinä rinnalla joku toinen perhe, jossa lapsia kannustetaan ja rohkaistaan harrastamaan, opiskelemaan, jne sanomalla että kyllä sinä siellä pärjäät, jos joku muukin on pärjännyt? Omassa kodissa ei. 

Mistä ihmeestä tällainen johtuu ja mitä sillä vanhemmat yrittävät saavuttaa? Onko ketään vanhempaa paikalla, joka voisi vastata miksi hän tekee tätä?

On kyllä tuttua tuo vähättely yms. Luultavasti tuon takia suomalaiset jatkuvasti häviää mm. ruotsalaisille, heillä on kannustuksen ilmapiiri ja meillä kasvatetaan pilkkaamalla ja vähättelemällä.

Sotaa en osaa syyttää tästä, kun omat isovanhempani ovat sodan nähneet, mutta ihan eri maata. Tuo väheksyntä on vasta heidän lastensa sukupolven kasvatuskonsti.

Mutta onhan muissakin maissa sodittu. Ei se tuota kamalaa omien lasten kohtelua kaikilta osin voi selittää.

Kyllä lytättiin kaikki toiveet ja halut. Ihme että selvisin hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Olet tämän saman aloituksen tehnyt jo niin monta kertaa tiedät varsin hyvin . . .

Jostain kumman syystä se aloitus on aina vaan poistettu alle tunnissa.

Ei ole asiallista lykätä sodan käyneitä ja pistää sodan syyksi kaikkea. Jotkut vaan on m*lkkuja ilman sen kummempaa syytä. 

Oma pappa oli kahdessa sodassa. Näki ja koki kaikkea mahdollista kurjaa mitä nyt sodassa voi tapahtua. Hän (ja mummokin) menetti perheenjäseniä. Silti hän oli ihana pappa. Puhelias, aina hyväntuulinen, musikaalinen, huumorintajuinen ja lapsirakas. Hän oli seitsemän lapsen isä ja reilu 20 lapsen isoisä. Hän puhui jotain sotajuttuja kylän muiden veteraanien kanssa, kun oli pieni, mutta muistan kun hän kerran sanoi, että nyt se muistelu loppuu. 

Oma äitini oli alkoholisti ja aito narsisti, ei sellainen joksi kaikki tällä palstalla leimataan. Ihan susipaska lapsuus oli. Oli sodan jälkeen syntynyttä sukupolvea, joten ei sitä sotaakaan voi oikein tekosyynä käyttää, varsinkin kuin oma äitinsä oli aivan toista maata ja ihmisenä ja kasvattajana se, joka minut lopulta henkisesti pelasti.

Kuulostaa heikkolahjaiselta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, äiti ja hänen sisaruksensa tuollaisia. Ollaan kaikki serkukset saatu nauttia tällaisesta kasvatustyylistä. Tuohon yhdistetään vielä ulospäin esittäminen ja kehuskelu omista tai lasten asioista. 

Jos lapsi oli paras jossain, lapselle itselleen viestittiin ettei ollut kummoinen suoritus, ulkopuolisille kehuskeltiin. Jos lapsen suoritus meni huonosti, lapselle viestittiin miten surkeaa ja ei kannata enää yrittää ja ulkopuolisille salailtiin epäonnistumista.

Pääsin opiskelemaan vaikeapääsyiselle alalle, johon minulla oli kaikki tarvittavat rahkeet jo nuoresta pitäen. En saanut koskaan tukea tai kannustusta kyseiselle alalle pääsemiseen. Minulle viestittiin lähinnä että keksi jotain muuta. Kun vihdoin pääsin, on se vanhemmille kuitenkin ylpeyden ja kehuskelun aihe. 

Monet mielenkiinnonkohteeni ja harrastukseni lytättiin, jos niistä ei ollut mitään suoraa konkreettista hyötyä. Eivätpä ajatelleet, että esime

Vähän samaa äidin taholta minulla. Aina sanoi, että kyllä veljesi olisi ollut parempi, mutta kun se veli ei yrittänytkään niitä juttuja, joissa olin hyvä. Isä oli kyllä kultainen ja välillä kannustava.

Suunnittelin ihan mitä hyvänsä, niin äiti sanoi, ettei sinusta ole siihen. Vanhin muisto on siitä, kun olin 5 v ja äiti sanoi naapurin rouvalle, että ei olisi tuota tyttöä halunnut, mutta isä halusi vielä yhden lapsen. Molemmat vanhemmat olivat sodan eläneet ja äitini ajatteli, että hänkin on pärjännyt ilman nykyajan hömpötyksiä( siis 50-luvullla hömpötyksiä 😅)

Juuri tuota se on ollut, jatkuvaa lyttäämistä, naljailua, mikään ei riitä. 

 

Tuntuu siltä, että jokin semmoinen normaalin ihmisen suojakuori ja itsetunto on jäänyt kokonaan rakentumatta, koska lapsuus oli mitä oli ja se puolestaan on johtanut muihin negatiivisiin tilanteisiin ja huonoon seuraan myöhemmin elämässä. Ilman rajoja, tunnetaitoja, tervettä itsekunnioitusta sitä ajelehtii tilanteisiin, joihin terveen kasvatuksen saanut ei koskaan alistuisi, kun ymmärtää heti että itselle tehdään nyt vääryyttä tässä. 

 

En ikinä voisi puhua lapselle siten, miten omat vanhemmat on puhuneet, varsinkin äidin ilkeät ja julmat kommentit. 

Äitini kasvatustyyliä kuvaa juuri tuo sana lyttäävä. Jos sain kokeesta 9puoli tai 10- niin kysyi vain miksei tullut kymppiä. Ja jos sain 10, muistutti vaan että musiikki oli silti todistuksessa 8. Todistuksesta huomioi muutenkin vaan huonoimmat numerot, kymppejä ei huomannutkaan.

Jos joku kiusasi koulussa ja kerroin siitä äidille, hän vain tiuski että mitä itse olet tehnyt kiusaajalle. Opin aika nopeasti pitämään asiat omana tietonani.

Koko lapsuuden ja teini-iän tehtäväni oli vahtia nuorempia sisaruksiani monta tuntia päivässä. Sittemmin äitini on muistuttanut minun lasten kohdalla, että hän on lapsensa hoitanut eikä hoida enää muita.

Kaikesta tästä huolimatta olen menestynyt elämässäni. Sain hyvän puolison, jota äitini tosin ei arvosta. Olen kouluttautunut ja saanut hyvin palkatun työpaikan. Äitini kadehtii avoimesti menestystäni ja tulojani, ylpeyttä ei ole näkynyt. Sisarusteni menestystä muistaa toki kehua joka käänteessä.

Monenlaisia haavoja on lapsuudesta jäänyt ja haasteita toimia ihmisten kanssa. Ihmeesti sosiaalisia taitoja on kuitenkin oppinut vuosien varrella. Poljettua itseluottamusta joutuu vain edelleen etsimään. Parasta hoitoa on ollut ottaa etäisyyttä vanhempiin.

Kokemusta on. En ollut mitään, eikä minusta koskaan pitänyt tulla mitään. Noin lyhyesti.

Lisänä vielä sukupuoleen kohdistunut vähättely. Tytöt ei osaa mitään, ei ole voimaa eikä älyä. Tytöt ei voi mennä armeijaan tai ajaa rekkaa, ne ovat miesten töitä. Mutta voi että jos velipoika imuroi tai halusi kokata, niin olihan se mahtavaa kun mies tekee kotitöitä. Ja niin hyvin tekikin, että se muistettiin vielä vuosien päästä. Tytöt teki kaiken niin huonosti joka päivä, ettei siitä voinut kun valittaa ja käydä korjaamassa jälkiä.

Emmeköhän me pian sodan jälkeen syntynyt sukupolvi ole saaneet juurikin tuollaisen kasvatuksen. Silloinhan todettiin, ettei lapsia saa kehua, koska se pilaa ne ja niistä tulee ylpeitä. Ja sehän oli jotain kauheaa, koska tavoite oli nöyrä lapsi, jota vanhemmat ja aikuiset yleensä saivat lähes potkia miten vain eikä lapsella ollut oikeutta puolustautua. "Ihmisen on oltava nöyrä" muistan kuulleeni varmaan satoja kertoja kotona, ja sillä ei todellakaan tarkoitettu nöyrää, vaan nöyristelevää ihmistä. Siinä on vissi ero.

Ei myöskään neuvottu ja ohjattu uusienkaan asioiden ja tehtävien kohdalla, vaan "kyllä nyt tuon verran on osattava neuvomattakin". Kyllä monesti sappi kiehui, kun tuon kommentin kuuli, mutta mitä teet, kun olet voimaton ja kädetön. Nielet vain kiukkusi ja yrität uudelleen. Vuosisadan vaihteessa (1800/1900) syntyneet isovanhemmat olivat toista maata, lempeitä ja auttavaisia. En tiedä, mitä minusta olisi tullut ilman heidän tukeaan ja apuaan.

Sama täällä. Elämä olisi ollut helpompaa, jos olisi rohkaistu ja kannustettu. Opiskelemaankin uskalsi lähteä vasta aikuisena, kun oli koko lapsuuden ja nuoruuden luullut ettei voisi pärjätä korkeakouluissa. Ei tarvitse ihmetellä, miksi joidenkin perheiden lapset menestyvät ja toisten ei.