Lue keskustelun säännöt.
Miten näyttää rakkautta lapselle jos hän ei rakasta takaisin (tai ei ainakaan näytä sitä)
07.09.2024 |
Olen ollut jo pitkään tällaisessa tilanteessa, kyse on esiteinistä lapsesta. En ole eronnut, mies on vielä kuvioissa. Tunnen suurta surua etenkin sydänsurua kun meidän vuorovaikutuksessamme ei ole mitään positiivista. Uskokaa tai älkää, olen yrittänyt mutta aina se kääntyy nurin päin. Ei ikinä iloista katsetta, ei ikinä positiivista lausetta, jo meidän välinen läsnäolo keskenämme on kuin sadan kilon painoa kantaisi. En olisi ikinä uskonut että perhe-elämä olisi näin raskasta. Teen ruokaa, käymme paikoissa, juttelemme asioista (jos hän siihen luvan antaa), koulu sujuu hyvin, hänellä on ystäviä. Minulla on ollut tunne että haluan luovuttaa ja olen alkanut ikävä kyllä tuntea jo ärtyneisyyttä lastani kohtaan, voi olla että itsellänikin masentuneisuus nostaa päätään. En voi olla hänen lähellään oma itseni. Jos olen, niin siitäkin alkaa ihme naputus... lapsi on ainokainen, olen miettinyt että onko sillä jokin vaikutus myös asiaan. Tulee tunne että tätäkö se elämä on, valuuko se hukkaan.
En kestä tätä negatiivisuutta. Hän ei edes päästä lähelle, en muista milloin olisimme halanneet. Voi olla että viimeistään kun pääsee ripille, toivon mukaan :( olen huolissani.
Pliis sanokaa minulle jotain positiivista ja hyvää nyt, tunnen että murrun tähän paikkaan.
Kommentit (277)
Mun äiti on ollut samanlainen kuin ap. Emme ole läheisiä. Äiti tuntui olettavan, että inhoan häntä. Jos olin kavereilla, äiti ränkytti, että taitaa kavereilla vaan olla paremmat vanhemmat. Oli varmasti sitäkin, mutta ihan vaan halusin nähdä ikäisiäni! Oikeasti lapsi on äärimmäisen lojaali vanhemmilleen, vaikka kapinoi.
toisaalta itsekin huomaan, että esiteinin kanssa pitää suhdetta rakentaa ja vaalia eri tavalla kuin nuoremman lapsen kanssa eikä se oli aina ihan yksinkertaista. Tuntuu, ettei siitä oikein puhuta, vaikka jotain vauvojen vaippamerkkejä stressataan urakalla. Mutta suhde lapseen on aina vanhemman vastuulla, se pitää muistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"On se outoa, että pidät kettuiluna tuon sanomista sen sijaan, että ajattelisit siinä olevan jotain perää, kun monet ovat sitä sinulle tässä ketjussa koettaneet selittää. Et ole vastannut niihin kommentteihin mitään. Sinusta terapia on tarpeellinen vain siksi, että perhetilanteesi kuluttaa jaksamistasi, mutta et edelleenkään suostu myöntämään sitä, että olet itsekin vastuussa lapsesi käytöksestä, ja että sinun omat riittämättömyydentunteesi eivät millään lailla kuulu lapselle eikä sinun kuulu niitä hänen kanssaan jakaa."
Luulette oikeasti että olen sellainen äiti joka oksentaa tunne-elämäni lapsen niskaan. Lapsi haukkuu minua kärttyiseksi akaksi ja minun pitäisi sen takia olla tyytyväisen hiljaa? Niin, kuka se oikein minulle aukoo päätään tunne-elämän asioista? En minä ainakaan ikinä lapsena haukkunut äitiäni niin. En sano etten olisi myös vastuussa perheen ongelmista mutta se että reagoin sen mukaan miten minua kohdellaan. Haluan tehdä parhaani ja olla hyvä äiti lapsellemme. Haastavaa on.
Vierailija kirjoitti:
"On se outoa, että pidät kettuiluna tuon sanomista sen sijaan, että ajattelisit siinä olevan jotain perää, kun monet ovat sitä sinulle tässä ketjussa koettaneet selittää. Et ole vastannut niihin kommentteihin mitään. Sinusta terapia on tarpeellinen vain siksi, että perhetilanteesi kuluttaa jaksamistasi, mutta et edelleenkään suostu myöntämään sitä, että olet itsekin vastuussa lapsesi käytöksestä, ja että sinun omat riittämättömyydentunteesi eivät millään lailla kuulu lapselle eikä sinun kuulu niitä hänen kanssaan jakaa."
Luulette oikeasti että olen sellainen äiti joka oksentaa tunne-elämäni lapsen niskaan. Lapsi haukkuu minua kärttyiseksi akaksi ja minun pitäisi sen takia olla tyytyväisen hiljaa? Niin, kuka se oikein minulle aukoo päätään tunne-elämän asioista? En minä ainakaan ikinä lapsena haukkunut äitiäni niin. En sano etten olisi myös vastuussa perheen ongelmista mutta se että reagoin sen mukaan miten minua kohdell
No olet kuitenkin omien sanojesi mukaan kysynyt lapselta muutamaankin otteeseen, etkö riitä hänelle. Mitä se sinusta on muuta kuin oman tunne-elämäsi oksentamista lapsesi niskaan? Luepa uudestaan, kuinka monessa vastauksessa on tartuttu juuri tähän kohtaan ja katso kuinka monta alapeukkua tuo kommenttisi on saanut. Voit päätellä siitä sitten, kuinka yleistä tuo on ja sen perusteella sitten, kuinka normaalia se on.
Ei ole hyväksyttävää, että lapsi haukkuu sinua yhtään miksikään, mutta hän on kuitenkin sinun lapsesi ja sinä olet hänet myös kasvattanut. Sinä ensi kädessä olet luonut pohjan teidän välisellenne suhteelle ja sinä aikuisena olet siitä ensi kädessä vastuussa.
Sen sijaan valitettavasti ON normaalia, että lapsi ja teini käyttäytyy vähän miten sattuu ja syytää omia tunne-elämänsä asioita aikuisten niskaan, ainakin jossain määrin. He vasta oppivat tunteiden säätelyä. Kivaa se ei aikuisen näkökulmasta ole, mutta se on normaalia.
Kuulostaa tosi oudolta, kun sanot että sinä reagoit sen mukaan, miten sinua kohdellaan, siis ilmeisesti kiukuttelet tai ainakin valitat tai muutut marttyyriksi keskenkasvuisen tavoin, vaikka lapsellasi ei ilmeisesti ole oikeutta tehdä samoin, vaan hänen tulee toimia aikuisemmin kuin aikuisen.
Pikku neuvona vain sellainen, että yhtään missään ihmissuhteessa ei kannata keskittyä siihen, että yrittää saada toista ihmistä muuttumaan, vaan yrittää muuttaa itseään. Toiset yleensä sopeutuvat siihen muutokseen ja asiat voivatkin yhtäkkia alkaa sujua ihan eri tavalla kuin aikaisemmin.
Sinä vaan valitat, kuinka miehesi ja lapsesi käyttäytyvät väärin. Jankuti jankuti, mutta: mene itseesi.
Miten kukaan voi olla noin sokea omille ongelmilleen???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten kukaan voi olla noin sokea omille ongelmilleen???
En ole huumeidenkäyttäjä, alkoholisti tai muulla tapaa ongelmallinen ihminen, käyn töissä. Kirjoitatte etten muka näe omia virheitäni vaikka niistäkin olen täällä kirjoittanut. Olen tuntenut syvää pettymystä liittyen parisuhteeseen, perhe-elämään ja omaankin käytökseen.
Luulin että osaan kontrolloida tunteitani lapsen synnyttyä, mutta en, nykyään on sellainen tunne että mitä enemmän vastoinkäymisiä, sitä enemmän erkanemme toisistamme. Nyt on viimeinen niitti että hän apua itselleni, eiköhän tämä ole tullut jo ihan selväksi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Kertoo ehkä kaiken tarpeellisen etfä kuvaat omaa puolisoasi ja lapsesi isää kertomalla että "hän on vielä kuvioissa". Sä olet lapsen vanhempi, et kaveri, ei lapsen tarvitse hyväksyä sua sellaisena kuin olet. Lapsi ansaitsee turvallisen aikuisen.
Takerrut mielestäni sivuseikkaan, koska on vaikeaa löytää korrektia tapaa ilmaista elävänsä ydinperheessä vanhempana. Osa loukkaantuu jos viittaa jonkinlaiseen liittoon. Sanoi kuinka päin hyvänsä niin aina joku loukkaantuu.
Itse aloitukseen: omalla lapsellani on ollut samanlainen käytösmalli. Hän vetäytyi täysin huoneeseensa, kieltäytyi syömästä samassa ruokapöydässä minun kanssani ja syytti minua siitä, etten huolehtinut hänen vaatteistaan, jalkineistaan ja tavaroistaan yhtä hyvin kuten hänen kaveriensa äidit tekivät. Myöhemmin vasta jatko-opintoihin lähdettyään ja omilleen muutettuaan kertoi sairastavansa masennusta ja hankkineensa masennuslääkkeet YTHS:n kautta. Hänellä masennus alkoi jo alakoulussa ja vasta nyt aikuisena samanhenkisten kanssa opiskellessa on saanut kavereita ja viettää tavallista opiskelijaelämää, mutta ilman alkoholia. Alkoholi on depresantti eli masennusta aiheuttava ja pahentava aine.
Sairastuin syöpään ja olin kyllä hämmästynyt kun aikuinen lapseni halasi minua. Nyt olen parantunut ja halailu on jäänyt taas pois hänen käytöksestään, mutta nyt hän pystyy syömään samassa ruokapöydässä kun käytän häntä ravintolassa syömässä ja juttelee kanssani arkisista asioista.
Sitä en tiedä, että onko hänen masennuksensa kroonistunut kun olisi tarvinut apua liki 10 vuotta nykyistä aiemmin. Hänellä ei ole muuta kuin lääkkeet, koska kokee juttelemisen mt-hoitajalle turhauttavaksi yksinpuheluksi. Pelkään tietenkin, että syöpäni masensi häntä entisestään ja sai kuitenkin hänet halaamaan syyllisyydentunteen eikä minkään läheisyyden vuoksi. Aina ei voi valita elämänsä kulkua. Siten en myöskään hyödy mitenkään jos syyllistän ja syyttelen itseäni loputtomasti. Jos toisten äidit ovat parempia, sitten ovat. Sitäkin on liian myöhäistä enää muuttaa nyt kun hän on aikuinen, joka huolehtii itse omista vaatteistaan ja kodistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten kukaan voi olla noin sokea omille ongelmilleen???
En ole huumeidenkäyttäjä, alkoholisti tai muulla tapaa ongelmallinen ihminen, käyn töissä. Kirjoitatte etten muka näe omia virheitäni vaikka niistäkin olen täällä kirjoittanut. Olen tuntenut syvää pettymystä liittyen parisuhteeseen, perhe-elämään ja omaankin käytökseen.
Luulin että osaan kontrolloida tunteitani lapsen synnyttyä, mutta en, nykyään on sellainen tunne että mitä enemmän vastoinkäymisiä, sitä enemmän erkanemme toisistamme. Nyt on viimeinen niitti että hän apua itselleni, eiköhän tämä ole tullut jo ihan selväksi. Ap
Olen lukenut koko ketjun, enkä ole nähnyt yhtään kohtaa, jossa puhut omista virheistäni. Yksi on ehkä se, että olet mennyt mielestäsi vääränlaisen miehen kanssa naimisiin ja sittemmin saanut vääränlaisen lapsen, toinen on tämä: "Olen itse vain tällainen pehmeä ja hellyydenkipeä aikuinen ja on ollut kova paikka kasvattaa lasta joka on ajoittain "tunnekylmä" ja hellyyttä vieroksuva." Puhuitko tuossa mielestäsi omista virheistäsi tai vioistasi? Sinä olet söpönpöpö halinalle ja lapsesi jääkalikka?
Jostain syystä tunnut kulkevan todella paksut laput silmillä, etkä suostu näkemään niiden lävitse, vaikka asiaa sinulle kuinka rautalangasta väännetään. Kummallista. Olen harvoin tavannut yhtä itsevarmaa ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko lapsesi autisti? Itse olen asperger enkä voi sietää halailua , mutta ei se rakastamista estä.
Ei tarvitse olla autisti ettei pidä halaamisesta. Kaikki eivät syystä tai toisesta pidä. Varhaisteinistä se voi tuntua vaikkapa nololta tai lapselliselta halata vanhempaansa.
Toki, jos kyseessä on vain vaihe. Mutta jos ala-asteikäisenäkään ei kykene tai halua halata vanhempaansa, on jotain vähän oudosti. Joko lapsessa tai kasvuympäristössä.
Kyll 12v tämmöiset turhanpäiväiset halamiset tuntua ärsyttäviltä. AP hommaa koiranpentu.
Omassa suvussani kyllä tuon ikäiset halaavat, ainakin minua. Siskontyttö puhuu yleisemmin siitä, että
Meillä on tässä lähipiirissä 10-18-vuotiaita lapsia. Kaikkia heistä on mummot, ukit, tädit ja sedät halanneet ihan sujuvasti läpi iän, mutta tähän mennessä kaikilla yläkouluikään ehtineillä on tullut vaihe että omia vanhempien pidetään etäämmällä. Esim. tällä hetkellä oma 13v tyttäreni ei anna mun halata, mutta siskoni ja äitini antaa. Samoin minä halaili siskoni lapsia myös läpi sen vaiheen kun kiemurtelivat pois siskoni halauksista. Ei varmasti kaikilla näin, mutta aika tavallista.
Oma tyttäreni tökkii minua tai heittää jalkansa tahallisen teatraalisesti syliini kun istuu viereen sohvalle, mutta jos yritän niitä jalkoja silitellä, ne häviävät hyvin äkkiä. Tökin sitten takaisin tai annan jalkojen vain olla. Tämä kaikki lämmöllä ja hymyn kera.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina.
Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina.
Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap
No nyt minäkin uskon, että olet provo. Kauan siinä kesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina.
Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap
Kodin ilmapiiri ei ole lapsen vastuulla, vaikka hän siihen vaikuttaakin.
Kun lapsi huutaa noin, istahdetaan alas ja kysytään että hei, onpa hyvä että sanoit jos susta tuntuu tuolta, mutta kerro vähän lisää. Sitten kuunnellaan sitä mikä lapsesta on tuntunut väärältä ja epäreilulta, ja pidätellään hetki niitä selityksiä ja omaa näkökulmaa. Sen jälkeen validoidaan lapsen tunteet ("onpa ikävää jos sulle on tullut olo että sun asiat ei ole tärkeitä, se ei ole ollut mun tarkoitus"), pidetään edelleen kiinni rajoista ("samaan aikaan on kyllä niin, että yhteydessä kodissa kaikkien on tärkeä osallistua kotihommiin ettei kukaan yksin uuvu") ja mietitään yhteistä ratkaisua ("mitä sä ehdottaisit siihen jos sulla on joku homma kesken mutta olis tiskikoneen tyhjennysvuoro?").
Mitä luulet, että oma lapsesi antaisi selitykseksi tuohon miksi olet "huono äiti"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina.
Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap
No nyt minäkin uskon, että olet provo. Kauan siinä kesti.
Tämä ei ole provo. Täyttä totta. Eikö olekin uskomatonta.. Ap
Okei, ilmiannan tämän keskustelun. Sinulla on vanhemmuus täysin hukassa. Sääliksi käy lastasi, joka ei ole voinut kehittyä tunne-elämältään, kun kumpikaan vanhemmista ei ole mieleltään terveitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ap:n pitäisi ehdottomasti mennä terapeutille. Ja pyytää anteeksi lapselta, että on toiminut huonon äidin tavoin. Ja tämäkin kuuluu tehdä täysin vilpittömästi, eikä marttyyrina.
Kuule, sen lapsi on huutanut minulle ihan omin sanoin "myönnä että olet ollut huono äiti!!" Luuletko että sellainen tehostaa perheen hyvää ilmapiiriä? Pitäisikö vastata: "Kyllä, olen ollut kaikkien aikojen surkein äiti, anteeksi siitä". Ap
No nyt minäkin uskon, että olet provo. Kauan siinä kesti.
Tämä ei ole provo. Täyttä totta. Eikö olekin uskomatonta.. Ap
Uskomattomia ovat vain sinun kommenttisi. Lue yltä, miten normaali vanhempi käyttäytyy ko. tilanteessa. Itselläni ei olisi mitään ongelmaa myöntää, että olen huono äiti. Me kaikki ollaan, koska me ollaan ihmisiä.
"Kodin ilmapiiri ei ole lapsen vastuulla, vaikka hän siihen vaikuttaakin.
Kun lapsi huutaa noin, istahdetaan alas ja kysytään että hei, onpa hyvä että sanoit jos susta tuntuu tuolta, mutta kerro vähän lisää. Sitten kuunnellaan sitä mikä lapsesta on tuntunut väärältä ja epäreilulta, ja pidätellään hetki niitä selityksiä ja omaa näkökulmaa. Sen jälkeen validoidaan lapsen tunteet ("onpa ikävää jos sulle on tullut olo että sun asiat ei ole tärkeitä, se ei ole ollut mun tarkoitus"), pidetään edelleen kiinni rajoista ("samaan aikaan on kyllä niin, että yhteydessä kodissa kaikkien on tärkeä osallistua kotihommiin ettei kukaan yksin uuvu") ja mietitään yhteistä ratkaisua ("mitä sä ehdottaisit siihen jos sulla on joku homma kesken mutta olis tiskikoneen tyhjennysvuoro?").
Mitä luulet, että oma lapsesi antaisi selitykseksi tuohon miksi olet "huono äiti"?"
Lapsi sulkeutuu vaikeissa tilanteissa, huutaa oman mielipiteensä ja muuten pitää suunsa kiinni. Kun hän korottaa ääntään minulle, en saa irti hänestä enää mitään. Ei, vaikka yritän rauhallisesti kysyä. Hän ei halua puhua vaikeista asioista. Hän haluaa tahalleen ärsyttää minua niin kauan että hermot menee. Ihmiset eivät ymmärrä tätä jos eivät oikeasti joudu olemaan haastavaluonteisen lapsen kanssa. Yritän saada aiheesta kiinni mutta lapsi pistääkin ranttaliksi.
Hän ei siivoa jälkiään (no nyt onneksi siivoaa edes jotain) mutta esimerkiksi itsellni on tärkeää että siivoaa omat jälkensä... mutta levittää tavarat ja ne tavarat ovat lattialla varmasti viikonkin jos en niitä siivoa. Paljon erilaisia esimerkkejä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Okei, ilmiannan tämän keskustelun. Sinulla on vanhemmuus täysin hukassa. Sääliksi käy lastasi, joka ei ole voinut kehittyä tunne-elämältään, kun kumpikaan vanhemmista ei ole mieleltään terveitä.
Miksi ilmiannat... Uskon että tästä saisi moni vertaistukea samassa tilanteessa. Ap
Todella ahdistava ketju. Tämä ketju ainakin näytti esimerkin vanhemmasta, jollaiseen aikuinen lapsi voi pistää välit poikki ja joka ei mitenkään, siis ei mitenkään tajua, että miksi.
Sinäkin tiedät, samoin kuin Jeesus tiesi, että me olemme vajavaisia ihmisiä, jotka teemme pahaa, emmekä täysin pysty rakastamaan. Siksi Hän kuoli, lunastaakseen meidät syntiset. Ei siksi, että olisi edes luullut, että meistä olisi täyttämään vaatimukset. Hän halusi avata ajatuksemme ja silmämme huomaamaan, että tarvitsemme Hänet pelastukseksemme.