Lue keskustelun säännöt.
Milloin ihmiset ymmärtäisi, että eri ihmisten vastoinkäymisiä ei voi vertailla?
29.08.2024 |
Onko toivoakaan, että näin tapahtuisi? Edelleen on ihmisiä jotka eivät ymmärrä, että jokaisen elämässä on niin paljon muuttuvia tekijöitä, että vastoinkäymisten vertailussa ei ole mitään järkeä.
Kommentit (80)
Vierailija kirjoitti:
Monilla, erityisesti länsimaisilla ihmisillä, on kova halu saada oikeutus kärsimykselleen. Ehkä siihen liittyy myös se, että haluaa tulla nähdyksi. Halutaan hanakkaasti väittää, että asioita ei voi vertailla, koska halutaan kärsiä. On silti eri asteisia kärsimyksiä.
Aivan, kuten on vaikka eri asteista kipua. Mutta vaikka joku kipu voi viedä tajuttomaksi, niin voi se vuosia kestävä päänsärkykin olla lopulta aivan hirveää. Siinä missä se joka pyörtyi kivusta haluaa puhua asiasta, niin haluaa myös se kymmenen vuotta päänsärystä kärsinyt. Aina kun otetaan esille myös niitä omia asioita taustalla on halu tulla kuulluksi ja vaikka sen toisen kärsimys olisikin ehkä kaikilla mittareilla vähempi, niin mikään ei estä puhumasta myös siitä. Ei vaan siitä omasta kärsimyksestä ja vähätellä sitä toista. Jollekin se kissa on ollut koko elämä, joillekin työpäivä on äärettömän raskas ihan vaan henkisesti, joillekin hylkääminen ja joillekin sormen poikki meneminen, koska se tuhosi tulevaisuuden suunnitelmat ja ehkä koko uran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sori mutta kyllä niitä voi. Vanhemmat erosi/ sukulainen sairastui/ jouduin luopumaan korkeasta elintasosta. vs jouduin lapsena rikoksen uhriksi/ äiti kuoli minun ollessa nuori syöpään/ sairastuin neurologiseen sairauteen.
Minunkin isäni teki kamapäissään itsemurhan kun olin 7v ja äitipuoli kuoli kun olin 10v. En silti koe, että nuo olisi ehdottomasti kamalampia kuin jonkun toisen ihmisen joku kokemus.
Noissa kaikissa tapahtumissa on lukematon määrä muuttujia. Esimerkiksi, millaiset olosuhteet on muuten, oliko läsnä turvallisia aikuisia, oliko koti turvallinen, minkälaista tukea sai asian suhteen...
Mulla paras kaveri kuoli väkivaltaisesti niin, että näin itse koko tapahtuman, seksuaalista hyväksikäyttöä, uskonnollista ahdistelua, pahoinpitelyä, koulukiusaamista
Mitä sitten? Elän ihan normaalia elämää, enkä märehdi omaa surkeuttani
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain vastoinkäymisistä voi olla vaikea puhua edes tuttujen ihmisten kanssa. Esimerkiksi kampausongelmia, väsymystä arjesta, työkiireitä jne. tulee valitettua varmasti viikottain. Sen sijaan harvemmin tulee kerrottua siitä, miten pelkäsin lapsena joutuvani perhesurman uhriksi tai että en voi todennäköisesti koskaan saada lapsia.
Minusta tämä johtuu siitä, että ongelmia ei voida suhteuttaa. On vaikea puhua oikeasti kamalista asioista, kun joku valittaa jatkuvasti kovalla intensiteetillä esim. hiuksista.
Pelko perhesurman uhriksi joutumisesta tai suru lapsettomuudesta on paljon pahempia ongelmia kuin alussa mainitut.Meinaatko että työpaikan taukokeskusteluissa pitäisi puhua vain siitä miten joku jäi lapsena orvoksi tai pelkäsi kotona?
Ei työpaikalla, mutta tuttujen ystävien kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla, erityisesti länsimaisilla ihmisillä, on kova halu saada oikeutus kärsimykselleen. Ehkä siihen liittyy myös se, että haluaa tulla nähdyksi. Halutaan hanakkaasti väittää, että asioita ei voi vertailla, koska halutaan kärsiä. On silti eri asteisia kärsimyksiä.
Aivan, kuten on vaikka eri asteista kipua. Mutta vaikka joku kipu voi viedä tajuttomaksi, niin voi se vuosia kestävä päänsärkykin olla lopulta aivan hirveää. Siinä missä se joka pyörtyi kivusta haluaa puhua asiasta, niin haluaa myös se kymmenen vuotta päänsärystä kärsinyt. Aina kun otetaan esille myös niitä omia asioita taustalla on halu tulla kuulluksi ja vaikka sen toisen kärsimys olisikin ehkä kaikilla mittareilla vähempi, niin mikään ei estä puhumasta myös siitä. Ei vaan siitä omasta kärsimyksestä ja vähätellä sitä toista. Jollekin se kissa on ollut koko elämä, joillek
Poikki mennyt sormi on pahin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain vastoinkäymisistä voi olla vaikea puhua edes tuttujen ihmisten kanssa. Esimerkiksi kampausongelmia, väsymystä arjesta, työkiireitä jne. tulee valitettua varmasti viikottain. Sen sijaan harvemmin tulee kerrottua siitä, miten pelkäsin lapsena joutuvani perhesurman uhriksi tai että en voi todennäköisesti koskaan saada lapsia.
Minusta tämä johtuu siitä, että ongelmia ei voida suhteuttaa. On vaikea puhua oikeasti kamalista asioista, kun joku valittaa jatkuvasti kovalla intensiteetillä esim. hiuksista.
Pelko perhesurman uhriksi joutumisesta tai suru lapsettomuudesta on paljon pahempia ongelmia kuin alussa mainitut.Meinaatko että työpaikan taukokeskusteluissa pitäisi puhua vain siitä miten joku jäi lapsena orvoksi tai pelkäsi kotona?
Ei työpaikalla, mutta tuttujen ystävien kesken.
Ahaa. Miten sitten päätetään, kenen kokemukset oli rankempia, kun mukana on vaikkapa yksi jonka vanhemmat on olleet tunnekylmä ja laiminlyöneet perustarpeita, yksi joka on menettänyt äitinsä sairauteen ollessaan 5, yksi orvoksi jäänyt joka kuitenki on tyytyväinen elämäänsä isovanhempien luona, yksi jonka isä teki itsemurhan tämän ollessa 14, yksi jonka vanhemmat erosivat tämän ollessa lapsi ja hän joutui kärsimään erosta ja oikeudessa riitelevistä vanhemmista koko lapsuutensa sekä yksi jolla oli ihan hyvä äiti mutta väkivaltainen ja pelottava isä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain vastoinkäymisistä voi olla vaikea puhua edes tuttujen ihmisten kanssa. Esimerkiksi kampausongelmia, väsymystä arjesta, työkiireitä jne. tulee valitettua varmasti viikottain. Sen sijaan harvemmin tulee kerrottua siitä, miten pelkäsin lapsena joutuvani perhesurman uhriksi tai että en voi todennäköisesti koskaan saada lapsia.
Minusta tämä johtuu siitä, että ongelmia ei voida suhteuttaa. On vaikea puhua oikeasti kamalista asioista, kun joku valittaa jatkuvasti kovalla intensiteetillä esim. hiuksista.
Pelko perhesurman uhriksi joutumisesta tai suru lapsettomuudesta on paljon pahempia ongelmia kuin alussa mainitut.Meinaatko että työpaikan taukokeskusteluissa pitäisi puhua vain siitä miten joku jäi lapsena orvoksi tai pelkäsi kotona?
Ei työpaikalla, mutta tuttujen ystävien kesken.
Eihän tämä toimi käytännössä ollenkaan. Jollekin vanhempien ero on aikuisuuteen asti kestävä trauma ja jollekin taas lapsuuden ja koko elämän pelastus.
Sama juttu voi olla esimerkiksi vanhemman kuoleman suhteen, yhdelle trauma, toiselle pelastus ja kolmannelle neutraali asia.
No, minusta asioita voi ja pitääkin suhteuttaa.
Itseä välillä hävettää kun olen valittanut pikkuasioista ja sitten kuulen ihmisestä jolle asia on todellinen ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahaa. Miten sitten päätetään, kenen kokemukset oli rankempia, kun mukana on vaikkapa yksi jonka vanhemmat on olleet tunnekylmä ja laiminlyöneet perustarpeita, yksi joka on menettänyt äitinsä sairauteen ollessaan 5, yksi orvoksi jäänyt joka kuitenki on tyytyväinen elämäänsä isovanhempien luona, yksi jonka isä teki itsemurhan tämän ollessa 14, yksi jonka vanhemmat erosivat tämän ollessa lapsi ja hän joutui kärsimään erosta ja oikeudessa riitelevistä vanhemmista koko lapsuutensa sekä yksi jolla oli ihan hyvä äiti mutta väkivaltainen ja pelottava isä?
Pidän tästä kysymyksestä! Tässä suhteessa kokemukset ovat aika tasavertaisia. Isoäitinsä luona tyytyväinen on vähiten kärsivä. 5 vuotiaana äitinsä menettänyt ei varmaan muista äidistä paljonkaan - silti surullista. Riitelevät vanhemmat oikeudessa on parempi kuin riitelevät vanhemmat samassa talossa suhteessa.
Kun perustarpeet on laiminlyöty, niin varmaan pahin kohtalo. Kehittynee persoonallisuushäiriö. Isän itsemurha teini-iässä on myös traumaattinen. Väkivaltainen ja pelottava isä on myös paha.
Tasavertaisia kokemuksia eivät olisi:
1, sisaruksen kissan kuolema
2, hävitty jalkapallopeli
3, sijoiltaan mennyt olkapää
Vierailija kirjoitti:
Ahaa. Miten sitten päätetään, kenen kokemukset oli rankempia, kun mukana on vaikkapa yksi jonka vanhemmat on olleet tunnekylmä ja laiminlyöneet perustarpeita, yksi joka on menettänyt äitinsä sairauteen ollessaan 5, yksi orvoksi jäänyt joka kuitenki on tyytyväinen elämäänsä isovanhempien luona, yksi jonka isä teki itsemurhan tämän ollessa 14, yksi jonka vanhemmat erosivat tämän ollessa lapsi ja hän joutui kärsimään erosta ja oikeudessa riitelevistä vanhemmista koko lapsuutensa sekä yksi jolla oli ihan hyvä äiti mutta väkivaltainen ja pelottava isä?
Pidän tästä kysymyksestä! Tässä suhteessa kokemukset ovat aika tasavertaisia. Isoäitinsä luona tyytyväinen on vähiten kärsivä. 5 vuotiaana äitinsä menettänyt ei varmaan muista äidistä paljonkaan - silti surullista. Riitelevät vanhemmat oikeudessa on parempi kuin riitelevät vanhemmat samassa talossa suhteessa.
Kun perustarpeet on laiminlyöty, niin varmaan pahin koh
Tämä juuri! Ja sitten hävityllä jalkapallopelillä olevaa pitäisi ymmärtää samoin kuin äidin kuoleman lapsena kohdannutta. Kun ei näitä asioita voi mitenkään arvottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kenellä on tarvetta vertailla ja miksi? Siksikö, että voisi tuntea ylemmyyttä? Mutta tunteeko sivullinen oikeasti jonkun toisen elämän niin hyvin, että hän voisi tällaisen vertailun tehdä? Olen itsekin saanut kuulla esimerkiksi työkaverilta kommentin, jonka mukaan minulla on ollut helppo elämä. Sehän ei pidä paikkaansa, mutta en tosiaankaan ryhdy työkaverilleni selostelemaan elämäni vastoinkäymisiä vain sen takia, että hän saisi tietää totuuden. (Kävin terapiassa joskus jonkin aikaa ja kun kerroin kaikesta tapahtuneesta pahasta, terapeutti itki säälistä/myötätunnosta.)
Vierailija kirjoitti:
Ahaa. Miten sitten päätetään, kenen kokemukset oli rankempia, kun mukana on vaikkapa yksi jonka vanhemmat on olleet tunnekylmä ja laiminlyöneet perustarpeita, yksi joka on menettänyt äitinsä sairauteen ollessaan 5, yksi orvoksi jäänyt joka kuitenki on tyytyväinen elämäänsä isovanhempien luona, yksi jonka isä teki itsemurhan tämän ollessa 14, yksi jonka vanhemmat erosivat tämän ollessa lapsi ja hän joutui kärsimään erosta ja oikeudessa riitelevistä vanhemmista koko lapsuutensa sekä yksi jolla oli ihan hyvä äiti mutta väkivaltainen ja pelottava isä?
Pidän tästä kysymyksestä! Tässä suhteessa kokemukset ovat aika tasavertaisia. Isoäitinsä luona tyytyväinen on vähiten kärsivä. 5 vuotiaana äitinsä menettänyt ei varmaan muista äidistä paljonkaan - silti surullista. Riitelevät vanhemmat oikeudessa on parempi kuin riitelevät vanhemmat samassa talossa suhteessa.
Kun perustarpeet on laiminlyöty, niin varmaan pahin koh
Kai ymmärrät, että pelkästään nuokaan kokemukset ei kerro iden ihmisten elämästä paljoa. Sen lisäksi heillä on paljon kaikenlaisia muita kokemuksia ja asioita jotka vaikuttaa heidän elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahaa. Miten sitten päätetään, kenen kokemukset oli rankempia, kun mukana on vaikkapa yksi jonka vanhemmat on olleet tunnekylmä ja laiminlyöneet perustarpeita, yksi joka on menettänyt äitinsä sairauteen ollessaan 5, yksi orvoksi jäänyt joka kuitenki on tyytyväinen elämäänsä isovanhempien luona, yksi jonka isä teki itsemurhan tämän ollessa 14, yksi jonka vanhemmat erosivat tämän ollessa lapsi ja hän joutui kärsimään erosta ja oikeudessa riitelevistä vanhemmista koko lapsuutensa sekä yksi jolla oli ihan hyvä äiti mutta väkivaltainen ja pelottava isä?
Pidän tästä kysymyksestä! Tässä suhteessa kokemukset ovat aika tasavertaisia. Isoäitinsä luona tyytyväinen on vähiten kärsivä. 5 vuotiaana äitinsä menettänyt ei varmaan muista äidistä paljonkaan - silti surullista. Riitelevät vanhemmat oikeudessa on parempi kuin riitelevät vanhemmat samassa talossa suhteessa.
Kun
Tämä juuri! Ja sitten hävityllä jalkapallopelillä olevaa pitäisi ymmärtää samoin kuin äidin kuoleman lapsena kohdannutta. Kun ei näitä asioita voi mitenkään arvottaa.
Miksi sen jalkapallopelin hävinneen ymmärtäminen olisi pois siltä äitinsä kuoleman lapsena kohdanneelta?
Eihän nuo asiat liity mitenkään toisiinsa. Jalkapallopelin hävinnytkin on voinut myös kokemukset esimerkiksi vanhempien riitaisan eron, tullut huostaanotetuksi tai menettänyt isänsä.
"Tämä juuri! Ja sitten hävityllä jalkapallopelillä olevaa pitäisi ymmärtää samoin kuin äidin kuoleman lapsena kohdannutta. Kun ei näitä asioita voi mitenkään arvottaa."
Mutta missä vertaillaan aivan täysin toisistaan erilaisia kokemuksia? No ei yhtään missään! Kyllähän se on aina jotain saman kaltaista tai läheltä liippaava. Kuka on väsynein, kenen työt rankinta ym. Jos minä sanon, että työttömäksi jääminen on perseestä ja työttömyys syö itsetunnon ja kaikki pitää sua hylkiönä, niin ei siihen kukaan tule sanomaan, että no sulla on sentään isä elossa, mun kuoli, kun olin viisi! Mutta joku voi sanoa, että oletpa onnekas, kun ei tarvitse joka päivä mennään paskaan työpaikkaan ja lähteä itkien kotiin, itsekin olisin mieluummin työtön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Tämä juuri! Ja sitten hävityllä jalkapallopelillä olevaa pitäisi ymmärtää samoin kuin äidin kuoleman lapsena kohdannutta. Kun ei näitä asioita voi mitenkään arvottaa."
Miten niin samoin? Ei kai kukaan mene jalkapallopelin hävinnelle sanomaan että oletpas onnekas kun sulla on vielä äiti? Eihän toisen ihmisen äidin menettäminen lapsena liity mitenkään jalkapallopelin häviämiseen.
Vierailija kirjoitti:
"Tämä juuri! Ja sitten hävityllä jalkapallopelillä olevaa pitäisi ymmärtää samoin kuin äidin kuoleman lapsena kohdannutta. Kun ei näitä asioita voi mitenkään arvottaa."
Miten niin samoin? Ei kai kukaan mene jalkapallopelin hävinnelle sanomaan että oletpas onnekas kun sulla on vielä äiti? Eihän toisen ihmisen äidin menettäminen lapsena liity mitenkään jalkapallopelin häviämiseen.
No ei kai menekään. Mutta moni kuitenkin ymmärtää vaikka itsekin, että se oli vaan jalkapallopeli. Saattaa hetken harmittaa, mutta osaa suhteuttaa, että maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten vaikka läheiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tämä juuri! Ja sitten hävityllä jalkapallopelillä olevaa pitäisi ymmärtää samoin kuin äidin kuoleman lapsena kohdannutta. Kun ei näitä asioita voi mitenkään arvottaa."
Miten niin samoin? Ei kai kukaan mene jalkapallopelin hävinnelle sanomaan että oletpas onnekas kun sulla on vielä äiti? Eihän toisen ihmisen äidin menettäminen lapsena liity mitenkään jalkapallopelin häviämiseen.
No ei kai menekään. Mutta moni kuitenkin ymmärtää vaikka itsekin, että se oli vaan jalkapallopeli. Saattaa hetken harmittaa, mutta osaa suhteuttaa, että maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten vaikka läheiset.
No esimerkiksi ammatikseen jalkapalloa pelaaville tai aikoville ne pelit on aika keskeisiä uran kannalta. Tai oikeastaan mikä tahansa ammatti. Monille muille ihmisille esimerkiksi rannemurtuma voi olla pikkujuttu, mutta ei jos ammattina on kirurgi. Tai jos ammattilentäjän näkö huononee niin paljon ettei hän voi jatkaa työtään. Ei siis ole mitään yleistä totuutta siitäkään, mikä on pieni asia ja mikä ei.
Ja muutenkin. Ihan naurettavaahan tämä elämä olisi jos kaikkea vastoinkäymistä pitäisi aina verrata johonkin muuhun Tai jonkun toisen ihmisen vaikeuksiin. Aina löytyy joku jolla menee niin sa otusta huonommin, joten ei mitään järkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tämä juuri! Ja sitten hävityllä jalkapallopelillä olevaa pitäisi ymmärtää samoin kuin äidin kuoleman lapsena kohdannutta. Kun ei näitä asioita voi mitenkään arvottaa."
Miten niin samoin? Ei kai kukaan mene jalkapallopelin hävinnelle sanomaan että oletpas onnekas kun sulla on vielä äiti? Eihän toisen ihmisen äidin menettäminen lapsena liity mitenkään jalkapallopelin häviämiseen.
No ei kai menekään. Mutta moni kuitenkin ymmärtää vaikka itsekin, että se oli vaan jalkapallopeli. Saattaa hetken harmittaa, mutta osaa suhteuttaa, että maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten vaikka läheiset.
No esimerkiksi ammatikseen jalkapalloa pelaaville tai aikoville ne pelit on aika keskeisiä uran kannalta. Tai oikeastaan mikä tahansa ammatti. Monille muille ihmisille esimerkiksi rannemu
No itsekin valitan ja harmistun monista asioista, mutta kyllä silti ajattelen että esim. äidin kuolema kun itse lapsi aiheuttaa jollakin tasolla elämänmittaisen surun ja jättää avoimia kysymyksiä, mutta hävitystä jalkapallopelistä pitäisi normaaleilla tunnetaidoilla päästä yli lyhyessä ajassa. Toki se voi joskus myöhemmin harmittaa, mutta ehkä siihen harmitukseen pitäisi jo ajan mittaan osata suhtautua huumorilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tämä juuri! Ja sitten hävityllä jalkapallopelillä olevaa pitäisi ymmärtää samoin kuin äidin kuoleman lapsena kohdannutta. Kun ei näitä asioita voi mitenkään arvottaa."
Miten niin samoin? Ei kai kukaan mene jalkapallopelin hävinnelle sanomaan että oletpas onnekas kun sulla on vielä äiti? Eihän toisen ihmisen äidin menettäminen lapsena liity mitenkään jalkapallopelin häviämiseen.
No ei kai menekään. Mutta moni kuitenkin ymmärtää vaikka itsekin, että se oli vaan jalkapallopeli. Saattaa hetken harmittaa, mutta osaa suhteuttaa, että maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten vaikka läheiset.
No esimerkiksi ammatikseen jalkapalloa pelaaville tai aikoville ne pelit on aika keskeisiä uran kannalta. Tai oikeastaan mikä tahansa a
No itsekin valitan ja harmistun monista asioista, mutta kyllä silti ajattelen että esim. äidin kuolema kun itse lapsi aiheuttaa jollakin tasolla elämänmittaisen surun ja jättää avoimia kysymyksiä, mutta hävitystä jalkapallopelistä pitäisi normaaleilla tunnetaidoilla päästä yli lyhyessä ajassa. Toki se voi joskus myöhemmin harmittaa, mutta ehkä siihen harmitukseen pitäisi jo ajan mittaan osata suhtautua huumorilla
Mutta miksi niitä, äidin kuolemaa lapsuudessa ja hävittyä jalkapallopeliä, pitäisi millään tavalla verrata keskenään?
Harvempi varmaan kuitenkaan koko loppuelämäänsä yhtä harrastustason jalkapallopelin häviötä suree. Mutta silti olisi aika typerää mennä sanomaan puoli tuntia sen hävityn pelin jälkeen että älä valita, mulla kuoli äiti kun olin 6v.
Ei koskaan. Aina on joku joka nauttii saadessaan kertoa että hänelläpä onkin vaikeampaa.
Meinaatko että työpaikan taukokeskusteluissa pitäisi puhua vain siitä miten joku jäi lapsena orvoksi tai pelkäsi kotona?