Milloin ihmiset ymmärtäisi, että eri ihmisten vastoinkäymisiä ei voi vertailla?

Noh suurin osa ainakim niin pölvästejä, että eivät tajua eroa sabotoitujen ja järjestettyjen vastoinkäymisten välillä ja ihan itsestään tapahtuneiden tai itse aiheuyettujen

 Suutim osa niin pölvästejä että eivät tajua koska on kyseessä tuollainen ja koska ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat ongelmat on hyvä suhteuttaa. 

Minkä suhteen? Ja miksi?

Nykyisin moni nuori tuntuu traumatisoituvan ties mistä. On hyvä ymmärtää että elämässä tapahtuvat inhottavat ja pahatkin asiat (esim. ristiriidat ihmisten välillä/ maailmassa tapahtuvat, mutta itseä suoranaisesti koskemattomat, sodat, katastrofit, rikokset) eivät ole välttämättä syy lamaantumiseen. 

 

Ehkä ne jollakin aiheuttavat turvattomuutta, jonka syy on taas jossakin ihan muualla. Mielenkiintoista olisikin tietää mikä nykyaikana altistaa tällaiselle turvattomuuden kokemukselle, jolloin jokin sisäinen puolustusjärjestelmä pettää ulkoisten ns näennäisesti tulevaisuuden uhkien vuoksi. Enkä siis tässä halua vähätellä ilmastoahdistusta tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat ongelmat on hyvä suhteuttaa. 

Minkä suhteen? Ja miksi?

Esimerkiksi siksi ettei tee kärpäsestä härkästä. Minusta on todella outoa ja itsekästä se että "juuri minun ongelmat" on kaikkein pahimpia ja tärkeimpiä. Jos sinulla on tilapäinen vaiva ja toisella haimasyöpä, pitääkö sen haimasyöpää sairastavan ymmärtää että joo nilkka kipu voi olla tosi paha ? 

Ihan naurettavaa, että aina maailmassa olisi vain yksi ihminen jolla on kaikkein rankinta ja oikeus valittaa.

Kokemukset on erilaisia, koska tilanteet on erilaisia. Yksi jää orvoksi ja saa lähipiiristä uuden huoltajan ja kodin tuttujen ihmisten luona samana päivänä, toinen jää orvoksi ja joutuu tekemisiin sosiaalitoimen ja lastensuojeluviranomaisten kanssa ja elää vuosia keskellä huoltajuuskiistoja ja sosiaalitoimen selvityksiä.

Periaatteessa sama asia, mutta täysin erilainen kokemus.

Olen tehnyt traumatisoituneiden ihmisten kanssa töitä ja kuullut asioista, jotka ovat oikeasti olleet täysin järkyttäviä ja sairaita. Niin sairaita, että yleinen toimintatapa on, että erittäin raskasta, mahdollista materiaalia töissä katsotaan korkeintaan x min kerrallaan, jonka jälkeen pidetään tauko, jonka aikana stimuloidaan aivoja esim. pelin avulla. 

Omat ongelmat, ja muut jokapäiväiset hössötykset, jää usein pieniksi murheiksi, kun miettii lapsia, jotka on vakavasti traumatisoituneita. 

Vierailija kirjoitti:

No tältä palstalta ei kauhean fiksua suhtautumista (yhtään mihinkään :') kannata ainakaan tulla etsimään. Täällä pyörii kai lähinnä eri tavoin sairaita ja ongelmaisia ihmisiä, joillekin jopa anonyyminä päteminen on sitten hirveän tärkeää kun ei saa irl huomiota keneltäkään. Trolleista puhumattakaan

Puhutko nyt itsestäsi? Vai mikä saa sinut ottamaan näin ylimielisen asenteen muita kohtaan?

Keskustelu on vastavuoroista ja moni kokee sen vertailuksi, kun se yksipuolinen monologi muuttuukin dialogiksi. Se, että joku sanoo, että hänen koiraansa on kuollut ja joku toinen vastaa, että minulla todettiin syöpä, ei ole vertailua, vaan kahden ihmisen tarvetta tulla kuulluksi. Heistä toinen saattaa sitten ajatella, miksei ainoastaan hänen jutusta puhuta. Tarviiko siihen keskusteluun tuoda jonkun syöpä tai koira, minä puhun nyt. 

Ihmiset eivät halua kuunnella enää muita yksipuolisesti. Joten kun avaat suusi, muista, että myös muut haluavat tulla kuulluiksi ja nähdyiksi ja varsinkin kun he alkavat ns. vertailemaan he tuovat vain ja ainoastaan esille myös heidän vaikeuksiaan elämässä, eikä se ole merkki sairaudesta tai ongelmaisista ihmisestä, vaan pikemmin siitä, ettei kukaan  oikeastaan koskaan kuuntele heitä oikeasti.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen voi omia kokemuksiaan vertailla, että kumpi oli pahempi, mutta ei omiaan toisen kokemuksiin. En edes ymmärrä, miksi toisilla on niin kova tarve tehdä niistä kilpailu?

Katkennut kynsi katkennut jalka

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat ongelmat on hyvä suhteuttaa. 

Minkä suhteen? Ja miksi?

Joku saa voimia, kun huomaa, että asiat voisivat olla huonomminkin. 

Joillakin tämä on tosiaan tapana.

Muistan esim.kun mieheni mummo aikoinaan sanoi, että vauvan menettäminen ei ole ollenkaan niin paha asia kuin jos menettäisi aikuisen lapsen. Häneltä oli siis itseltään kuollut aikuinen lapsi, ihan siis yli 50v ja joltain tuttavalta oli ilmeisesti kuollut vauva, johon tätä surua sitten vertasi.

Yritin sanoa, ettei näitä asioita ja surun määrää voi verrata, mutta piti päänsä, koska vauvan on tuntenut vain hetken aikaa, niin ei sitä suruakaan niin kauan kestä.

Vierailija kirjoitti:

Annan nyt esimerkin. Ystäväni puolison äiti kuoli vanhuuteen. Ystäväni ei ollut koskaan kyseistä henkilöä tavannut. Ystäväni sai 2 viikon sairasloman, itki ja sai jopa lääkkeet tähän. (Hänen puolisonsa meni normaalisti töihin, koska kuollut äiti oli ollut muistisairas, eikä normaalia kommunikaatiota ollut 10 vuoteen). 

Kuolemasta ei saanut ystäväpiirissä edes puhua puoleen vuoteen, koska tämä kyseinen tapahtuma oli ollut hänelle niin karmea.

No voi olla jotain huomionhakuisen huomionhakua, mutta voi olla että joutui käsittelemään tuossa jotain pintaan noussutta mennyttä traumaa kuolemaan liittyen. On voinut vaikka rakas mummo kuolla kun hän on ollut pieni, eikä ole saanut surra sitä surua lapsena kun on joutunut kannattelemaan vanhempiaan. Ei ihmismieli toimi usein niin että ulkopuolinen pystyisi näkemään mitään logiikkaa toisen käytöksessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat ongelmat on hyvä suhteuttaa. 

Minkä suhteen? Ja miksi?

Esimerkiksi siksi ettei tee kärpäsestä härkästä. Minusta on todella outoa ja itsekästä se että "juuri minun ongelmat" on kaikkein pahimpia ja tärkeimpiä. Jos sinulla on tilapäinen vaiva ja toisella haimasyöpä, pitääkö sen haimasyöpää sairastavan ymmärtää että joo nilkka kipu voi olla tosi paha ? 

Ihan naurettavaa, että aina maailmassa olisi vain yksi ihminen jolla on kaikkein rankinta ja oikeus valittaa.

Mulle on aiheuttanut uupumuksen ja jonkin asteisen masennuksen se, että aina jollakin oli rankempaa. Mulla ei ole ollut koskaan mahdollisuutta tilittää mikä omaa mieltä painaa, koska joudun ajattelemaan jonkun toisen pahempaa tilannetta ja olemaan jollekin toiselle myötätuntoinen. Jatkuva omien tunteiden mitätöinti on aika rankkaa, mutta jollekin toisella on sekin varmasti rankempaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annan nyt esimerkin. Ystäväni puolison äiti kuoli vanhuuteen. Ystäväni ei ollut koskaan kyseistä henkilöä tavannut. Ystäväni sai 2 viikon sairasloman, itki ja sai jopa lääkkeet tähän. (Hänen puolisonsa meni normaalisti töihin, koska kuollut äiti oli ollut muistisairas, eikä normaalia kommunikaatiota ollut 10 vuoteen). 

Kuolemasta ei saanut ystäväpiirissä edes puhua puoleen vuoteen, koska tämä kyseinen tapahtuma oli ollut hänelle niin karmea.

No voi olla jotain huomionhakuisen huomionhakua, mutta voi olla että joutui käsittelemään tuossa jotain pintaan noussutta mennyttä traumaa kuolemaan liittyen. On voinut vaikka rakas mummo kuolla kun hän on ollut pieni, eikä ole saanut surra sitä surua lapsena kun on joutunut kannattelemaan vanhempiaan. Ei ihmismieli toimi usein niin että ulkopuolinen pystyisi näkemään mitään logiikkaa toisen käytöksessä.

Arvasinkin että joku yrittäisi ymmärtää. Ei ollut kyse huomion hakemisesta tai lapsuuden traumasta. Uskon, että hän vain ajatteli tuon olevan oikea toimintatapa läheisen kuoleman tullessa ja lietsoi itsensä suruun.

Nyt hän on jo päässyt surustaan yli. Joku erehtyi kerran kysymään: olitteko kovinkin läheisiä?. Ei päättynyt hyvin se keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Joillakin tämä on tosiaan tapana.

Muistan esim.kun mieheni mummo aikoinaan sanoi, että vauvan menettäminen ei ole ollenkaan niin paha asia kuin jos menettäisi aikuisen lapsen. Häneltä oli siis itseltään kuollut aikuinen lapsi, ihan siis yli 50v ja joltain tuttavalta oli ilmeisesti kuollut vauva, johon tätä surua sitten vertasi.

Yritin sanoa, ettei näitä asioita ja surun määrää voi verrata, mutta piti päänsä, koska vauvan on tuntenut vain hetken aikaa, niin ei sitä suruakaan niin kauan kestä.

 

 

Mummo oli oikeassa. Kuollut lapsi, jonka kanssa on vaihtanut ajatuksia, josta on muodostunut oikea henkilö, joka on ilmaissut unelmiaan, kuolema versus, vauvan kuolema, josta ei tiedä yhtään mitään. 

Saman lailla vauvan kuolema on kamalampaa kuin keskenmeno.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annan nyt esimerkin. Ystäväni puolison äiti kuoli vanhuuteen. Ystäväni ei ollut koskaan kyseistä henkilöä tavannut. Ystäväni sai 2 viikon sairasloman, itki ja sai jopa lääkkeet tähän. (Hänen puolisonsa meni normaalisti töihin, koska kuollut äiti oli ollut muistisairas, eikä normaalia kommunikaatiota ollut 10 vuoteen). 

Kuolemasta ei saanut ystäväpiirissä edes puhua puoleen vuoteen, koska tämä kyseinen tapahtuma oli ollut hänelle niin karmea.

No voi olla jotain huomionhakuisen huomionhakua, mutta voi olla että joutui käsittelemään tuossa jotain pintaan noussutta mennyttä traumaa kuolemaan liittyen. On voinut vaikka rakas mummo kuolla kun hän on ollut pieni, eikä ole saanut surra sitä surua lapsena kun on joutunut kannattelemaan vanhempiaan. Ei ihmismieli toimi usein niin että ulkopuolinen pystyisi näkemään

Arvasinkin että joku yrittäisi ymmärtää. Ei ollut kyse huomion hakemisesta tai lapsuuden traumasta. Uskon, että hän vain ajatteli tuon olevan oikea toimintatapa läheisen kuoleman tullessa ja lietsoi itsensä suruun.

 

Nyt hän on jo päässyt surustaan yli. Joku erehtyi kerran kysymään: olitteko kovinkin läheisiä?. Ei päättynyt hyvin se keskustelu.

"Uskon, että hän vain ajatteli.."

Luetko hänen ajatuksiaankin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annan nyt esimerkin. Ystäväni puolison äiti kuoli vanhuuteen. Ystäväni ei ollut koskaan kyseistä henkilöä tavannut. Ystäväni sai 2 viikon sairasloman, itki ja sai jopa lääkkeet tähän. (Hänen puolisonsa meni normaalisti töihin, koska kuollut äiti oli ollut muistisairas, eikä normaalia kommunikaatiota ollut 10 vuoteen). 

Kuolemasta ei saanut ystäväpiirissä edes puhua puoleen vuoteen, koska tämä kyseinen tapahtuma oli ollut hänelle niin karmea.

No voi olla jotain huomionhakuisen huomionhakua, mutta voi olla että joutui käsittelemään tuossa jotain pintaan noussutta mennyttä traumaa kuolemaan liittyen. On voinut vaikka rakas mummo kuolla kun hän on ollut pieni, eikä ole saanut surra sitä surua lapsena kun on joutunut kannattelemaan vanhempiaan. Ei ihmismieli toimi usein niin että ulkopuolinen pystyisi näkemään

No mä yritin ymmärtää niillä tiedoilla mitä aluksi annoit, ja keskustella myös yleisellä tasolla. Jos se on sinusta väärä tapa toimia, olkoon niin.

Kyllähän näitä ihan kliiniselläkin tasolla vertaillaan ja erilaisin mittarein pisteytetään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat ongelmat on hyvä suhteuttaa. 

Minkä suhteen? Ja miksi?

Nykyisin moni nuori tuntuu traumatisoituvan ties mistä. On hyvä ymmärtää että elämässä tapahtuvat inhottavat ja pahatkin asiat (esim. ristiriidat ihmisten välillä/ maailmassa tapahtuvat, mutta itseä suoranaisesti koskemattomat, sodat, katastrofit, rikokset) eivät ole välttämättä syy lamaantumiseen. 

 

Ehkä ne jollakin aiheuttavat turvattomuutta, jonka syy on taas jossakin ihan muualla. Mielenkiintoista olisikin tietää mikä nykyaikana altistaa tällaiselle turvattomuuden kokemukselle, jolloin jokin sisäinen puolustusjärjestelmä pettää ulkoisten ns näennäisesti tulevaisuuden uhkien vuoksi. Enkä siis tässä halua vähätellä ilmastoahdistusta tms. 

Välttämättä syy lamautumiselle? Mitä tämä lause ihan oikeasti tarkoittaa, Lamaantumien on ei tahdonalainen reaktio tai se ei ole lamaantuminen. Se on sitten ehkä päätös olla tekemättä mitään tai jotain vastaavaa. Ihminen saattaa lamaantua pelkän hiiren tai veren näkemisestä. Onko se pätevä syy? 

Nykyisin tapahtuu todella paljon traumatisoivia asioita ja siitä puhutaan. Paljon asioita on tullut lisää elämäämme. Joka vuosi meille tapahtuu uusia asioita ja ne kumuloituu. Itsekin vasta vanhemmiten olen alkanut ymmärtämään kuinka paljon eri asioita minua on vuosien saatossa traumatisoinut, Pahimpana ehkä kipu, joka on alkanut rajoittamaan minua henkisesti yhä enemmän. Sinä et tiedä mistä muiden traumat johtuvat, joten niiden väheksyminen on silloin turhaa,

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näitä ihan kliiniselläkin tasolla vertaillaan ja erilaisin mittarein pisteytetään. 

Vastoinkäymisiä vai niiden aiheuttamia oireita? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen voi omia kokemuksiaan vertailla, että kumpi oli pahempi, mutta ei omiaan toisen kokemuksiin. En edes ymmärrä, miksi toisilla on niin kova tarve tehdä niistä kilpailu?

Katkennut kynsi katkennut jalka

No just tällaista tarkoitin, eiku... 🙄

Mutta siis. Jos sulla on jalka poikki ja mulla ranne murtunut, niin miksi sun pitää tulla sanomaan mulle, että "no hyvähän sun on, kun pääset sentään kävelemään!" Eikö voi olla vaan, että no kävipä meille molemmille paskasti?? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Annan nyt esimerkin. Ystäväni puolison äiti kuoli vanhuuteen. Ystäväni ei ollut koskaan kyseistä henkilöä tavannut. Ystäväni sai 2 viikon sairasloman, itki ja sai jopa lääkkeet tähän. (Hänen puolisonsa meni normaalisti töihin, koska kuollut äiti oli ollut muistisairas, eikä normaalia kommunikaatiota ollut 10 vuoteen). 

Kuolemasta ei saanut ystäväpiirissä edes puhua puoleen vuoteen, koska tämä kyseinen tapahtuma oli ollut hänelle niin karmea.

No voi olla jotain huomionhakuisen huomionhakua, mutta voi olla että joutui käsittelemään tuossa jotain pintaan noussutta mennyttä traumaa kuolemaan liittyen. On voinut vaikka rakas mummo kuolla kun hän on ollut pieni, eikä ole saanut surra sitä surua lapsena kun on joutunut kannattelemaan vanhempiaan. Ei ihmismieli toimi

Olen tuntenut kyseisen ystävän jo monta kymmentä vuotta, tiedän myös hänen perheensä ja osan suvusta. Vaikka hän on tärkeä ystävä, on hän vähän pumpulissa kasvanut, sen tiedostaa itsekin. Hän ajattelee asioista yleisesti niin kuin uskoo niistä pitävän ajatella. Uskon, että sama päti myös tähän kuolemaan. Kyse oli enemmänkin tiedostamista siitä, että nyt hän on iässä, jossa ihmisiä alkaa kuolla ja hautajaiset lisääntyvät.